Suvaitsevaisuuden harha

[rita4]

Otsikko on tarkoituksellisesti raflaava. Se on tarkoitettu herättämään mielenkiintoa ja jopa ärsyttämään. Tätä ei tosin pidetä kristillisenä hyveenä, mutta joskus on lupa ja tarve ärsyyntyä nykyajan suvaitsevaisuushumpasta. Sitä toitotetaan joka tuutista, sen puolesta kampanjoidaan lehdistössä, televisiossa, radiossa ja kouluissa. Jopa YK julisti 50-vuotisjuhlajulistuksessaan vuoden 1995 suvaitsevaisuuden teemavuodeksi. Suvaitsemattomuudesta on tullut leimakirves niitä kohtaan, jotka eivät suostu pysymään vallitsevassa ruodussa.

Mitä on suvaitsevaisuus?

Kun länsimainen kulttuurielämä ja maailmankatsomus vetelevät suvaitsevaisuushumppaa kyselemättä, mistä todellisuudessa on kysymys, kristillisen seurakunnan velvollisuus on olla tarkkailijana eikä sopeutujana.Jos seurakunta menee virran mukana, se on murentamassa olemassaolonsa perusolemusta. Paavali kirjoitti Timoteukselle: "... joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus" (1. Tim. 3:15). Seurakunta ei ole vain yhteisö; se on jumalallisen totuuden edustaja ja Jumalan läsnäoloa tässä ajassa.

Suvaitsevaisuus käsitteenä ja elämäntapana edustaa vastarintamaa kristilliselle totuuskäsitykselle. Se on verhoutunut koreisiin käsityksiin kuten vapaamielisyyteen, avarakatseisuuteen, ennakkoluulottomuuteen ja toisten mielipiteiden ja elämäntapojen hyväksyntään. Suvaitsevaisuus ei ole vain omaksuttua hyväntahtoisuutta. Sen taustalla on postmoderni filosofia. Sen perusväittämä on, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta. Suvaitsevaisuus on voimakkaasti antikristillinen filosofinen suuntaus. Kieltäähän se Jeesuksen ja Raamatun totuusarvot tai rinnastaa Jeesuksen muiden uskontojen perustajiin ja Raamatun toisten uskontojen kirjoituksiin. Totuus on siten suhteellista ja löytyy kaikkialta ja samanarvoistaa uskonnot keskenään. Postmodernissa elämänmallissa ei ole lainkaan kyse totuusmarkkinoista, vaikka se ulkonaisesti siltä näyttäisikin, vaan syvästä kadotetun totuuden kriisitilasta.

Suvaitsematonta
suvaitsevaisuutta

Vuosia sitten katselin erästä nuorille suunnattua televisio-ohjelmaa. Juontajat hehkuttivat innolla suvaitsevaisuuden puolesta. Sisällöltään ohjelma oli entisten tapojen alas polkemista ja uusien, vapaiden elämänmallien ihannointia. Ohjelman aikana käsiteltiin vapaiden suuntien ja herätyskristillisten nuorten "Tosi rakkaus odottaa" -kampanjaa. Juontajat ja mukana olleet nauroivat ja pilkkasivat kampanjaa ja sen tavoitteita. Paljon puhuttu suvaitsevaisuus osoittautuikin ohjelman aikana suvaitsemattomuudeksi. Sama periaate on nähtävissä mediassa. Suhtautuminen islamilaiseen fundamentalismiin on neutraalimpaa kuin kotikamaran kristillisiin ilmiöihin. Viimeksi mainitut saavat kyllä kyytiä ja satikutia. Suvaitsevaisuus on tylsyttänyt toimittajien kynät ja vaientanut heidän kärkevät kielensä, kun tarkastellaan muualta tulevia uskonnollisia vaikutteita.

Periaatteeksi on tullut sääntö: ole muille suvaitsevainen, mutta kritikoi ja kyseenalaista omia kristillisiä arvoja. Tästä voidaankin tehdä johtopäätös, että suvaitsevaisuus on liikehdintä, jonka tarkoituksena on saada kristillisyys neutralisoitua harmittomaksi elämän katsomukseksi.

Perustuksia jäytävä
suvaitsevaisuus

Minun ei tarvitse luetella erilaisia kansan pahoinvointi-ilmiöitä, jotka jo päivälehdet ja iltapäivälehtien lööpit ovat kertoneet. Postmodernissa yhteiskunnassa toteutuu Raamatun sana: "Missä ilmoitus puuttuu, siinä kansa käy kurittomaksi".. (Sananl. 29:18. ) Kansa käy kaiken sallivaksi, suvaitsevaksi, mikä lähentelee piittaamattomuutta totuudellisuudesta.

Toisaalta on korostettava, että suvaitsevaisuus on totuuskielteistä ja luopumista kristinuskon perusarvoista. Se merkitsee Raamatun ilmoituksen hylkäämistä ja madaltamista toisten "totuuksien" kanssa yhdenvertaiseksi. Se on todellista perustusten purkutyötä, jota ajan myötä seuraa romahdus. Kun omat perustukset on murskattu, yritetään löytää uusia huteria pilareita kannattamaan huojuvaa rakennusta.

Raamatun profeetallisessa julistuksessa on selkeää edeltä näkemistä meidän aikamme suvaitsevaisuushumpasta. Paavali kirjoitti tulevasta sanoen: "Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät kärsi tervettä oppia vaan omien himojensa mukaan haalivat itselleen opettajia korvasyyhyynsä. He kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät tarujen puoleen." (2. Tim. 4:3, 4.) Suvaitsevaisuudelle on ominaista raivata tilaa ja oikeuksia omille elämäntavoille, ovat ne hyviä tai huonoja.

Totuudellinen
suvaitsemattomuus

Raamattu rohkaisee tämän ajan kristittyjä olemaan totuuden puolestapuhujia. Raamatun totuus on niin arvokas, että sen julki tuominen ja esillä pitäminen on suurinta, mitä seurakunta voi tehdä. Seurakunta on totuuslaiva, jonka liikesuunta on vastavirtaan "totuuksien virrassa". Vuonna 2003 olin kalassa Kolumbiajoella, jonka suistoalue oli yli seitsemän kilometriä leveä. Nousuveden aikana vesi virtasi kohisten vastavirtaan. Seurakunnan uudistuminen ja Raamattuun sitoutuminen ovat kuin nousuveden vesimassat, jotka voittavat luopumuksen virtaukset ja nostattavat totuuden kansan henkiseksi, hengelliseksi ja moraaliseksi selkärangaksi.

Seurakunnan itsensä on oltava suvaitsevainen Raamatun totuudelle, ja siihen Paavali sitoutui itse ja kehotti myös muita: "Totuutta vastaan emme voi mitään vaan totuuden puolesta" (2. Kor. 13:8 ).

Seuraavaksi heitän väitteen, joka saattaa kuulostaa tiukkapipoiselta: seurakunnan olemuksessa on totuuden verran suvaitsemattomuutta. Tämän suvaitsemattomuuden määrittelee Raamatun sana ja Jumalan tahdon tunteminen. Näinhän Paavalikin asian ilmaisi: "Älkää mukautuko tähän maailmanaikaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä" (Room. 12:2). Toisin sanoin sama Paavalin teesi kuuluu: seurakunta on suvaitsevainen totuudelle, mutta suvaitsematon kaikelle vääryydelle ja luopumukselle.

Vastuullinen suvaitsemattomuus

Vain totuuteen sitoutunut seurakunta voi olla suunnannäyttäjänä. Vaikka se ei ole muodikas ja trendikäs maailman silmissä, Jumala arvostaa sitä yli kaiken. Vastuullinen suvaitsemattomuus on yhteiskunnan tervehdyttämisliike, joka tiukkapipoisuuden uhallakin pitää yllä Raamatun ehdotonta vaatimusta ihmisen muuttumisesta.

Paavali julisti parannusta ja tuomiota Areiopagilla Ateenan filosofeille: "Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on sietänyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Hän on näet säätänyt päivän, jona hän tuomitsee koko maailman vanhurskaasti sen miehen kautta, jonka hän on siihen määrännyt. Hän on antanut siitä kaikille vakuuden herättämällä hänet kuolleista." (Ap. t. 17:30, 31.)

Parannuksessa ihminen kohtaa Jumalan totuuden, johon myös päättyy vääränlainen suvaitsevaisuus syntiin ja luopumukseen.

Pyhittävä suvaitsemattomuus

Edellä puhuttiin parannuksesta. Se ei ole ainoastaan uskomattomien ihmisten kokemus vaan myös uskovien. Pyhittävä suvaitsemattomuus on kuin sisäinen herätyskello, joka soi omanatuntona aina, kun poikkeamme Jumalan tahdosta. Samalla se vaikuttaa tyytymätöntä mieltä, joka tahtoo vapautua väärästä mielentilasta ja Jumalan tahdon vastaisesta tottumuksesta. Siten se on Jumalalle antautumista, jota kutsutaan pyhitykseksi. Se on irti repäisyä jostakin ja kiinnittymistä Jumalaan ja hänen sanaansa. Näin Paavali näki pyhittävän suvaitsemattomuuden suunnan: "Mutta nyt, kun olette synnistä vapautettuja ja olette tulleet Jumalan palvelijoiksi, teidän hedelmänne on pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä" (Room. 6:22).

Taisto Salo