ilosanoma.munfoorumi.com

Voitettuaan kaikki suuret valmistavien vuosien esteet ja päästyään kaikista vaikeuksista Adoniram Judson saapui lopulta lähetyskentälleen Burmaan (nyk. Myanmar). Seurasi seitsemän kovaa vuotta. Noiden vuosien hedelmä oli vain yksi kristityksi kääntynyt.

Eräänä päivänä muuan mies tuli hänen taloonsa kysymään työtä. Mutta mies löysikin Jeesuksen, Pelastajansa. Tämä toinen uskoon tullut burmalainen oli uuden alku.

Tästä toisesta tuli väkevä evankelista. Kymmenet, sadat ja lopulta tuhannet kääntyivät hänen julistustaan kuunneltuaan Jumalan puoleen. Sadan vuoden kuluttua neljännesmiljoona burmalaista kristittyä on suorasti tai epäsuorasti ”velkaa” Adoniram Judsonille siitä, että he ovat saaneet pelastuksen armon.

Mutta tämä on iankaikkisuuden näkökulma tapahtumiin. Vielä vuosia tämän toisen burmalaisen uskoontulon jälkeen Adoniram koki elämänsä täysin turhaksi. Burman levottomuuksien aikana hänet heitettiin kuolemanselliin ja kytkettiin graniittiseen kivipalloon. Joka yö vartijat – entisiä rikollisia itsekin –, nostivat hänen nilkkakahleensa hänen päänsä yläpuolelle niin, että vain hänen päänsä ja olkapäänsä koskettivat maata.

Hänen maatessaan tuossa kauhistuttavassa liassa melkein jokainen ajatus oli vain uusi syy epätoivoon. Hänen pieneen seurakuntaansa kuului silloin 18 kristittyä. Luultavasti suurin osa heistä, ehkä kaikki, luopuisivat tai tapettaisiin seuraavan vainon aikana, hän ajatteli.

Vuosien taistelu oli tuottanut yhden yksittäisen kirjan, burmankielisen Uuden testamentin, jonka hänen vaimonsa oli salakuljettanut vankilaan. Sekin voitaisiin löytää ja tuhota milloin tahansa. Hänen suhteensa ystävä-lähetystyöntekijöihin olivat katkenneet mielipide-eroihin. Hän oli haudannut ainoan lapsensa. Hänen oma elämänsä oli hiuskarvan varassa. Hän pelkäsi rakkaansa, raskaana olevan vaimonsa puolesta.

”Tulin tuodakseni tänne elämää”, hän vaikeroi, ”mutta en ole tuonut tänne mitään muuta kuin kuolemaa.

Puolentoista vuoden julmuuksien jälkeen hänet vihdoin vapautettiin. Paluu takaisin puolisonsa luo jäi lyhyeksi, kun hänen täytyi lähteä välittäjäksi kuohuvan maan poliittisissa neuvotteluissa.

Viikot muuttuivat kuukausiksi. Hänen vaimonsa ehti kuolla ennen kuin hän ehti palata tämän luokse. Muutaman kuukauden päästä kuolema erotti hänet myös hänen ainoasta elossa olevasta lapsestaan, jonka pelastamiseksi hän oli tehnyt kaikkensa.

Hänen mielenterveytensä alkoi heiketä. Häntä painoi syyllisyys siitä, että hän oli ollut poissa silloin kun hänen vaimonsa olisi tarvinnut häntä eniten. Hän kaivoi haudan ja viipyi sen luona päiväkausia mielessään sairaalloisia ajatuksia. ”Jumala on minulle Suuri Tuntematon”, hän päätteli. ”Uskon häneen, mutta en löydä häntä.

Lopulta armollinen Jumala otti hänet ylös. Hänestä tuli yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista lähetystyöntekijöistä.

Valitettavasti kaikki eivät kestä tällaisten, koko elämän perustaa särkevien vuosien ja tapahtumien myrskyssä. Lähetystyöntekijä David Flood, joka toimi Afrikassa, sai johtaa vain yhden ihmisen Kristuksen luo, ja tämä yksi oli pieni lapsi.

Kun Davidin vaimo kuoli, mies murtui. Hän jätti tyttövauvansa Aggien erään lähetystyöntekijäpariskunnan huostaan, lähti Afrikasta – ja jätti Jumalan. Toisen avioliiton luhistuttua hän otti rakastajattaren. Alkoholi, sairaus ja rappeutuminen kiristivät kuolettavaa kuristusotettaan.

Samaan aikaan hänen Afrikkaan jättämänsä ja sinne hylkäämänsä tytär varttui, meni naimisiin ja alkoi palvella Herraa. Usein hän ajatteli isäänsä, jota hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan.

Isä David oli 77 vuoden ikäinen, kun hänen tyttärensä Aggie lopulta seisoi isänsä likaisen vuoteen vieressä. Löyhkästä välittämättä hän halasi isäänsä. Hänen rakkautensa ja Kristuksen voima toivat Davidin takaisin sen Jumalan luokse, joka oli kerran vienyt hänet Afrikkaan tuhlaamaan elämänsä siellä.

Aggie toi isälleen myös uutisia Afrikasta. Se afrikkalainen lapsi, jonka Davidin oli aikanaan saanut johtaa Jeesuksen tuntemiseen, oli varttunut ja oli hengellisesti rakentanut sen perustuksen varaan, jonka David ja hänen vaimonsa olivat laskeneet. Koko 600 hengen heimo, jonka parissa David ja hänen vaimonsa olivat työskennelleet, oli tullut Jeesuksen luo.

Ei vain lähetystyöntekijöille sallita kovia vastoinkäymisten vuosia. Voisimme täyttää kokonaisen kirjaston kertomuksilla erityisen epäonnistuneista miehistä ja naisista, jotka lopulta olivat kipinä liikkeille, joissa ihmiset tulivat Jumalan luokse. Monet heistä sulkivat silmänsä kuolemaan näkemättä koskaan sitä hedelmää, jonka heidän työnsä oli aikaansaanut.

Riippumatta siitä mitä me ajattelemme tanskalaisen Sören Kierkegaardin näkemyksistä, on opettavaista ajatella, että hänen kirjoituksensa lojuivat miltei sata vuotta hyödyttöminä ja tuntemattomina jossakin ennen kuin ne käännettiin englanniksi ja ne ällistyttivät koko maailmaa

Useimmat kiusatut ja kärsivät kristityt ovat taivaan tarkimmin varjeltu salaisuus. He ovat meille tuntemattomia tai heidän elämänsä vaikuttaa turhalta. Mutta taivaan kirjoissa heidän nimensä kohdalla kerrotaan riemuvoitoista ja saavutuksista, joita hitaat mielemme eivät täällä ajassa pysty arvostamaan. Eivät he itsekään tiedä, mitä he kärsimyksillään ja vastoinkäymisillään ovat saaneet aikaan. He ovat kokeneet vain vehnänjyvän kuolemisen.

Juuri näin Jumala toimi jo tuhansia vuosia sitten. Yhdeksäänkymmeneen vuoteen Saara ei tiennyt muusta kuin siitä, että hän oli hedelmätön. Kuitenkin hänestä tuli miljoonien ihmisten esiäiti.

Grantley Morris
(Suom. PM)

Olen huomannut aika useinkin lukevani tuota kirjoitusta, koska se jotenkin puhuttelee ja samalla rohkaiseekin minua uskovana, joka tahtoisin olla yhä väkevämmin Herrani käytössä olevana. Kun tuntuu, että; oon välinpitämätön, lepsu, laiska, saamaton ja kohtaamiset ihmistenkään kanssa eivät ole sellaisia kuin ne itse niiden ajattelisin kuuluvan olla, jossa toisin rohkeammin esille evankeliumia ja Jeesustanikin.

Etsin Jumalan kasvoja/tahtoa, mutta mitä enemmän etsin ja rukoilen, luen sanaakin, niin sitä heikoimpana koen olevani uskossani. Ja kun eilenkin taas kerran pysähdyin miettimään elämääni, niin .. se on pelkkää luopumisen tuskaa ja hylkäämisiä täynnään. Ei ole mitään sellaista itsestäni tullutta, joka kuin toisi iloa tai nostattaisi mielialaa Herran omana ollessa. En nyt moiti, syytä Jumalaa mistään, ei, se ei todellakaan ole tarkoitukseni, ajatukseni, vaan päinvastoin: kiitän Häntä, joka minullekin kurjalle on voimaansa, sekä viisauttaan tahtonut antaa joka hetkeen ja päiväänikin.. En olisi kestänyt, jaksanut, selvinnyt, pysynyt edes uskossakaan, jos ei Jeesus Kristus olisi ollut niin mahtavasti kanssani, sekä apunani ja tukenani. Hän on kanssani ollut ja auttanut, nostanut alakulostanikin, sekä lohduttanut.. Sydämestäni nousee nöyrä kiitos siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut kokea kaikissa vaikeuksissani ja suruissanikin!

Mutta tarvitaanko sitten aina vaikeita aikoja, ihmissuhde ongelmia, köyhyyttä, tms, joka vie meidän oman halumme yrittää ja vain kuin jo viimeinkin suostua: jäämään Herran varaan sekä vain luottamaan, että: Hän on kanssamme ja auttaa, johdattaa, vahvistaa, sekä lohduttaakin, kun on oikein synkkää tai vaikeaa elämässämme? Rohkenen sanoa; kyllä! Sillä, niin kauan kuin elämme ns omavoimaisuudessamme, hyvyydessämme, rikkauksissammekin, tms, niin niin kauan emme useinkaan myöskään kuin: turvaudu täysillä; rukoukseen ja Sanansa kautta Jumalaan sekä; Hänen apuunsa. Luulemme pystyvämme, jaksavamme sekä osaavammekin asiat itsekin, kun on oltu jo niin ja niin kauan uskossakin, tms..

Mutta minusta ainakin tuntuu nykyään kovastikin siltä, että; vasta uskoontulleetkin ovat lähempänä Herraa, kuin minä jo vanhempana uskovana. Heillä vielä toimii se Herran Jeesuksen kasvojen ja tahdonkin etsiminen, kun ajattelevat; etteivät vielä itse osaa, tai uskalla.. Mutta uskossaolo vuosien myötä tahtoo väkisinkin tulla se omavoimaisuus ja kun on jo hiukka tietoa, ehkä taitoakin jne.. Niin kovin helposti me kuin katsomme nenänvartta pitkin kyllä toisia kauemmin aikaa uskossa olleita ja arvostelemmekin heitä, (niin minäkin) mutta; emme enää kuin näe sitä meidän omaa sydämemme asennetta tai edes uskomme tilaakaan Herramme edessä olevina, jolloin emme etsikään enää Herran tahtoa asioihimme, kohtaamisiimme ym,.. Vaan kuvittelemme lapsellisesti ja etten sanosi typerästikin; kykenevämme jo olemaan Herramme käytössä, ilman rukouksessa viipymistämmekin, tai Raamatun lukemistamme, tai uskovien yhteyttä.

Koetukset ovat kuitenkin meille Herran omina tarpeellisia, jopa tosi tärkeitäkin, vaikka ne hyvin harvoin, jos koskaan ovat mukavia, tai mieltä kohottavia tilanteita, asioita. Mutta ne ovat tuiki tärkeitä, jotta me Pysähtyisimme kerrankin jo miettimään sitä meidän omaa uskomme tilaa, sydämiemme tilaa Jumalan silmissä (ei ihmisten silmissä niinkään) ja pyrkiä tekemään siitä kaikesta mitä Pyhä Henki tuo ja nostaakin sydämillemme, niin tekemään siitä aivan kaikesta parannusta, tahtoen: muuttua, kuolla itsellemme.

Sekä tosi tärkeänä näkisin myöskin; kuolemisen tämän maailman asioille, tarjonnalle, sekä väärille opeille/opettajillekin, jotka kyllä saattavat kuulostaa ja näyttääkin, että he ovat Herran käytössä olevia ja kun he lukevat Raamattuakin, puhuvat Jeesuksestakin, mutta mutta.. Pitää uskaltaa koetella heidätkin Raamatun Sanan ja rukouksen valossa, että: ovatko he sittenkään raittiita, Jumalan tahdon tiellä kulkevia, vaiko jopa eksytykseen ja pois ristin luota vieviä harhaopettajia, oppeja? Onhan niin paljon kirjoja, tv-ohjelmia, ym joissa kaikki näyttäis olevan ihan ok, mutta onko sittenkään?

Koettele kaikki, joka ikinen elämäsi päivä; rukouksen sekä Jumalan Sanankin kautta. Äläkä ota vastaan mitään sellaista, joka ei pysy Sanassa ja totuudessa, jossa sydämellesi laskeutuu Jumalan antama rauha, niin kuin tapahtuu, kun julistus on oikeaa ja raitista. Paitsi, kuin sivuhuomautuksena vielä, kun ihminen menee harhaan ja ei suostu tekemään parannusta, palaamaan koko sydämisesti sinne Golgatan keksimmäisen ristin juurelle Jeesuksen eteen, sekä Jumalan paljastettavaksi, niin silloin se ns valerauha voi jopa laskeutua sydämeen, kun saatana myöskin voi antaa sen "rauhan", joka ei ole todellista jumalallista rauhaa, vaan todellakin pimeyden ruhtinaan antamaa rauhaa, joka vie uskovaa kuin pässiä narusta yhä enemmän vain harhaan ja samalla kuin uskotellen itselleen, jo olevansa täysillä Herransa käytössä sekä totuudessakin elävä. Siksi on ensiarvoisen tärkeää meidän kaikien Herran omien tulee rukoilla toistemme sielujenkin puolesta, jos näemme jonkun menevän ns väärään suuntaan, vaikka hän itse näyttäiskin uskovan olevansa ihan oikealla tiellä sekä oikeassa suhteessa Jumalaan ja Sanaansakin. Sielut ovat äärettömän tärkeitä ja rakkaita Herralle, siis: rukoilkaamme jokaisen uskovankin puolesta (minunkin etten menisi harhaan) !!

Ja mikä tärkeintä ja minkä itse olen alkanut yhä selvemmin ymmärtää, niin on: Rukous; yhä väkevämmin täyttyä Pyhällä Hengellä. Sillä, ilman Pyhää Henkeä emme osaa, pysty, selviä työssämme viedessämme Jumalan Sanaa ihmisille. Siispä; Anokaamme Pyhän Hengen täyteyttä! Sillä, ilman PH emme omassa voimassamme tai viisaudessammekaan kykene kuitenkaan olemaan täysillä Herramme käytössä. Emmekä myöskään saa sitä tarvittavaa lohdutustakaan, kun elämä koettelee ja murjoo, jolloin uskommekin saattaa alkaa uupua tai jopa kuin alkaa hiiltyä. Pysykäämme siis joka päivä ristinsä juurella; parannusta tehden, sekä suostuen paljastettaviksikin. Näkeehän Herra meidät ja millaisia me oikeasti olemme, vaikka emme suostsuisikaan paljastettavikseen. Mutta on siunatumpaa, kun siihen pyydämme voimaa ja viisautta, sekä haluamme olla avoimia ja rehellisiä, kestäen nuhteetkin, jos niihin on tarvetta..

Laitan tämän laulun vielä lopuksi; Exit - Kahleet