Kolme tapaa olla kärsivän ihmisen luona
Jobin kärsimykset me muistamme. Niitä oli paljon ja monenlaisia ja lyhyessä ajassa. Hänen omaisuutensa- karjansa ryöstettiin. Hänen kaikki lapsensa kuolivat tapaturmaisesti. Hän itse sairastui mitä ikävimpään tautiin: hänen ruumiinsa tuli täyteen märkiviä paiseita. En yritäkään kuvata hänen hirveitä kipujaan.
Jobin kirjan 2. luvussa näemme kolme erilaista tapaa, millä kärsijään ja hänen kipuihinsa voidaan suhtautua.
Voimme menetellä kuten Jobin puoliso. Hän sanoi Jobille: ”Kiroa Jumala ja kuole” (Job. 2:9).
Tämä tuntuu käsittämättömältä. Olivathan he kaksi eläneet yhdessä pitkät vuodet ja tukeneet toisiaan. Mistä nyt tuollainen tylyys?
Ei ole helppoa tulla toimeen sairaan kanssa, ei ainakaan sellaisen, jonka tuskat ovat hyvin suuret ja joka oikkuilee ja valittaa. Hän kehotti Jobia kiroamaan. Hän ei enää auttanut miestään vaan käski tämän kuolla.
Luulen, että tämänkaltaista sairaan ihmisen kohtelua vieläkin on. Jumala meidät sellaisesta varjelkoon!
Toinen tapa oli Jobin kolmella ystävällä. He saapuivat Jobia tervehtimään. He olivat myötäkäymisen päivinä ilmeisesti usein vierailleet Jobin luona. Miksi he olisivat unohtaneet hänet nyt, kun hän oli vaikeasti sairas?
Tuntuu oikeaan osuneelta, että he tultuaan sairaan ystävänsä luokse pitkän tovin - kokonaisen viikon - vain istuivat hiljaa.
Ei sairas odota, että vierailijat puhuisivat paljon. Jo vuoteen ääressä istuminen monessa tapauksessa riittää. Tiedän kokemuksesta, miten ihminen voi iloita, kun häntä käydään pitkän sairauden aikana tervehtimässä. Mutta opin myös sen, että monet viipyvät liian kauan sairaan luona. Jobin ystävien viikon viipyminen on varoittava esimerkki.
Jobin ystävien tervehdyskäynti ei muutenkaan kelpaa esimerkiksi. Aikansa vaiettuaan he alkoivat kaivella Jobin luultuja rikoksia. He nimittäin kuvittelivat, että Jumala parhaillaan kuritti Jobia tämän salaisten syntien tähden. Hinnalla millä hyvänsä he yrittivät saada Jobia tunnustamaan sen. Olivatpa hengellisiä puoskareita! Sen sijaan, että olisivat lohduttaneet ja rohkaisseet, he ruoskivat.
Luulen nähneeni joskus tuollaista hoitoa, puoskarointia. Omilla valtuuksillaan liikkuvat sielunhoitajat yrittävät puristaa ihmispoloisilta tunnustuksia voidakseen sitten julistaa heille omaa evankeliumiaan.
Kolmas tapa on suhtautua kärsimykseen oli Jobin oma tapa.
Hän uskoi, että Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, oli sen havaitseminen sitten miten vaikeata tahansa. Job tiesi, että Jumala on aina hyvä eikä hän muuksi muutu.
Jaakko Haavio (1904-1984), pappi, virsirunoilija ja kirjailija
Tarja Sinervon toimittamassa kirjassa Päivän matkalla, 1996
Jobin kirjan 2. luvussa näemme kolme erilaista tapaa, millä kärsijään ja hänen kipuihinsa voidaan suhtautua.
Voimme menetellä kuten Jobin puoliso. Hän sanoi Jobille: ”Kiroa Jumala ja kuole” (Job. 2:9).
Tämä tuntuu käsittämättömältä. Olivathan he kaksi eläneet yhdessä pitkät vuodet ja tukeneet toisiaan. Mistä nyt tuollainen tylyys?
Ei ole helppoa tulla toimeen sairaan kanssa, ei ainakaan sellaisen, jonka tuskat ovat hyvin suuret ja joka oikkuilee ja valittaa. Hän kehotti Jobia kiroamaan. Hän ei enää auttanut miestään vaan käski tämän kuolla.
Luulen, että tämänkaltaista sairaan ihmisen kohtelua vieläkin on. Jumala meidät sellaisesta varjelkoon!
Toinen tapa oli Jobin kolmella ystävällä. He saapuivat Jobia tervehtimään. He olivat myötäkäymisen päivinä ilmeisesti usein vierailleet Jobin luona. Miksi he olisivat unohtaneet hänet nyt, kun hän oli vaikeasti sairas?
Tuntuu oikeaan osuneelta, että he tultuaan sairaan ystävänsä luokse pitkän tovin - kokonaisen viikon - vain istuivat hiljaa.
Ei sairas odota, että vierailijat puhuisivat paljon. Jo vuoteen ääressä istuminen monessa tapauksessa riittää. Tiedän kokemuksesta, miten ihminen voi iloita, kun häntä käydään pitkän sairauden aikana tervehtimässä. Mutta opin myös sen, että monet viipyvät liian kauan sairaan luona. Jobin ystävien viikon viipyminen on varoittava esimerkki.
Jobin ystävien tervehdyskäynti ei muutenkaan kelpaa esimerkiksi. Aikansa vaiettuaan he alkoivat kaivella Jobin luultuja rikoksia. He nimittäin kuvittelivat, että Jumala parhaillaan kuritti Jobia tämän salaisten syntien tähden. Hinnalla millä hyvänsä he yrittivät saada Jobia tunnustamaan sen. Olivatpa hengellisiä puoskareita! Sen sijaan, että olisivat lohduttaneet ja rohkaisseet, he ruoskivat.
Luulen nähneeni joskus tuollaista hoitoa, puoskarointia. Omilla valtuuksillaan liikkuvat sielunhoitajat yrittävät puristaa ihmispoloisilta tunnustuksia voidakseen sitten julistaa heille omaa evankeliumiaan.
Kolmas tapa on suhtautua kärsimykseen oli Jobin oma tapa.
Hän uskoi, että Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, oli sen havaitseminen sitten miten vaikeata tahansa. Job tiesi, että Jumala on aina hyvä eikä hän muuksi muutu.
Jaakko Haavio (1904-1984), pappi, virsirunoilija ja kirjailija
Tarja Sinervon toimittamassa kirjassa Päivän matkalla, 1996