”Kuitenkin...”
Lähetetty: 02.06.2014 18:47Olavi Peltola
Joskus Raamatussa oleva yksi ainoa sana voi opettaa paljon ja auttaa entistä paremmin tuntemaan Herran. Eräs tällainen sana löytyy .. Valitusvirsistä.
Valitusvirsissä kuulemme sellaisen Jumalan lapsen sydänääniä, joka elää keskellä vaikeita olosuhteita. Hän huutaa avukseen Herran nimeä ”kuopan syvyydestä” (Val. 3:55). Hän on onneton ja paljon kärsinyt (3:1). Hän kokee, että vaikka hän kuinka on huutanut ja valittanut, ei Herra ole kuullut hänen rukoustaan (3:8). Kaikki maistuu myrkyltä ja koiruoholta eikä hän pääse vapautumaan pahan olonsa tunteesta (3:19–20). Hän jopa toteaa: ”mennyt on minulta kunnia ja Herran odotus.” (3:18).
Mutta keskelle tätä masennusta välähtää valo ja hänen tuskaisesta sydämestään ryöpsähtävät sanat: ” Tämän minä painan sydämeeni, sentähden minä toivon.” (3:21).
Vaikka olen ”kuopan syvyydessä”, kuitenkin minä toivon ja odotan Herraa!
Vaikka olosuhteeni eivät ole muuttuneet, kuitenkin minä toivon ja odotan Herraa!
Vaikka kaikki edelleenkin maistuu myrkyltä ja vaikka koen, että Herra on vienyt minulta toivon, niin kuitenkin toivon ja odotan Herraa kuten Abrahamkin toivoi, vaikka ei toivoa ollut!
Mistä hän sai tuon arkitodellisuutta uhmaavan kuitenkin-asenteen, tuon toivon, jota hänellä ei vielä äsken ollut? Mikä viritti hänet jälleen odottamaan Herraa?
Hän oli antanut kurjuutensa täyttää niin hänen mielensä, että oli unohtanut millainen Herra hänellä todella on. Herra muistaa ja tietää kaiken minusta. Hän tietää kuinka alas painettu ja masentunut olen (3:20). Sekin on ihmeellistä, että minä vielä elän enkä ole aivan hävinnyt. Se on Herran armoa ja osoittaa, että hänen laupeutensa minua kohtaan ei ole loppunut (3:22).
Kaiken lisäksi ”joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa” (3:23). Herra on siis jälleen valmis antamaan minulle armonsa ja läsnäolonsa pahan oloni keskelle. Tämän armon varassa saan elää tämänkin päivän kaikki tilanteet ja tapahtumat. Eikä minun tarvitse elää muuta kuin ”päivä vain ja hetki kerrallansa” (virsi 338:1).
Liekö Valitusvirsien rukoilijassa tapahtuneen muutoksen varsinaisena syynä se, että hän huomasi masennuksensa tähden kadottaneensa itse Herran. Herra ei enää merkinnytkään hänelle kaikkea. Hänen sielunsa ei yhtynytkään tunnustukseen: ”Herra on kaikkeni” ja ”minun osani on Herra” (3:24).
Jos Herra on minulle kaikkeni, mitäpä silloin merkitsee se, miten minulle käy tässä maailmassa ja mitä koen menettäneeni. Kaikki tapahtuu elämässäni niin kuin Herra sanoo ja hänen käskystään tulevat elämääni niin pahat kuin hyvätkin asiat (3:37–38). Saan vain uskoen upottaa koko elämäni Psalmien sanoihin:
Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti.--- Sinä olet minun turvani, minun osani elävien maassa. (Ps 73:25–26; 142:6.)
Huudan ja kuuntelen
Joskus Raamatussa oleva yksi ainoa sana voi opettaa paljon ja auttaa entistä paremmin tuntemaan Herran. Eräs tällainen sana löytyy .. Valitusvirsistä.
Valitusvirsissä kuulemme sellaisen Jumalan lapsen sydänääniä, joka elää keskellä vaikeita olosuhteita. Hän huutaa avukseen Herran nimeä ”kuopan syvyydestä” (Val. 3:55). Hän on onneton ja paljon kärsinyt (3:1). Hän kokee, että vaikka hän kuinka on huutanut ja valittanut, ei Herra ole kuullut hänen rukoustaan (3:8). Kaikki maistuu myrkyltä ja koiruoholta eikä hän pääse vapautumaan pahan olonsa tunteesta (3:19–20). Hän jopa toteaa: ”mennyt on minulta kunnia ja Herran odotus.” (3:18).
Mutta keskelle tätä masennusta välähtää valo ja hänen tuskaisesta sydämestään ryöpsähtävät sanat: ” Tämän minä painan sydämeeni, sentähden minä toivon.” (3:21).
Vaikka olen ”kuopan syvyydessä”, kuitenkin minä toivon ja odotan Herraa!
Vaikka olosuhteeni eivät ole muuttuneet, kuitenkin minä toivon ja odotan Herraa!
Vaikka kaikki edelleenkin maistuu myrkyltä ja vaikka koen, että Herra on vienyt minulta toivon, niin kuitenkin toivon ja odotan Herraa kuten Abrahamkin toivoi, vaikka ei toivoa ollut!
Mistä hän sai tuon arkitodellisuutta uhmaavan kuitenkin-asenteen, tuon toivon, jota hänellä ei vielä äsken ollut? Mikä viritti hänet jälleen odottamaan Herraa?
Hän oli antanut kurjuutensa täyttää niin hänen mielensä, että oli unohtanut millainen Herra hänellä todella on. Herra muistaa ja tietää kaiken minusta. Hän tietää kuinka alas painettu ja masentunut olen (3:20). Sekin on ihmeellistä, että minä vielä elän enkä ole aivan hävinnyt. Se on Herran armoa ja osoittaa, että hänen laupeutensa minua kohtaan ei ole loppunut (3:22).
Kaiken lisäksi ”joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa” (3:23). Herra on siis jälleen valmis antamaan minulle armonsa ja läsnäolonsa pahan oloni keskelle. Tämän armon varassa saan elää tämänkin päivän kaikki tilanteet ja tapahtumat. Eikä minun tarvitse elää muuta kuin ”päivä vain ja hetki kerrallansa” (virsi 338:1).
Liekö Valitusvirsien rukoilijassa tapahtuneen muutoksen varsinaisena syynä se, että hän huomasi masennuksensa tähden kadottaneensa itse Herran. Herra ei enää merkinnytkään hänelle kaikkea. Hänen sielunsa ei yhtynytkään tunnustukseen: ”Herra on kaikkeni” ja ”minun osani on Herra” (3:24).
Jos Herra on minulle kaikkeni, mitäpä silloin merkitsee se, miten minulle käy tässä maailmassa ja mitä koen menettäneeni. Kaikki tapahtuu elämässäni niin kuin Herra sanoo ja hänen käskystään tulevat elämääni niin pahat kuin hyvätkin asiat (3:37–38). Saan vain uskoen upottaa koko elämäni Psalmien sanoihin:
Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti.--- Sinä olet minun turvani, minun osani elävien maassa. (Ps 73:25–26; 142:6.)
Huudan ja kuuntelen
