ilosanoma.munfoorumi.com

Olavi Peltola

On niin vaikea suostua siihen, että jatkuvasti jokin asia on ahdistuksena kiusaamassa. Olen huomannut, että kun yksi ahdistus loppuu, niin toinen alkaa. Jotkut asiat ovat ahdistaneet vuosikymmeniä.

Toki eräänä syynä tähän voi olla sekin, että otan kohtaamani tilanteet, ihmissuhteet ja ongelmat kovin raskaasti. Joku toinen saattaa samassa tilanteessa sanoa, että hänellä on kaikki hyvin ja paljon huonomminkin asiat voisivat olla. Hän osaa nähdä myönteiset asiat niin tärkeinä, että pystyy sivuuttamaan kielteiset. Taidanpa nähdä kaiken tummien silmälasien lävitse.

Ahdistuksissa ei kuitenkaan joka kerta ole kysymys vain siitä, miten asiat näen, vaan siitä, miten koen. Tosiasiat pysyvät tosiasioina, vaikka niihin asennoidunkin niin kuin asennoidun.

Kuinka hyvin psalmista osaakaan kuvata sitä tilannetta, jossa kokee olevansa ja samalla hän rohkaisee: ”Sinä... olet antanut meidän kokea paljon ahdistusta ja onnettomuutta” (Ps. 71:20143), ”hätä ja ahdistus ovat minut saavuttaneet” (Ps. 119:143) ja nytkin ”minulla on ahdistus” (Ps. 102:3).

Mutta minä ”kerron hänelle ahdistukseni” ja kun koen, että ”minun henkeni minussa nääntyy, niin sinä tunnet minun tieni” (Ps. 142:3–4).

Mitäpä voin muuta kuin pyytää: ”Herra, auta minun sieluni ahdistuksesta” (Ps. 143:11). Samalla koetan pitää kiinni siitä, että ”Herra, varhain sinä kuulet minun ääneni” (Ps. 5:4) ja kyllä " Minä kerron vaellukseni,"(Ps. 119:26) ja miten tällä hetkellä kuljen.

Ennen kaikkea jälleen opettelen luottamaan siihen ihmeelliseen Psalmin sanaan, jossa Herra lupaa: ”Minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus” (Ps. 91:15).

Oli minulla millaista ja mistä tahansa johtuvaa pahaa oloa, niin tartun tähän lupaukseen ja koetan tyytyä siihen.

Lupaus Herran läsnäolosta riittää aina ja kaikissa olosuhteissa. Ja kuitenkaan se ei millään tahdo riittää.

Liian usein huomaan vaativani Herran tunnettavaa tai vaikuttavaa läsnäoloa. En tyydy pelkkään hänen lupaukseensa.

Tiedän, ettei minulla ole oikeutta vaatia häntä muuttamaan olosuhteitani oman mieleni mukaiseksi eikä odottaa hänen ilmaisevan itsensä tahtomallani tavalla. Minulle riittäköön se, että hän on se, joka on ja että hän on tässä ja nyt kanssani, näkee ja tietää kaiken.

Juuri tämän oivaltaminen rohkaisi lopulta Jobiakin:"Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi ole sinulle mahdoton toteuttaa."(Job. 42:2).

Rohkaiskoon tämä tieto Herran kaikkivaltiudesta ja voimasta minuakin niin, että vaivoistani ja ahdistuksistani huolimatta täytän joka päivä uskollisesti lähimmät velvollisuuteni.

Ennen kaikkea jälleen opettelen luottamaan siihen ihmeelliseen Psalmin sanaan, jossa Herra lupaa: ”Minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus” (Ps. 91:15).

Oli minulla millaista ja mistä tahansa johtuvaa pahaa oloa, niin tartun tähän lupaukseen ja koetan tyytyä siihen.

Lupaus Herran läsnäolosta riittää aina ja kaikissa olosuhteissa. Ja kuitenkaan se ei millään tahdo riittää.

Liian usein huomaan vaativani Herran tunnettavaa tai vaikuttavaa läsnäoloa. En tyydy pelkkään hänen lupaukseensa.

Tiedän, ettei minulla ole oikeutta vaatia häntä muuttamaan olosuhteitani oman mieleni mukaiseksi eikä odottaa hänen ilmaisevan itsensä tahtomallani tavalla. Minulle riittäköön se, että hän on se, joka on ja että hän on tässä ja nyt kanssani, näkee ja tietää kaiken.

Juuri tämän oivaltaminen rohkaisi lopulta Jobiakin:"Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi ole sinulle mahdoton toteuttaa."(Job. 42:2).

Rohkaiskoon tämä tieto Herran kaikkivaltiudesta ja voimasta minuakin niin, että vaivoistani ja ahdistuksistani huolimatta täytän joka päivä uskollisesti lähimmät velvollisuuteni.

Kuinka paljon Raamatusta löytyykäään rohkaisevaa ja lohduttavaa tekstiä, joista voi oikein tuntea miten Jumala haluaa: vahvistaa ja rohkaista, lohduttaa lastaan, kun on oikein vaikeaa. Kun ajattelee uskovan elämää, niin eihän se mitään ruusutarhaa ole useinkaan, jos koskaan, mutta ei meille ole sellaista kyllä luvattukaan. Sillä vaikeuksien ja ahdistusten kautta vain kulta kirkastuu.

Mutta kukapa nyt haluaisi olla murhemielin, ahdistunut, kivuissa, koetuksissa, vaikeuden yllättäessä sanaton ja toivotonkin, hyljättynä, kun käännetään selkä ja unohdetaan..Ei yksikään! Mutta jos lähdemme miettimään, että millaista Jeesuksen elämä oli, niin huomaamme hyvinkin pian, ettei se ollut mukavuutta, helppoa, olla rakastettu ja hyväksyttykään, Ei! Vaan ihan päinvastoin. Mutta luovuttiko Jeesus, kun häntä pilkattiin, oltiin eri mieltä kanssaan, ei uskottu häneen tai sanomaansa, tms..? Ei! Vaan hän eli paljon rukouksessa ja yksinäisyydessä: rukoillen. Ja niin meidänkin rakkaat siskot ja veljet tulee tehdä; pyrkiä elämään rukouksen hengessä ja kestävinä, ja näin saamme uuden voiman rukoustemme kautta Jumalaltamme, kun sitä häneltä vain pyydämme. Hän kuulee omiensa rukoukset ja auttaa meitä!

Niin juuri, OPPIA luottamaan ja turvautumaan, uskomaankin siihen, ettemme taistele yksin, meitä ei ole jätetty yksin vaan Herra on kanssamme. Ja hän tietää miltä meistä tuntuu, mitä ajattelemme ja mitä jopa pelkäämmekin. Hän, Jeesus tahtoo auttaa juuri sinua, joka olet nyt vaikeiden asioiden edessä, ympäröimänä, tai pelkäät niiden saavuttavan sinut (vaikeuksien). Älä pelkää ystäväni; Herra on vierelläsi, vaikka et häntä näekään, niin silti hän on kanssasi ja antaa sinulle Pyhän Henkensä kautta ohjausta ja neuvojaan, sekä vahvistaa sydämesi ja mielesi niin, että: Selviät kaikesta lopulta voittajana! Turvaa siis vain Häneen, joka voi Sanallaan muuttaa aivan kaiken elämässäsi uudeksi, paremmaksi..!

On niin vaikea suostua siihen, että jatkuvasti jokin asia on ahdistuksena kiusaamassa. Olen huomannut, että kun yksi ahdistus loppuu, niin toinen alkaa. Jotkut asiat ovat ahdistaneet vuosikymmeniä.

Toki eräänä syynä tähän voi olla sekin, että otan kohtaamani tilanteet, ihmissuhteet ja ongelmat kovin raskaasti. Joku toinen saattaa samassa tilanteessa sanoa, että hänellä on kaikki hyvin ja paljon huonomminkin asiat voisivat olla. Hän osaa nähdä myönteiset asiat niin tärkeinä, että pystyy sivuuttamaan kielteiset. Taidanpa nähdä kaiken tummien silmälasien lävitse.

Ahdistuksissa ei kuitenkaan joka kerta ole kysymys vain siitä, miten asiat näen, vaan siitä, miten koen. Tosiasiat pysyvät tosiasioina, vaikka niihin asennoidunkin niin kuin asennoidun.

Kuinka hyvin psalmista osaakaan kuvata sitä tilannetta, jossa kokee olevansa ja samalla hän rohkaisee: ”Sinä... olet antanut meidän kokea paljon ahdistusta ja onnettomuutta” (Ps. 71:20143), ”hätä ja ahdistus ovat minut saavuttaneet” (Ps. 119:143) ja nytkin ”minulla on ahdistus” (Ps. 102:3).

Mutta minä ”kerron hänelle ahdistukseni” ja kun koen, että ”minun henkeni minussa nääntyy, niin sinä tunnet minun tieni” (Ps. 142:3–4).

Mitäpä voin muuta kuin pyytää: ”Herra, auta minun sieluni ahdistuksesta” (Ps. 143:11). Samalla koetan pitää kiinni siitä, että ”Herra, varhain sinä kuulet minun ääneni” (Ps. 5:4) ja kyllä " Minä kerron vaellukseni,"(Ps. 119:26) ja miten tällä hetkellä kuljen.

Ennen kaikkea jälleen opettelen luottamaan siihen ihmeelliseen Psalmin sanaan, jossa Herra lupaa: ”Minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus” (Ps. 91:15).

Tämä on jo itsessään niin hyvää ja rohkaisevaakin puhetta, ettei: se tarvitsisi mitään muuta sanottavaa, koska veljemme kirjoitus on jo itsessäänkin puhuu selvää kieltään, jos vain tahdomme kuunnella, lukea, totella, suostua nöyrtymään ym.. Me kukin valitsemme itse; tahdommeko, vaiko emme, koska: ketään ei pakoteta, vaan meillä on uskovinakin aina silti vapaus elää, ajatella, toimia jne kuten tahdomme; suostumatta Isän Jumalamme tahtoon.

Mutta kapina ja uhma ei auta, vaan katkeroittaa ja vie kauemmaksi vain Herrastammekin. Etsikäämme siis Herramme kasvoja sekä tahtoaan ja suostukaamme siihen nöyrtyen, koska Hän tietää joka tapauksessa mikä on meille sittenkin parhaaksemme ja mikä sen kaiken tarkoitus on. Me emme sitä useinkaan edes pysty käsittämään..Se on sitä luovuttautumista ja suostumista Isän tahtoon, niin kuin Isä meidän rukouksessakin rukoilemme; Tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassakin. Tarkoitammehan sitä, kun niin lausumme? Vai onko se sittenkin vain se tuttu rukous, jota emme kuitenkaan oikeasti tahdo tai edes tarkoita loppupeleissä mitä sanomme?

Mutta kun juttelen vaikeuksissa olevien ja sairastavien ihmistenkin kanssa ja kun ajattelen itseänikin, niin.. kuinka vaikeaa onkaan joskus uskoa ja luottaa sittenkään siihen, että: "Jumala on kanssani/mme kun meillä on ahdistus!" Miksihän se onkin niin vaikeaa oppia luottamaan? Niinpä: Voi Vooih! Herra Jeesus; "Anna se meille lapsillesi anteeksi, kun olemme niin kamalan epäuskoisia usein ja pelkäämme, vaikka sinä olet luvannut auttaa, sekä olla kanssamme ja lohduttaakin meitä, vahvistaa jaksamaan kukin päivä kerrallaan, jne.."

Minulla on antaa vain se yksi ja ainoa neuvo, miten oppia ja pyrkiä oppimaan luottamaan siihen, että; Isä on kanssamme ja auttaa. Ja se on Rukous, sekä Raamatunkin lukeminen. Turhauttavaa saatat sanoa, kun en edes jaksa rukoilla, tai lukea Sanaa, niin miten sitä voisi lisätä, tehdä? Mutta rakas ystäväni; Ei sinun tarvitse jaksaakkaan enempää kuin mitä jaksat. Ei tarvitse, pidäkään siis kuin pakottaa itseäsi johonkin saavutukseen, pakkoon, velvollisuuteen, tms, Ei! Vaan kun sydämesi vain tahtoo silloin kääntyä miettimään, etsimään, huokaileen Herran [Jeesuksen] puoleen, niin uskon että se riittää ja Jumala Ei vaadi edes muuta. Miksi ei? Noh, koska Hän jo tietää tosi tarkkaan mitä kukin jaksaa, pystyy ja silloin kun itse ei jaksa rukoilla, lukea Sanaa, niin voisi koittaa ainakin kuunnella jotain hengellistä, vaikka puhuttelevia lauluja, psalmeistakin saa lohtua ja rohkaisua, jos edes pikkusen jaksaa pinnistää ja niitä koittaa lukea, sekä; laittaa esirukouspyyntöjä. Niin ja niin hassulta kuin se kuulostaakin kaiken keskellä, niin opetella: Kiittämään Isää avustaan, voimastaan ja kun on lähellämme ja välittää meistä, tuntui siltä sitten tai ei, näytti miltä tahansa, taii.. !

Muista psalmi: 50:15 joka on se puhelinyhteys taivaaseen.

Laitan vielä tämän siskon kauniin laulun lopuksi: Mirjam florin: tapahtukoon tahtosi