Mitä osallisuus Jumalan elämään voi merkitä

[rita4]

Autuaita ovat murheelliset

Tammikuun 8. päivä oli minulle suuri päivä. Talviaurinko paistoi puhtaanvalkoiseen lumeen, joka oli satanut kotikaupunkini ylle. Kaikki oli kirkasta. Vanhin tyttäreni oli niin kaunis hääpuvussaan. Muistan, miten hellästi hän katsoi tulevaa miestään kirkon keskikäytävällä kun jätin hänet tulevan puolisonsa viereen. Päivä oli yksi elämäni onnellisimmista.

En lukenut enkä katsellut uutisia sinä päivänä. Mutta seuraavana aamuna luin toisesta tapahtumasta, joka oli sattunut samana tammikuun 8. päivänä. Luin ammuskelusta, joka oli jättänyt verisiä ruumiita Tucsonin kaupungin jalkakäytävälle. Ihmisistä oli haavoittunut ja moni omainen oli järkytyksen vallassa.

Kuinka sellainen päivä, joka oli niin kirkas ja valoisa toisille meistä, saattoi olla niin musta toisille?

Tällaisen vastakkainasettelun kohtaamme joka päivä, joka vuosi, vuosikymmen. Elämämme tapahtumien erilaisuus ei ole valittavissamme. Kirkkaus tai pimeys lankeaa yllemme henkilöön katsomatta.

Jeesus sanoi, että ne, jotka murehtivat, ovat autuaita. Se on kaunis lause, mutta monikaan meistä ei usko siihen tosissaan. Me elämme länsimaissa yltäkylläisyyden ja suurten mahdollisuuksien ympäröiminä. Ihmiset pyrkivät tekemään elämästään mahdollisimman helpon, kivuttoman ja onnellisen.

Onnelliseen elämään ei mielestämme kuulu murhe eikä kärsimys. Siksi me kohtaamme tragediat ja vastoinkäymiset sanomalla toisillemme, että murhe on siirrettävä syrjään, ikään kuin taakse, ja elämää on jatkettava rohkeasti ja myönteisesti. Murehtiminen on mielestämme menneitten´asioiden mietiskelyä. Ohjeemme on: Unohda mennyt. Tämä päivä on loppuelämämme ensimmäinen päivä. Tartu härkää sarvista. Tulevaisuus kutsuu meitä.

Me takerrumme innostaviin ajatuksiin ja puheisiin, koska me haluamme saada elämästämme irti mahdollisimman paljon onnea ja menestystä. Vaikeuksien siirtäminen syrjään ja itsensä ohjaaminen eteenpäin ja uuteen menestykseen on mielestämme lyhin tie onneen.

Mutta on opettavaista lukea Jeesuksen ”autuaaksi julistamiset” Matt. 5. luvussa ja panna merkille, että autuus ja onni ei hänen mukaansa ole positiivista ajattelua, innostuksen saamista tai vaikeuksien voittamista.

Puhuessaan autuaista, oikeasti onnellisista, Jeesus viittaa puutteiden täyttämään elämään (hengelliseen köyhyyteen, murehtimiseen, vastoinkäymisten ja vastustajien kohtaamiseen, jopa kuoleman kohtaamiseen). Jeesus puhuu halveksittujen ihmisten arvostamisesta (kärsivällisyydestä, toisten armahtamisesta, ihmisten ohjaamisesta rauhaan). Ja aivan autuaaksi julistamisten alussa on tuo pieni lause: ”Autuaita ovat murheelliset; he saavat lohdutuksen.”

Tässä elämässä omaiset, jos niitä on, lohduttavat murheellisia. Meille rakkaiden ihmisten lohduttamiseen emme tarvitse Jumalan kehotusta. Murheellisten ihmisen tukeminen on luonnollista.

Mutta Jeesuksen puheessa ei ole kysymys ihmisten antamasta lohdutuksesta murheellisille. Jeesus puhuu lohdutuksesta, jonka murheelliset saavat elämänsä lopussa, kun Jumala ”hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.".” (Ilm. 21.4).

Tässä ovat autuaaksi julistamisten ymmärtämisen avaimet. Jeesuksen sanat ovat lopun aikaa koskeva profetia. Siitä me näemme sen tien, joka vie pelastukseen. Ei ole ylösnousemusta ellei ole kuolemaa. Ei ole iloa ellei ole epätoivoa. Ei ole lohdutusta ellei ole murhetta.

Murheelliset eivät ole autuaita siksi, että he murehtivat vaan siksi, että he murehtivat niin kuin Jeesus Lasaruksen haudalla, he murehtivat niin kuin Jeesus murehti Jerusalemin syntejä ja he murehtivat epätoivoisina Jumalan hiljaisuutta ja poissaoloa niin kuin Jeesus sen koki ristillä.

On aikoja jolloin hetken voimme kokea onnea täällä maan päällä, jolloin hetken iloitsemme niin kuin häissä iloitaan. Mutta nämä hetket ovat vain ennakkokuvia siitä lohdutuksesta ja ilosta, mikä meitä odottaa Jumalan valmistamalla hääaterialla taivaassa.

Siihen saakka monet meistä enimmäkseen murehtivat ja osallistuvat siten Jeesuksen jatkuvaan suruun ja murheeseen, jonka hän tuntee maailman tilanteen ja ihmisten syntien tähden. Osallisuus Jeesuksen murheeseen täällä ajassa on myös osallistumista siihen lohduttamiseen, jota murheelliset tarvitsevat täällä ajassa. Murheellisilla on lohduttajansa Jeesus. Mutta meitä kutsutaan myös lohduttamaan lähimmäisiämme. Kuten apostoli kirjoitti:

"Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat."(2. Kor. 1:3-4)

Mark Galli
(Suom. ja ed. POM)

[rita4]

Mutta Jeesuksen puheessa ei ole kysymys ihmisten antamasta lohdutuksesta murheellisille. Jeesus puhuu lohdutuksesta, jonka murheelliset saavat elämänsä lopussa, kun Jumala ”hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."” (Ilm. 21.4).

Tässä ovat autuaaksi julistamisten ymmärtämisen avaimet. Jeesuksen sanat ovat lopun aikaa koskeva profetia. Siitä me näemme sen tien, joka vie pelastukseen. Ei ole ylösnousemusta ellei ole kuolemaa. Ei ole iloa ellei ole epätoivoa. Ei ole lohdutusta ellei ole murhetta.

Murheelliset eivät ole autuaita siksi, että he murehtivat vaan siksi, että he murehtivat niin kuin Jeesus Lasaruksen haudalla, he murehtivat niin kuin Jeesus murehti Jerusalemin syntejä ja he murehtivat epätoivoisina Jumalan hiljaisuutta ja poissaoloa niin kuin Jeesus sen koki ristillä.

On aikoja jolloin hetken voimme kokea onnea täällä maan päällä, jolloin hetken iloitsemme niin kuin häissä iloitaan. Mutta nämä hetket ovat vain ennakkokuvia siitä lohdutuksesta ja ilosta, mikä meitä odottaa Jumalan valmistamalla hääaterialla taivaassa.

Siihen saakka monet meistä enimmäkseen murehtivat ja osallistuvat siten Jeesuksen jatkuvaan suruun ja murheeseen, jonka hän tuntee maailman tilanteen ja ihmisten syntien tähden. Osallisuus Jeesuksen murheeseen täällä ajassa on myös osallistumista siihen lohduttamiseen, jota murheelliset tarvitsevat täällä ajassa. Murheellisilla on lohduttajansa Jeesus. Mutta meitä kutsutaan myös lohduttamaan lähimmäisiämme. Kuten apostoli kirjoitti:

"Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat."(2. Kor. 1:3-4)

Niin, monenlaiset murheet saattavat painaa mieltämme täällä elämämme läpikulku matkalla. Monet todellakin kuin ohjaavat, vain lopettamaan murehtimisen ja jatkamaan elämää, sekä saatetaan sanoa, että: "Jätä kaikki Herralle ja mene eteenpäin!" Minäkin olen näin saattanut joskus joillekin sanoa. Se on niin helpolta kuulostavaa, mutta todellisuudessahan se ei ole noin helppoa kun sitten niin pitäisi tehdä.

Onko meillä murhetta lähimmäisistämme enemmän kuin itsestämme? Onko murheemme sellaista, jossa huokaamme raskautettuina; synnissä vielä elävien puolesta yläkertaan, vaiko vain omien murheidemme takia? Meillä uskovina on ja tulee olemaan monenkinlaista murhetta läpi elämämme ja osaksi se on myöskin opettelua jättämään se kaikki yksin Herran hoitoon, johdatukseen. Mutta myöskin se on tarkoitettu, jotta katseemme siirtyisi enemmän tästä maailmasta tulevaan ja jäisimme yhä vain enemmän Herramme johdatettaviksi, sekä hoitoonsa, niin etteivät murheeme kävisi ylitsepääsemättömiksi, jolloin emme kenties enää pysty, osaakkaan tuoda niitä rukouksessa Herrallemme ja jättää sinne ristinsä juurelle, kun itse emme kuitenkaan niitä voi poistaa, muuttaa, tms...Me saatamme joutua kuin sellaiseen ajatteluun, jossa koemme ettei Herra kuule, välitä, tahdokaan auttaa meitä ja silloin saatamme jopa luovuttaa taistelun ja heittäytyä maailman vietäväksi.. Tarvitsemme toinen toisiamme tukemaan ja rohkaisemaan, rukoilemaan toistemme puolesta. Elämä ei aina ole helppoa, kun haluaa seurata Herraa ja siksi tarvitsemme tsemppaajiakin elämäämme, jotka kantavat meitä rukouksin.

Murehtia. Eikö tunnukin ikävältä sanalta. Se nostaa mieliimme monenkinlaista surullista asiaa ja tilannetta, eikös vain? Kukapa sellaista haluaisi, kun iloinen mieli on paljon mukavempi. Uskon, että Herramme tahto on, että: Meidän murheemme ei kävisi yli voimiemme käyväksi. Mutta joka kuitenkin laittaisi kuin miettiin syvemminkin asioita, omaa elämäntyyliämme, uskoamme, ihmisten kohtaamisiamme, jne.. Ja että meille syntyisi oikeanlainen halu, tarve murehtia, niin kuin Jeesuskin murehti ja huokaili syntisen maailman vuoksi ja varmasti myöskin uskonnollisten ihmisten vuoksi, jotka jo luulivat olevansa Jumalan omia ja taivaaseen menossa olevia. Mutta jos ja kun lihamme porskuttelee tyytyväisenä, etsien vain iloja ja fiiliksiä, kokemuksia, niin silloin ei voi olla oikeanlaista murhetta mistään, tai kenestäkään, evankeliumin totuuden julki tuomisesta, tms..Van se on vain pintaliitoa, jossa Jumalan vaikuttama murhe ei saa sijaa, koska sen olemassaolo kielletään, työnnetään pois..

Kukapa ei haluaisi olla onnellinen, tai iloinen, tyytyväinen. Aivan varmasti me kaikki sitä haluamme ja kaipaammekin sitä elämäämme ja hyvä niin, se on ihan oikein. Mutta se ilo, jota tavoitellaan ja rauhaa sydämeen, niin se syntyy liian usein väärin vaikuttimin tapahtuneesta etsinnästä..Koska haetaan iloa ja tunteita väärin perustein, sekä vääristä paikoista, vääränlaisesta julistuksesta ja toiminnasta..Siellä, missä opetetaan, ettei synnistä saa/tarvitse puhua, niin silloin ollaan jo aikalailla hukassa. Jos emme tunnista/tunne synnin syyttävää sormea, niin emme silloin voi myöskään kokea taivaallista iloakaan. Vain syntinsä tunteva, tunnustava voi saada armon ja anteeksi annon, sekä ilon, kun vapautuu ne tunnustaessaan ja Jumalan rauha saa laskeutua sydämeen. Mikäpä olisikaan mahtavampaa. Ei mikään muu.

Silloin kun kielletään täysin murheen oikeutus olla elämässämme, sydämissämme ja sanotaan, ettei uskovan kuulu murehtia, niin silloin opeteaan toista evankeliumia, ei Jeesuksen seuraamisen oppia. Ethän voi iloitakaan sydämestäsi, jos et koe murhetta ja tuskaakaan. Jos aina on vain iloa, niin onko se enää iloa, vaiko vain jotain...? Paras ilo sydämeen syntyy, kun saa avun Herraltaan ja anteeksiannon synneistään. Kun sydän rauhoittuu, eikä enää syytä, moiti. Me ihmisinä koemme murheen, kuin ilonkin eritavoin. Olemmehan yksilöitä, emme klooneja. Mutta uskon, että: erämaan ja synkän vaiheen jälkeen valo ja ilo, lämpö saa sydämen riemuitsemaan.

Meitä opetetaan kiittämään myöskin niistä vaikeista päivistä, sekä iloitsemaan kun saamme olla Jeesuksen omia, seuraajia, taivasta kohti matkaavia. Tuntuuko mahdottomalta? Rohkenen sanoa näin, että: Mitä Lähempänä elät Herraa, viivyt verisen ristinsä juurella päivittäin ja tahdot kuolla lihasi tahdolle, sekä maailman tarjonnalle, niin sitä varmempaa on myöskin se, että: Saat kokea sellaista iloakin ja rauhaa sydämessäsi, jota ei voi sanoin edes kuvaila, koska se on salattua ja ihmeellistä, yli ymmärryksemme käyvää Jumalan antamaa rauhaa, sekä iloa Herrasamme Jeesuksessa Kristuksessa!Ja se valtaa sydämesi katkerimmankin tuskan ja murheen keskellä, niin yllättävästi, että voit vain Kiittää ja Ylistää Herraasi koko pienellä sydämelläsi, kun Hän tahtoo lohduttaa ja auttaa, olla kanssasi ja kulkea tie loppuun asti vierelläsi! Sitä kannattaa tavoitella.

Ollaan niitä rinnallakulkijoita, korvia, olkapäitä, rohkaisijoita, esirukoilijoita, jne..matka on joskus tosi raskas ja niin kuin Raamattukin sanoo, niin; sille jolle on enemän uskottu, niin siltä vaaditaankin sitten paljon enemmän. Herra tietää kyllä mitä jaksamme ja kestämme, eikä anna murhettakaan liikaa, vaan vain sen verran minkä kukin jaksamme kantaa, kestää. Mikä ilonpäivä meitä rakkaat sisaret ja veljet Jeesuksessamme odottaakana perillä. Kilvoitellaan sinne asti ja pidetään huoli ettei kukaan, ei heikoinkaan jää matkalle meidän oman välinpitämätömytemme tai laiskuutemme, mukavuudenhalumme takia.

Kuunteleppa vielä tämä laulu; Reijo Ikonen-Sä annat voiman-You Raise me up