Jumalan mielen mukainen murhe

[rita4]

Hannu Melaluoto

Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman. Sillä katsokaa, kuinka suurta intoa juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtimisenne on saanut teissä aikaan. 2 Kor 7:10-11

Murheella ja murheella on väliä. Raamattu kehottaa iloitsemiseen, muttei aukottomasti. On totta, että meidän ei tulisi murehtia monistakaan asioista, joista ajassa taakkaa kannamme. Murehtimallahan ei voi lisätä ikää kyynäränkään vertaa. Niinpä Jumala lupaa omansa vaatettaa ja Hän lupaa ruokkia, Luuk 12: 22-31. Näitä asioita ei pitäisi murehtia.

Mutta synnin suhteen tilanne on päinvastainen. Sitä on syytä ja pitääkin murehtia. Päinvastainen johtaa paatumiseen ja hengelliseen kuolemaan. Korintossa Paavalin suorasukainen kirje oli saanut aikaan Jumalan tahdon mukaista murehtimista. Hän oli joutunut kiinnittämään vakavaa huomiota monelaiseen rietasteluun: ehtoolispöytään tultiin juopuneena, oli puoluehenkeä ja moraalin, siis seksuaalisuuden alueella oli räikeitä lankeemuksia, jopa insestiaa. Paavali oli joutunut puhumaan suoraan. Synnin suhteen muu ei autakaan. Totuus rakkauden hengessä, se ei ole tuhoavaa. Se tervehdyttää ja saa aikaan uutta tuoretta kasvua.

Mutta vain, jos totellaan ja suostutaan parannukseen. Pelkkä kuuleminen ja sen jälkeen vetäytyminen Jumalan peilin edestä on vailla todellista merkitystä. Parannuksen tekemisessä ei auta teoreettinen kääntyminen. Synnin suhteen on pakko menetellä kuten Sanl 28:13 sanoo: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.

Ei riitä vain tunnustaminen. On myös hylättävä. Tilanne täytyy korjata tavalla tai toisella. Murheen tulee synnin tähden jatkua aina siihen asti, että hylkääminen on tapahtunut. Vasta sitten on ilon vuoro. Muussa tapauksessa koko homma jää pahoin puolitiehen.

On suurta armoa, jos joku vaelluksemme pullonkaula alkaa meitä murehduttaa, mutta on traakista, jos tila saa jatkua tunnistamisesta huolimatta. Kun Korintossa käsitettiin syntiinlankeemuksen syvyys mm. moraalin alueella, se johti murehtimiseen. Se ei jäänyt pelkäksi murheeksi ja itse säälissä kieriskelyksi, se johti toimenpiteisiin: "Sillä katsokaa, kuinka suurta intoa juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtimisenne on saanut teissä aikaan, mitä puolustautumista, mitä paheksumista, mitä pelkoa, ikävöimistä, kiivautta, mitä kurittamista! Olette kaikin tavoin osoittaneet olevanne puhtaat tässä asiassa," 2 Kor 7:11.

Murheen pitäisi johtaa puhdistautumiseen, jossa Jeesuksen veren osallisuus ja sen myötä Hänen anteeksiantamus luetaan osaksemme. Minkä valo paljastaa, sen veri puhdistaa - sanotaan ja niin se onkin.

Mutta erittäin merkityksellistä on havaita, että murhetta aiheuttaneen synnin kanssa ei tule tehdä kompromisseja. Se kuuluu vihkiä tuhon omaksi, panna pois. Silloin, ja vasta silloin, palaa todellinen Jumalan kirkkaus. Kaikki muu on pinnallista laastarointia ja itsepetosta. Siksipä kääntyminen ja hylkääminen onkin elämäksi, ei kuolemaksi. Jos murhe ei saa johtaa hylkäämiseen, vastaan tulee esim Hebr 10:26:n mitä vakavin neuvo. Siinä ei leikille ole sijaa.