Kun omat tiet loppuvat

[rita4]

”Meillä on Jeesuksen veren kautta pääsy kaikkein pyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi” (Hepr.10:19).

Elävä tie ei ole luonnollinen tie. Luonnollinen tie jää selkämme taakse, kun matkaa teemme. Elävä tie on toisenlainen. Se tulee mukaan minne ikinä menemmekin. Elävä tie kantaa kulkijansa eteenpäin, ruokkii hänet ja pelastaa vaarojen keskitse perille asti.

Tällainen elävä tie, joka lähtee mukaamme, kun me joudumme tarttumaan matkasauvaan on Herramme Jeesus Kristus.

Kun omat tiet loppuvat tai näyttävät eksyksissä vaeltamiselta, kun voimat uupuvat ja me käännymme virsirunoilijan kanssa huokailemaan: ”Sieluni makaa tomussa ja tuhassa, opeta minulle sinun tiesi!”, silloin on meillä armo saada kokea, että tie meitä kantaa.

Luullessamme jo peräti hukkuvamme alkaakin tie elää allamme. Pelätessämme, ettemme pääsekään uupuneina perille, vahvistuu sielu armosta, niin että pelko poistuu ja perille tuleminen käy varmaksi asiaksi.

Tämä on sitä ruokaa, jonka elämän tien kulkija osakseen saa elävällä tiellä. Se on armoa, josta Raamattu sanoo, että se on joka huomen uusi. Se merkitsee sitä, että huolenpito siitä, ettemme joutuisi pois elävältä tieltä omille teille, saa jatkua joka päivä siihen asti, kunnes usko muuttuu näkemiseksi.

E. W. Pakkala kirjassa
Iankaikkinen elämä. v.1953

[rita4]

Tämä edellinen nosti mieleeni moniakin ajatuksia siitä; mitä on elää täällä ajassamme sitä elävää tietä, joka on tietenkin: Kristus tie. Luonnollinen tie on minusta sitä tietä, jossa ei olla vielä kohdattu Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja silloin ei myöskään ole turvapaikkaa mihin juosta kun oikein ahdistaa ja on vaikeaa..Vaan se on tyhjän päällä olemista, jossa vain oma voima ja viisaus on ainoita auttajia, siis ei mitään turvaa..Ei ole lohduttajaa, auttajaa, ei ystävää, joka on kiinnostunut ihmisestä tosissaan ja joka ei käännäkään selkäänsä kun kaikki korttitalon perustukset särkyy ja hajoaa maahan..

Elävätie on Kristustie, joka vain ainoastaan taivaaseen vie!

Kyllähän meillä uskovinakin on monenlaisia ajatuksia ja suunnitelmia, miten mennään eteenpäin ja mistä saadaan voimaa jaksaa kun on sairautta, vaikeutta, riitaa tai kitkaa ystävien kesken, jne..Mutta jos meillä ei ole läheistä suhdetta, rakkaus suhdetta Jeesukseen, niin emme osaakaan hakea apua ristinsä juurelta, vaan; koitamme vain itse jaksaa ja pärjätä, osata.. Tuntuuko tutulta?

Niin.. voimme jatkaa jonkin aikaa, matkaa, mutta.. Ennemmin tai myöhemmin saattaakin käydä niin että; omat voimat, keinot, se tie jolla luulimme selviämme loppuun asti, niin se kaatuu, pettääkin altamme ja tie on tukossa eteenpäin. On vain seinä vastassa ja tuntuu ettei sen yli mennä, koska se on niin korkea tiilimuuri.

Ehkä emme tarvinneet kauheesti Jeesusta, kun kaikki rullasi eteenpäin omalla, vanhalla tutulla tavallaan, rutiinilla, itse ohjaten purttamme.. Vai ohjasimmeko sittenkään sitä itse? Olimmeko antaneet maailman ruhtinaalle oikeuden tulla ohjaamaan purttamme, koska se ei laittanut meitä tiukoille, vaatinut kuuliaisuutta, nöyrää mieltä, lihan tahdon ristiinnaulitsemista, uskon tunnustamista, tms..? Olimme ajatelleet, että niinkin pääsee perille ja Jumalakin sen hyväksyy, kun huomaa ettemme pysty/jaksa/osaa .. elää niin kuin uskovana tulisi elää, tai odotetaan: elävän ja toimivan, puhuvankin. Mutta Jumala sanoikin; "Tie eteenpäin on suljettu, koska se vie väärään suuntaan ja tuhoon." Mitä nyt? Miten tästä eteenpäin? Kuka tulisi rinnallemme ja neuvoisi miten jatkaa ja jaksaa? Onko ketään???

Nuo "ystävät, uskovat ystävät" joiden kanssa olimme kulkeneet ja käyneet kokouksissakin heidän kanssaan, niin .. he eivät ymmärrä, miksemme muka voisi jatkaa entiseen tapaan? He ajattelevat että olemme vain niin heikkoja, tai jokin koetus, joka sumentaa tien, näkökykymme, tms. Mutta he eivät näe/ymmärrä, että: itse Taivaan Isä laittoi pisteen ja haluaa meidän palaavan takaisin: ensirakkauteensa ja Poikansa verisen ristin juurelle tekemään totta, tunnustamaan harhaan menon ja tunnustamaan ettei yksin jaksa, osaa, selviä.. On siis tehtävä invertaario ja katsottava mikä kannattaa ja mikä on tuhoon tuomittua..

Kun kaikki tiet vie vain väärään, niin aina kuitenkin jää se yksi tie, joka on Elämäntie, Kristustie ja sinne palaamalla vain voimme saada uuden voiman ja lohdutuksen, avun ja silmävoidettakin nähdäksemme; "Hei, tää onkin se tie, jolla aloitin, mutta jota en jaksanut kulkea, koska se tuntui niin raskaalta, vaativalta, vaikeakulkuiseltakin ja lähdin lavealle tielle jossa oli kaikkea kivaa ja hyvää, mukavaa, helppoa, makuja, värejä maailman..Ja uskoit lapsellisesti, että kun aina joskus jopa rukoilet ja luet Raamattuanikin ja käytät Jeesus nimeä uskovien yhteydessä ollessasi, niin se riittää ja olisit oikealla tiellä..

Olit siis tullut huolettomaksi. Etten sanoisi välinpitämättömäksi. Ja nyt tiesi oli tukossa ja ei ollutkaan enään auttajaa maailmasta, ja et nähnyt tietä, joka kulki sitä kivikkoistakin polkua, mutta joka kuitenkin oli se parempi tie, koska sillä tiellä kulki kanssamatkaajiesi kanssa itse Jeesus Kristus, Henkensä kautta! Voisitko vielä päästä takaisin sille tielle? Silloin Herra sanoo; Tässä on tie, sitä käy. Tämä tie ei ole mukavuuksien tie, vaan usein kärsimystie, mutta se on ainoa tie, joka vain sinut taivaan kotiin asti vie! Joko tahdot lähteä sille tielle, jossa rinnallasi on joka hetki Herrasi Jeesus Kristus, joka ohjaa sinua Henkensä kautta ja auttaa, vahvistaa, varjelee ja iloitsee sinusta! Miten on ystäväni kallis?

Rita Ilola: Sinua varten

[rita4]

Ap. t. 2:
25 Sillä Daavid sanoo hänestä: 'Minä näen alati edessäni Herran, sillä hän on minun oikealla puolellani, etten horjahtaisi.
26 Sentähden minun sydämeni iloitsee ja kieleni riemuitsee, ja myös minun ruumiini on lepäävä toivossa;
27 sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta.
28 Sinä teet minulle tiettäviksi elämän tiet, sinä täytät minut ilolla kasvojesi edessä.'

Aloitan tuolla Raamatunpaikalla, joka nousi sydämelleni, kun mietin tätä elämämme tietä uskovina, Herran omina. Minusta tässä on ihana sanoma meille, sekä rohkaisuksikin, kunhan vain tahdomme pysyä ominaan ja kulkea tätä taivastietämme Jeesuksemme kanssa yhdessä, käsi kädessään kiinni pysyen. Sillä, eihän uskovan elämä aina ole ilon ja riemun, hyvän mielen kukkuloilla oloa, vaan se saattaa olla vaikeuksia, surua, sairautta, epäonnistumista, tms ikävääkin, niin kuin kaikilla ihmisillä. Mutta meillä Herran omina on kuitenkin jotain paljon parempaa kuin niillä vielä maailmassa ja maailman ruhtinaan orjina elävillä. Sillä, meillä on Vapahtaja; Jeesus Kristus, joka On kanssamme tuntui tai näytti sitten miltä tahansa. Hän ei hylkää meitä, eikä jätä, vaikka usein saatammekin väsyä ja tuntua ettei edes kannata enää elää uskoaan todeksi, uskovanakaan.

Kysymys on aika usein, näin luulisin, juuri meidän tarpeestamme saada olla päättämässä kaikesta sekä kuin sanomassa aina se ns. viimeinen sana, eikä siis kuin tahdotakaan suostua, alistuakaan Isän Jumalamme tahtoon: nöyrtyä, sekä puhdistautua veren virrassa, ristin juurella pysyen. Tahdotaan olla omina itsenämme kuin päättämässä ja sanomassa Isälle; miten meidän pitää saada elää ja toimia. Eli; Lihamme tahtoa noudattaen ja omavoimaisina eläen, suostumatta kuolemaan lihallemme, tai maailman tarjonnallekaan, joka saattaakin vain olla se este uskonkasvullemmekin.

Oma tie vie meitä eteenpäin ja koitamme siinä ohessa elää ja olla uskovinakin, kuitenkaan suostumatta tai nöyrtymättä, tekemättä parannusta. Aika huono yhtälö. Eikä se ole mitään lakihenkisyyttä, kun tahtoo elää ja antautua kokonaan Herramme johdatettavaksi, suostumaan jopa kärsimään uskomme tähden. Eikös meidän pidä siis en sano; pitäisi, Ei! Vaan Pitää olla uskoontultuamme, uudestisynnyttyämme Elävään uskoon, niin meidän sydämemme halu pitää silloin olla; halu seurata Herraamme Jeessuta Kristusta ja Hänen tahtoaan kuunnella, totella, suostua jopa kärsimään uskomme tähden sekä kuolemaan omalle: lihamme tahdolle, joka niin helposti nostaa päätään ja tahtoo sanoa sen viimeisen sanan, sekä määrätä tahdin ja tavat, ym.. Suostummeko?

Koska Jumalahan ei pakota meitä ketään mihinkään, vaan Kaikki on kuitenkin Aina vapaaehtoista. Me valitsemme ja Herra joko siunaa sen, tai ei siunaa. Mutta Hän on antanut meille valinnan mahdollisuuden, koska Hän rakastaa meitä luotujaan niin paljon, ettei tahdo pakottaa meitä, lapsiaan kuitenkaan mihinkään, vaikka siihenkin Hän kyllä pystyisi, jos niin haluaisi. Mutta ei Hän halua, vaan me itse valitsemme ja kun omat tiet, voimat, taidotkin loppuvat, niin silloin vasta Herra voi alkaa meitä käyttää, koska silloin me paremmin suostumme tahtoonsa. Silloin vasta meille kuin kelpaa Jumalammekin tahto kohdallemme, oli se sitten mitä ja millaista tahansa. Kunhan vain saamme olla lähellään, omanaan, viipyä ristinsä juurella rukoillen, anoen, sekä kiittäen läsnäolostaan ja voimastaan, avustaan, ym..

Joko olet suosstunut tahtoonsa, niin, että: voit loistaa taivasvaloa pimenevään maailmaan, sekä olla, saada olla Kristus kirjeenä ja tuoksunaan; maailman pimeydessä vaeltaville eksyksissä eläville..? Meidät niin usein pitää ensin laittaa niin loppuun ajetuiksi, ennen kuin meille alkaa kelpaamaan Jeesuksemme rakkaus, sekä tahtonsa, jonka Hän on saanut Isältään.

Joh. 10:
27 Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.
28 Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.
29 Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä.
30 Minä ja Isä olemme yhtä."

Joh. 17:
8 Sillä ne sanat, jotka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille; ja he ovat ottaneet ne vastaan ja tietävät totisesti minun lähteneen sinun tyköäsi ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.
9 Minä rukoilen heidän edestänsä; en minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä olet minulle antanut, koska he ovat sinun-
10 ja kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun-ja minä olen kirkastettu heissä.

11 Ja minä en enää ole maailmassa, mutta he ovat maailmassa, ja minä tulen sinun tykösi. Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.

12 Kun minä olin heidän kanssansa, varjelin minä heidät sinun nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, ja suojelin heitä, eikä heistä joutunut kadotetuksi yksikään muu kuin se kadotuksen lapsi, että kirjoitus kävisi toteen.
13 Mutta nyt minä tulen sinun tykösi ja puhun tätä maailmassa, että heillä olisi minun iloni täydellisenä heissä itsessään.

14 Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.

15 En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta.
16 He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.
17 Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.

18 Niinkuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan;
19 ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa.

Laitanpa vielä tämän siskon laulun lopuun; Nina Åström - Lauluni aihe ei muutu