Ihmisen elämää voi kuvaavasti verrata veneeseen ja sillä kulkemiseen uhkaavilla vesillä. Seilaavan aluksen kulku merellä ja pääsy vihdoin määräsatamaan ovat alituiseen uhattuina. Vaarat vaanivat. Myrsky saattaa iskeä. Vene voi vaurioitua. Miehistö saattaa sairastua, matkanteko katketa
Ulapalla venettä ympäröivät luonnonvoimat. Alati arvaamaton luonto voi äkisti asettautua navigaattorin matkasuunnitelmia vastaan: myrskyssä tuulta on liikaa, tyvenellä purjeveneessä kaivataan perämoottoria kulun turvaamiseksi.
Meren selkä, joka tarjoaa väylän kulkuun, voi näyttäytyä väkevänä vesillä liikkujan vastustajana. Karttaan merkitsemättömät, tuntemattomat karikot saattavat repiä aluksen kappaleiksi. Jos ehkä selviämme vielä niistä, kenties tuulet ja merivirrat painavat aluksemme reitiltä: vene joutuu merenkävijän suureksi häpeäksi ja kaikkien ihmisten yllätykseksi karttaan merkitylle karille.
Useimmat meistä tuntevat veden vaarat. Moni meistä tietää karvaasti, kuinka raskasta kiville ajo on. Raamatun sana valaisee elämämme historiaa ja osoittaa, että kukaan meistä ei pääse omalla purrellaan eikä omalla puurtamisellaan perille viimeiseen satamaan.
Tässäpä on hyvä vertaus ihmiselämästä ja miten se on usein aika haastavaakin ja vaarallista. Varsinkin jos ei ole vielä Jeesus ankkurissa ja PH kompassina, Jumalan Sana oppaana ja risti rakkaana. Kun lukee tuota, niin siinä voi kuin mennä itseensä ja ajatella itsensä tuoksi veneeksi merellä ja merenkäynnissä. Voi, kun elämä olisikin pelkkää poutapilveä ja sopivaa tuulta, jotta purjeetkin toimisivat oikein. Niin, että matka saisi jatkua turvaisasti kohti kotirantaa. Niinpä niin..
Mutta elämä on yhtä seikkailua ja vaaroja ja uhkakuvia, uupumista, pelkojakin saattaa tulla, turvattomuutta, kun jokin muu asia viekin mielenkiinnon pois rististä, ja Jeesukseen katsomisestamme. Kuinka helposti sittenkin kaikki voi tapahtua ja herpaannumme valvomispaikallamme, emmekä kuitenkaan osaa, tai ymmärrä pimeyden kieroja suunnitelmia, joilla se saattaa houkutella tikkukaramellillä mukaansa ja luottamaan vain uskomme vahvuuteen, ettemme voisi muka kaatua, pettyä, joutua kurssiltamme harhaan, myrskyihin, tai jopa karille ajaa..
Mitä Jeesus painottikaan? VALVOKAA! Valvommeko me uskomme tilaa? Elämän olosuhteet, ihmisuhteet, sairaudet, tai jokin muu asia voikin uuvuttaa meidät ja viedä mielenkiinnon, jos olemme vaikka rukoilleet apua sitä mielestämme kuitenkaan saamatta. Olemme usein sellaisia hätähousuja ja kaiken pitäisi mielestämme tapahtua nyt tai ainakin melkein heti, tai sit peli onkin pelattu ja Jumalakin on hylännyt, tai sallinut mielestämme kiusata meitä tahallaan, tms..Loppujen lopuksi olemme aika heikkoja ja vajavaisia, ja niin kamalan helposti periksikin antavia, kun kysymyksessä on rukous ja kestäväisyys, luottamus Jumalan apuun, polvilleen meno...
Kun ymmärrämme viimeinkin sen; mikä loppujen lopuksi on tärkeintä ja ettemme elä uskossa tätä maailman aikaa varten, vaan tulevaa kohti pyrimme, ojennaudumme ja tahdomme muuttua, kasvaa, kuolla lihamme tahdollekin sekä katsoa vain yksin ristille ja Jeesukseen..Niin silloin alamme ymmärtää pikkuhiljaa, että loppujen lopuksi tärkeää on hyvin vähän, tai vain yksi asia, joka on uskomme kasvamisen tärkeys, lihan tahtomme ristiinnaulitsemisen tärkeys ja että Jeesuksesta tulee se rakas ja tärkeä, arvokas, korvaamaton ystävämme, apumme, voimamme, lohtummekin, joka saa johtaa meitä eteenpäin elämän merellä ja aallokoissakin.
Hän saa antaa meille niitä, jotka Varoittaa meitä kareista ja venheemme hajoamisesta kun saattaisimme jysäyttää oikein kunnolla ja vauhdilla karille, kun toimimme vain tunteidemme vallassa/varassa ja johdatuksessa, ja jossa emme tahdo tai uskalla koetella, kyseenalaistaakkaan mitään, vaan nielemme kaiken Jumalasta tulleena. Vaikka se ei sitä olisikaan, koska katsomme mielellämme ihmiseen, hyvään ja hurskaan oloiseen, voimakastahtoiseen, ja ihmisiin mieluimmin kuin Herraamme, niin; emme sitten kuitenkaan katsokaan Jeesukseen ja turvaa Häneen, Hänen vereensä. Hänen sovitustyönsä ei olekaan meille niin tärkeä kuin väitämme sen olevan..Jne..
Seilatessamme omassa voimassamme, luottaessamme itseemme ja kykyihimme kadotamme pian kurssin, ajamme karille. Heikko-tekoinen purtemme saa vuodon. Jäämme veden varaan. Alamme vajota. Juuri näin meille käy maailman merillä.
Kristus onnistuu tehtävässään
Elämän merillä kulkevien apu, toivo ja turva on, että yksi on pystynyt navigoimaan onnistuneesti koko matkan. Elämän merimerkeillä, kaikissa myrskyissä Kristus väisti kaikki karikot. Kristus kulki Jumalan lain määräämää väylää pitkin. Ja koska Kristus onnistui tehtävässään, sovitti meidät ja nousi ylös kuoleman voittajana, hän voi auttaa meitä.
Kuten Kristus tarttui uppoavaan Pietariin, niin Vapahtajamme etsii tänäänkin meitä vajoavia ihmisiä elämän syvistä vesistä. Kristus käy maailman meriä taivaallisen pelastuslaitoksen uppoamattomalla armon veneellä. Hän nostaa veden varaan jääneet, etteivät he hukkuisi.
Kristus nostaa meidät ylös.
Hän ei syytä meitä. Hän antaa anteeksi. Hän peittää kuivilla, puhtailla vaatteilla meidän häpeämme. Hän kantaa läpi elämän meidät taivaalliseen satamaan, viimeiseen satamaan, jossa me saamme ikuisen rauhan ja levon. Tuossa taivaallisessa satamassa eivät elämän myrskyt enää meihin iske.
