Ajatuksia pimeässä tai raskasta elämäntietä kulkevalle

[rita4]

Verhot on usein vedetty eteen kun ollaan Jumalan odotushuoneessa. On kyllä jännittävää tähyillä eteenpäin ja miettiä, mitä pian tapahtuu, mutta usko kasvaa parhaiten pimeässä, silmiltämme kätkettynä.

Elämä auringonpaisteessa ja myötätuulessa on niin mukavaa, että harvoin huomaamme uskomme alkavan siinä heiketä. Mutta synkkien aikojen keskellä hengellinen elämä alkaa kukoistaa.

Jumalan pyhät tekivät suuria kun he matkasivat epätietoisuudessa. Raamatussa sanotaan, että ”uskon kautta ... Abraham... lähti tietämättä, minne hän oli saapuva” (Hepr. 11:8). Apostoli Paavali puolestaan sanoi: ”Minä matkustan, sidottuna hengessä, Jerusalemiin, enkä tiedä, mikä minua siellä kohtaa” (Apt. 20:22).

Opetuslapset olivat usein hämmennyksissä ja ihmeissään Kristuksen sanoista ja toiminnasta. Psalmien kirjoittajat kyselivät loputtomasti ”Miksi?” (Esim. Ps. 10:1; 22: 1; 42:10; 43:2; 44:24; 74:1; 88:15). Myöskään Jobilla ei ollut kärsimyksiensä keskellä aavistusta siitä, mitä oli tapahtumassa.

Salassa olevat asiat voivat tuoda suuria siunauksia. Hudson Taylor, joka näki vastasyntyneen poikansa kuoleman ja sitä seuranneen vaimonsa kuoleman ja oman terveytensä kurjistumisen, kirjoitti kokemuksistaan: ”Tämä oli murheellisin ja siunatuin vuosi elämässäni.”

Aurinkoisina hetkinä riennämme mukavien asioiden perään. Epätoivoisimpina hetkinä pidämme tiukimmin Isää kädestä.

Synkissä oloissa usko, periksi antamattomuus ja uskollisuus Jumalalle yltävät uusiin mittoihin. Kuitenkin elämä juuri silloin voi tuntua niin ahdistavalta, että olemme täysin tietämättömiä voitoistamme.

”Hyvissä olosuhteissa” uskon silmät voivat nähdä. Tuntuu siltä, että juuri niin pitää aina ollakin. Mutta kun myrsky iskee, samojen silmien on vaikeaa nähdä pimeyden läpi. Muista silloin: Olosuhteet ovat muuttuneet heikommiksi, sinä olet sama kuin ennenkin. Vastoin tuntemuksiasi et kulje pimeässä taaksepäin .

Tunnevaltaista asennoitumista kristilliseen uskoon on toisinaan kuvattu paluuna ensirakkauden ääreen ikään kuin uskon vaelluksen alkuhuuma olisi jotakin parempaa kuin tiellä pidempään kulkeneen kristityn kokemus. Hölynpölyä!

Suurimmalla osalla kristityistä on hengellisen elämän alkutaival säteilevän aurinkoista pääasiassa siksi, että he ajattelevat astuneensa sisälle lähes täydelliseen kristittyjen onnen maahan. He voivat alkuvaiheessa uskoa saavansa välittömiä vastauksia itsekkäisiinkin rukouksiinsa. He luulevat astuneensa uuteen elämään, jossa ei tarvitse kokea tuskaa, kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä. Heidän elämänsä on todennäköisesti tunnevaltaista romanttista ensirakkautta – hehkua.

Vaikka minulla ei ole mitään vahvoja tunnekokemuksia vastaan, niin Raamattu ei mittaa rakkautta kihelmöinnin määrällä. Rakkautta ei määritellä siirappisilla tunteilla, jotka seuraavat vuoren huipulle nousun jälkeistä hyvää oloa, vaan ennemminkin rakkaus on tuskaa, jota kärsitään pimeässä laaksossa. Kaikin mokomin, etsi intohimoisesti Jumalan kasvoja, mutta älä oleta, että tunteiden kylmeneminen, joka on normaali vaihe kenen tahansa kristityn hengellisessä elämässä, merkitsee hengellistä kuolemaa. Me vaellamme uskossa, emme lämpöisessä huumassa.

Rikkoessaan juoksuennätyksiä urheilija ei koskaan ole elämässään ollut yhtä kovassa kunnossa ja täynnä voimaa. Kuitenkin hänen rääkätty kehonsa ei kenties koskaan ole tuntunut yhtä heikolta.

Samoin on uskonelämässä. Keskellä hengellistä kilvoittelua ei ole epätavallista tuntea itsensä heikommaksi kuin koskaan ennen– ja silti olla vahva.

Toisista kristityistä saatat näyttää toivottomalta. Pitkän maratonin sankari, joka uupuneena kompuroi viimeistä mäkeä ylös, näyttää säälittävältä. Lapsikin pystyisi parempaan. Kuka tahansa, joka ei ymmärrä, mitä tämä mies on käynyt läpi matkallaan, vetäytyisi pois hänen luotaan vastenmielisyyden vallassa. Ainoastaan hän, joka tietää asioiden todellisen laidan, osaa kunnioittaa kilpailijan kestävyyttä.

Elämä näyttää usein toivottomalta. Joka päivä sinusta voi tuntuu siltä kuin rojahtaisit uuteen kuoppaan. Uskon pilkahduksenkin näkeminen sellaisessa pimeydessä on valtaisa voitto. Selviytyminen pimeydestä voi viedä kaiken, mitä sinulla on. Mutta jatka matkaa. Hengellinen ravinto vahvistaa pimeässäkin.

Vaikka ulkoinen kukoistuksesi olisi nyt ohi, hedelmä voi kasvaa ja kehittyä. Muistele rampaa temppelin portilla: Hän pyysi almua, mutta hänen jalkansa paranivat. (Apt. 3:1–3). Luojamme Herra rakastaa yllätyksiä ja Hän rakastaa sinua.

Maailma näkee, että meidät on lyöty maahan uskon taistelussa. Mutta muistathan, että keskeneräiset taideteokset näyttävät rumilta. Loppujen lopuksi merkitystä on vain loppuunsaatetulla työllä. Unohda ulkonaiset seikat. Jatka matkaa tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti. Lopputulos tulee olemaan henkeä salpaava.

Grantley Morris
(Suom. Nina Mäntylä)

[rita4]

Verhot on usein vedetty eteen kun ollaan Jumalan odotushuoneessa. On kyllä jännittävää tähyillä eteenpäin ja miettiä, mitä pian tapahtuu, mutta usko kasvaa parhaiten pimeässä, silmiltämme kätkettynä.

Elämä auringonpaisteessa ja myötätuulessa on niin mukavaa, että harvoin huomaamme uskomme alkavan siinä heiketä. Mutta synkkien aikojen keskellä hengellinen elämä alkaa kukoistaa.

Jumalan pyhät tekivät suuria kun he matkasivat epätietoisuudessa. Raamatussa sanotaan, että ”uskon kautta ... Abraham... lähti tietämättä, minne hän oli saapuva” (Hepr. 11:8). Apostoli Paavali puolestaan sanoi: ”Minä matkustan, sidottuna hengessä, Jerusalemiin, enkä tiedä, mikä minua siellä kohtaa” (Apt. 20:22).

Opetuslapset olivat usein hämmennyksissä ja ihmeissään Kristuksen sanoista ja toiminnasta. Psalmien kirjoittajat kyselivät loputtomasti ”Miksi?” (Esim. Ps. 10:1; 22: 1; 42:10; 43:2; 44:24; 74:1; 88:15). Myöskään Jobilla ei ollut kärsimyksiensä keskellä aavistusta siitä, mitä oli tapahtumassa.

Mietin mistä kirjoittaisin, kun tuntuu, että jotain sitä ois tuotava esille mikä on nyt pyörinyt mielessäni ja sitten löysin tämän kirjoituksen jota hiukan kommentoin. Koska tässä on juuri niitä asioita, joita olen pohtinut ja kysellyt; mitä on edessäpäin ja miksi tapahtuu niitä asioita ja tilanteita kuin nyt tapahtuu?

Niinpä, kuinka mukavaa toisaalta ois nähdä sen salatun verhon läpi, että: mitä on tulossa. Mutta kuitenkin se on salassa oleva, niin että meidän on vain suostuttava jäämään Herramme varaan, ristinsä juurelle ja uskon varaan, että: kaikki on tarpeellista; se kovakin koetus, jotta osaisimme sitten olla kerran sillä paikalla mihin meitä on kasvatettu vaikeuksien ja hylkäämisen ym kautta. Näinhän meitä silloin kasvatetaan kohtaamaan se hetki ja tilanne, tilanteet joihin Herra on meitä kasvattanut. Niin että kestämme niissä tulevissa koettelemuksisa, kun pitää avata suu sanomaan sanoja, joista ei mahdollisesti pidetä, vaan tulee sanomista ja kaikkea ikävääkin..Silloin vain on luotetava, että: Herra Jeesus on Pyhän Henkensä kautta kanssamme niissäkin tilanteissa ja antaa sanansa ja voimansa, rohkeudenkin, ym..meille siihen hetkeen ja tuleviinkin hetkiin. Ja kuinka usein se kasvatus/opetus on kovaakin, jossa lihan on kuoltava ja kaikki viedään, jotta jäljelle jäisi ja jää vain yksin Jeesus Kristus. Herra haluaa, sekä koetella, nähdä: mikä meille on rakkainta ja tärkeintä uskossamme ja elämässämme. Onko se Jeesus, vai jokin muu asia, tai ihminen?

Onko meillä se halu palvella Herraa ja lähimmäisiämmekin, vaiko vain lekotella ja olla välittämättä siitä mikä on Isän tahto ja Sana? Kaikkihan on meille kuitenkin vapaaehtoista, mutta siitä kaikesta riippuu tulevaisuutemme ja jopa taivaspaikkammekin..Koska ajattelisin näin, että: lepsuus ja kaiken sallivuus, Sanan vesittäminen, nuhtelun karttaminen ym, niin sellainen asenne uskoa kohtaan on erittäin huono ja pettäväkin tie. Joka vie uskovan jopa kieltämään Herransa, koska ei halua kärsiä, ei kuolla lihalleen, eikä maailmalle. Kuinka helposti silloin loukkaannutaan Jeesukseen ja toisiin uskoviinkin.. Niinpä?!

Kuinka vaarallistakin on se, kun ei haluta kärsiä uskon tähden, kestää koetusta, tai ojentamista, nuhdetta, varoituksia..Halutaan vain elää lämmössä ja fiilistellä, kuvitella, ettei Jumala odotakaan mitään nöyrtymistä, lihansa tahdolle, sekä maailman houkutuksille kuolemista, eli lihansa ristiinnaulitsemista. Vaan, että: vapaus mistä Raamattukin puhuu on sitä, kun saa elää niin kuin itsestä tuntuu hyvältä ja mukavalta, jopa jännältäkin..Ja ne jotka puhuvat synnistä ja parannuksenteosta, lihansa tahdolle kuolemista, eksyttäjien varomisesta ja ettei mee kenen vain käsien alle siunauksia tai parantumisia hakemaan, tms..Niin ettei vain saa väärää henkeä/voimaa itselleen. Niin heitä/meitä pidetään: itseään eksyneinä ja tiukkapipoisina, lakihenkisinä, tai mitä vain mikä ei heitä miellytä. Ja joita sitten kartetaan, puhutaan pahaa selän takana..

Nyt jo uskallan sanoa kuitenkin, että; juuri koetuksissa ja vaikeuksissa vain uskomme voi alkaa kasvaa ja vahvistua, jolloin Jeesus Kristus tulee kaikkein rakkaimmaksi ja tärkeimmäksi ja muut .. parahaatkin julistajat jäävät vain kakkoseksi. Samoin suhde omaisiimme ja läheisiimme muuttuu vaikeuksien myötä, jolloin meitä riisutaan ja katsotaan, uskallammeko jäädä vain yksin Herramme varaan?!

Se on kovaa koulua, jota ei kukaan kestäisikään, jos ei Jeesus Kristus olisi kanssamme joka hetkessä ja ohjaisi meitä ja vahvistaisi meitä Henkensä kautta. Sekä antaisi keidas hetkiäkin ja uuden sydämen ja uuden mielen. Ennen kaikkea; anteeksi antavan mielen ja halun vain kaikesta huolimatta suostua kärsimään, jäämään yksin ja katsomaan sinne jonnekin tulevaan, jaksaen odottaa aikaa ja hetkeä, kun Herra kutsuu ja sanoo; "Nyt lapseni sinun on aika astua sille paikalle työhöni!" Jeesus lupaa, että: olen kaikessa mukanasi, usko ja luota, turvaa vain minuun, niin silloin sinä kestät kaiken tulevankin. Älä pelkää ihmistä, tai ihmisiä, vaan ainoa jota sinun tulee vain peljätä on yksin Jumala. Älä siis vaikene, vaan puhu mitä sinulle on annettu puhuttavaksi! Minä olen kanssasi, sanoo Herra sinun Jumalasi!

Kuuntelin tätä kappaletta ja haluan laittaa sen tähän lopuksi, koska minusta se sopii aiheeseen todella hyvin; Korkeimman suojelus - Psalmi 91 - Pekka Salminen