Näitä minä muistelen
Hannu Melaluoto
Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni; minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta Ps 42:4(5)
Joskus tuntuu siltä, että vanhojen muisteleminen ei ole hyödyksi. Ainakin mitä katkeriin muistoihin tulee. Kun 1 Kor 13 sanoo rakkaudesta, että se ei muistele kärsimäänsä pahaa, se liittyy tähän.
Muistaa ja muistella on eri asia. Monia asioita me muistamme, hyviä ja huonoja. On kuitenkin aivan eri asia muistaa kun muistella. Muisteleminen on aktiivista asian esillä pitämistä. Jos kokemukset ovat katkeria, muistelu vain pitää havaa auki. Kuten Jer 15:18 kyselee: Miksi kestää minun kipuni ainiaan ja haavani on paha eikä tahdo parantua?
On selvää, että jos joka puolelta kuulee ihmettelevää kyselyä "missä on sinun Jumalasi" ja tähän oravanpyörään juuttuu, haava pysyy auki. Laulajan tilanne kärjistyy tämän muistelon myötä; hänhän tulee Herran huoneeseen, jossa jokikisen muun tilanne vaikuttaa päinvastaiselta. Riemu ja kiitos raikuu juhlivasta joukosta. Se laittaa kysymään, onko minussa joku vika, outoko minä olen. Miksi minun tilanne on tämä - muut juhlivat ja ylistävät.
Nythän on juhannusaatto. On ihmisiä, jotka tuntevat tähän juhlariemuun nähden, mitä maailma harrastaa, itsensä ulkopuoliseksi. Mutta entä, jos uskova tuntee ulkopuolisuutta uskovien seassa, keskinäisessä kokoontumisessa? Sanankohdassa on kyse on mietevirrestä ja mietteiääksi se vetää. Varsinkin, jos ei uskaltaudu teeskentelemään, siis näyttelemään.
Jumala ei edellytä teatteria. Ei suuntaan eikä toiseen. Ei ylisynkkyyteen, muttei tekoriemuunkaan. On lupa olla sitä, miltä tuntuu. Luonnollinen. Kumpa lähimmäisenä osaisimme ymmärtää toinen toistamme kulloisenkin tilanteen edellyttämällä vakavuudella. Jos laulajan kyyneleet ovat ruokana päivin ja öin, siinä ei parane ruveta keinotekoisesti tunnelmaa kohottamaan.
Kävin eilen syöpäosaston yksityishuoneessa. Katselin n. 40 vuotiasta ihmistä, leukosyytit nollassa. Veritippapullo vieressä. Hän oli Jeesuksen oma, mutta hänellä oli paljon kysymyksiä, vailla vastausta olevia kysymyksiä. Hänen ajatuksensa kulkivat toista rataa kuin keskiverto juhannusjuhlijain. Hänen juhannuksensa oli saanut oman käsikirjoituksen. Vielä vuosi sitten, vielä puolikaan vuotta sitten, hän ei mistään tällaisesta tiennyt.
Ei siinä suuria muisteltu, rukoiltiin ja sanaa luettiin. Kaikki tuntui niin pelkistetyltä. Olennainen ja epäolennainen peilautuivat selkeästi. Kyyneleet näyttivät olevan arkiruokaa.
Minulle Jumala siinä puhui ja puhuu edelleen. Ei kannata niin kovin mitättömiä omia asioita tai menneitä muistella. Ne saattavat tuntua aika lapsellisilta ja niiden myötä vain pääsee nurinakadun vakioasukiksi ja syvälle katkeruuden sappeen. Mitä minun asiani ovat tuon ihmisen, tuon syöpäosaston sydämen vuodattajan rinnalla. Tuon, joka on mitä suurimmassa uskon koetuksessa. Onneksi ei yksin. Tuli niin varmaksi, että Jeesus on läsnä, eikä Hänellä langat sekaisin ole. Hän näkee, kuulee ja tarkkaa.
Ja usko tai älä: hänestä huokui syvä Jumalan nälkä ja jano. Kysymyksiä, vastaamattomia kysymyksiä oli, mutta hän odotti avuttomana vastausta ylhäältä. Avuttomana, koska itse on voimaton tilannetta muuttamaan. Voi kumpa Jumala kääntäisi hänen kohtalonsa niin kuin Hän lupaa Psalmissa 126 Siionin kohdalla. Silloin suu olisi naurua täynnä ja kieli riemua täynnä.
Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni; minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta Ps 42:4(5)
Joskus tuntuu siltä, että vanhojen muisteleminen ei ole hyödyksi. Ainakin mitä katkeriin muistoihin tulee. Kun 1 Kor 13 sanoo rakkaudesta, että se ei muistele kärsimäänsä pahaa, se liittyy tähän.
Muistaa ja muistella on eri asia. Monia asioita me muistamme, hyviä ja huonoja. On kuitenkin aivan eri asia muistaa kun muistella. Muisteleminen on aktiivista asian esillä pitämistä. Jos kokemukset ovat katkeria, muistelu vain pitää havaa auki. Kuten Jer 15:18 kyselee: Miksi kestää minun kipuni ainiaan ja haavani on paha eikä tahdo parantua?
On selvää, että jos joka puolelta kuulee ihmettelevää kyselyä "missä on sinun Jumalasi" ja tähän oravanpyörään juuttuu, haava pysyy auki. Laulajan tilanne kärjistyy tämän muistelon myötä; hänhän tulee Herran huoneeseen, jossa jokikisen muun tilanne vaikuttaa päinvastaiselta. Riemu ja kiitos raikuu juhlivasta joukosta. Se laittaa kysymään, onko minussa joku vika, outoko minä olen. Miksi minun tilanne on tämä - muut juhlivat ja ylistävät.
Nythän on juhannusaatto. On ihmisiä, jotka tuntevat tähän juhlariemuun nähden, mitä maailma harrastaa, itsensä ulkopuoliseksi. Mutta entä, jos uskova tuntee ulkopuolisuutta uskovien seassa, keskinäisessä kokoontumisessa? Sanankohdassa on kyse on mietevirrestä ja mietteiääksi se vetää. Varsinkin, jos ei uskaltaudu teeskentelemään, siis näyttelemään.
Jumala ei edellytä teatteria. Ei suuntaan eikä toiseen. Ei ylisynkkyyteen, muttei tekoriemuunkaan. On lupa olla sitä, miltä tuntuu. Luonnollinen. Kumpa lähimmäisenä osaisimme ymmärtää toinen toistamme kulloisenkin tilanteen edellyttämällä vakavuudella. Jos laulajan kyyneleet ovat ruokana päivin ja öin, siinä ei parane ruveta keinotekoisesti tunnelmaa kohottamaan.
Kävin eilen syöpäosaston yksityishuoneessa. Katselin n. 40 vuotiasta ihmistä, leukosyytit nollassa. Veritippapullo vieressä. Hän oli Jeesuksen oma, mutta hänellä oli paljon kysymyksiä, vailla vastausta olevia kysymyksiä. Hänen ajatuksensa kulkivat toista rataa kuin keskiverto juhannusjuhlijain. Hänen juhannuksensa oli saanut oman käsikirjoituksen. Vielä vuosi sitten, vielä puolikaan vuotta sitten, hän ei mistään tällaisesta tiennyt.
Ei siinä suuria muisteltu, rukoiltiin ja sanaa luettiin. Kaikki tuntui niin pelkistetyltä. Olennainen ja epäolennainen peilautuivat selkeästi. Kyyneleet näyttivät olevan arkiruokaa.
Minulle Jumala siinä puhui ja puhuu edelleen. Ei kannata niin kovin mitättömiä omia asioita tai menneitä muistella. Ne saattavat tuntua aika lapsellisilta ja niiden myötä vain pääsee nurinakadun vakioasukiksi ja syvälle katkeruuden sappeen. Mitä minun asiani ovat tuon ihmisen, tuon syöpäosaston sydämen vuodattajan rinnalla. Tuon, joka on mitä suurimmassa uskon koetuksessa. Onneksi ei yksin. Tuli niin varmaksi, että Jeesus on läsnä, eikä Hänellä langat sekaisin ole. Hän näkee, kuulee ja tarkkaa.
Ja usko tai älä: hänestä huokui syvä Jumalan nälkä ja jano. Kysymyksiä, vastaamattomia kysymyksiä oli, mutta hän odotti avuttomana vastausta ylhäältä. Avuttomana, koska itse on voimaton tilannetta muuttamaan. Voi kumpa Jumala kääntäisi hänen kohtalonsa niin kuin Hän lupaa Psalmissa 126 Siionin kohdalla. Silloin suu olisi naurua täynnä ja kieli riemua täynnä.