Löytöjä kirjaston hiljaisuudessa
Lähetetty: 18.03.2015 21:58Taisto Salo
Kirkas auringonpaiste heijastui hangesta ja sai Kallen sirittelemään silmiään. Pakkaslumi narskui jalkojen alla, kun hän suuntasi kulkunsa koulukeskuksen taakse, kylän uudistettuun kirjastoon. Juhlalliset avajaiset olivat olleet muutamia päiviä aikaisemmin. Silloin kirjastorakennuksessa oli ollut melkoinen vilske.
Ulko-ovella Kalle katseli tovin ympäristöä, loivasti laskeutuvaa rinnettä, joka lopulta kumpuilevana maastona sukelsi Suojärven vetiseen syliin. Se oli kesäinen muistikuva, mutta talvinäkymä oli toisenlainen. Lumipeite hälvensi järven ja rantaseudun eron ja loi yhtenäisen maaston, jossa valo ja varjot leikittelivät kevättä ilakoiden.
Kalle tömisteli lumet jaloistaan ja asteli uutuutta hohtavaan kirjastoon. Vasemmalla oli lehtinurkkaus, ja edessä avautuvassa lainaussalissa kirjahyllyt houkuttelivat kuntalaisia tiedon ja viihteen kiehtovaan maailmaan. Kalle pujotteli hyllyrivistä toiseen ja etsi uskonnollisten kirjojen osastoa, ja löytyihän se lopulta läheltä peränurkkaa. Hän pysähtyi ja tarkasteli lähemmin kirjoja, jotka oli jaoteltu selkeästi aihepiireittäin, mikä helpotti yksityisen kirjan löytämistä. Hän kurottautui ylähyllylle ottaakseen näkemänsä kirjan, kun hän kuuli möreän äänen:
– Löytyykö, Kalle, sieltä sopivaa kirjaa tällaiselle suurelle syntisparalle?
Kalle kääntyi hieman hämmentyneenä kysyjään päin ja tunnisti kyselijän Uolevi Peräjoeksi, johon hän oli tutustunut erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa. Toivuttuaan yllättävästä kysymyksestä Kalle vastasi:
– Mites sie itsestäsi uskottelet noin mahottomia? Sinähän olet varreltasi kuin kitukasvuinen vaivaiskoivu, ei kehuttavasti pituutta eikä leveyttä.
– Älähän nyt mua noin mollaa, veli hyvä. Eikös se itse suuri apostolikin, Paavali, kutsunut itseään suureksi syntiseksi? Vuosien varrella sitä on myös tolkutettu meille saarnapöntöistä, ja kun se on vielä präntätty Mustakantiseen, niin uskottavahan se on, Uolevi puolustautui hieman nolostuneena.
Kalle nappasi hyllyltä muutaman Novumin osan mukaansa ja viittasi kädellään Uoleville merkiksi, että nyt mennään. Yhdessä he pujahtivat käsikirjaston puolelle ja istuutuivat hiljaiseen nurkkaukseen. Kalle avasi Novumin 4. osan ja selasi sitä tuokion. Lopulta oikea paikka löytyi, ja siitä he Uolevin kanssa lukivat yhdessä:
”Tämä sana on varma ja täysin vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus minussa ennen muita osoittaisi kaiken kärsivällisyytensä, esikuvaksi niille, jotka vastedes uskovat häneen ja saavat iankaikkisen elämän.” (1. Tim. 1:15, 16.)
Uolevi innostui lukemastaan ja tönäisi Kallea kevyesti kylkeen ja hymyili samalla voitokas ilme kasvoillaan:
– Katso nyt, siinä se seisoo Pyhän kirjan lehdillä. Enkös mä ollut oikeassa? Mitäs nyt sanot? haasteli Uolevi.
– Myönnetään, myönnetään, että olet vain osittain oikeassa, Kalle vastasi ja jatkoi jutusteluaan hiljaisella äänellä: – Katsotaas nyt alkutekstiriviä. Siinä Paavali käyttää suurimman kohdalla sanaa ”prōtos”, joka ei ole suurin vaan ensimmäinen. Seuraavassa jakeessa ”ennen muita” ilmaisee järjestystä, olla jossakin suhteessa etumainen, ensimmäinen, ja sekin on käännös sanasta ”prōtos”.
Uolevi kuunteli epäuskoisen hämmentyneenä ja kasvojen ilme paljasti, että häntä ahdisti Kallen sepostelu. Saadakseen hengähdystaukoa epävarmaan oloonsa hän tivasi Kallelta:
– Eihän Paavali voinut olla ensimmäinen syntinen vaan Aatami. Miten sä tyrkytät mulle toista järjestystä vastoin Raamatun opetusta?
– Toki Aatami oli ensimmäisenä ihmisenä myös ensimmäinen synnintekijä, muttei siinä mielessä kuin Paavali kirjoittaa itsestään, Kalle myönteli ja pyysi lupaa saada jatkaa ja selittää tarkemmin Paavalin ajatusta:
– Kirjoittaessaan Timoteukselle Paavalilla oli kaksi selkeää näköalaa omaan elämäänsä: ennen Kristusta ja Kristuksen jälkeen. Ennen Damaskon Kristus-kohtaamista hän oli juutalaisen intonsa vuoksi seurakunnan vainooja (Fil. 3:6), jonka vihantäyteisenä intohimona oli tuhota seurakunta (Ap. t. 8:3, lue 9:13, 14). Hän ei ollut vain yksi vainoojista, vaan kuuluisin ja pelätyin. Ja kun hän kutsuu itseään ensimmäiseksi, hän korostaa sillä juuri sitä, että hän, joka oli ollut tehokkain vainoojista, oli myös vainoojien johtajista ensimmäinen, jonka Kristus voitti omakseen ja asetti palvelukseensa. Näin vainoojien nokkamiehestä ei tullut ainoastaan kristittyä, vaan hänestä tuli prototyyppi Jumalan armon muuttavasta voimasta.
Kalle nousi ylös ja meni kirjahyllyn luo ja valitsi Mikael Agricolan Uuden testamentin (1548) näköispainoksen ja avasi sen, näytti Uoleville ja kehotti häntä lukemaan ensimmäistä suomennosta kyseisestä jakeesta:
”Sille ette se on iwri totinen tosi/ ia yxi callis sana/ Ette Christus Jesus on tullut mailmahan/ nijte Syndisite wapactaman/ ioista mine olen se Ensimeinen.”
Kirkas auringonpaiste heijastui hangesta ja sai Kallen sirittelemään silmiään. Pakkaslumi narskui jalkojen alla, kun hän suuntasi kulkunsa koulukeskuksen taakse, kylän uudistettuun kirjastoon. Juhlalliset avajaiset olivat olleet muutamia päiviä aikaisemmin. Silloin kirjastorakennuksessa oli ollut melkoinen vilske.
Ulko-ovella Kalle katseli tovin ympäristöä, loivasti laskeutuvaa rinnettä, joka lopulta kumpuilevana maastona sukelsi Suojärven vetiseen syliin. Se oli kesäinen muistikuva, mutta talvinäkymä oli toisenlainen. Lumipeite hälvensi järven ja rantaseudun eron ja loi yhtenäisen maaston, jossa valo ja varjot leikittelivät kevättä ilakoiden.
Kalle tömisteli lumet jaloistaan ja asteli uutuutta hohtavaan kirjastoon. Vasemmalla oli lehtinurkkaus, ja edessä avautuvassa lainaussalissa kirjahyllyt houkuttelivat kuntalaisia tiedon ja viihteen kiehtovaan maailmaan. Kalle pujotteli hyllyrivistä toiseen ja etsi uskonnollisten kirjojen osastoa, ja löytyihän se lopulta läheltä peränurkkaa. Hän pysähtyi ja tarkasteli lähemmin kirjoja, jotka oli jaoteltu selkeästi aihepiireittäin, mikä helpotti yksityisen kirjan löytämistä. Hän kurottautui ylähyllylle ottaakseen näkemänsä kirjan, kun hän kuuli möreän äänen:
– Löytyykö, Kalle, sieltä sopivaa kirjaa tällaiselle suurelle syntisparalle?
Kalle kääntyi hieman hämmentyneenä kysyjään päin ja tunnisti kyselijän Uolevi Peräjoeksi, johon hän oli tutustunut erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa. Toivuttuaan yllättävästä kysymyksestä Kalle vastasi:
– Mites sie itsestäsi uskottelet noin mahottomia? Sinähän olet varreltasi kuin kitukasvuinen vaivaiskoivu, ei kehuttavasti pituutta eikä leveyttä.
– Älähän nyt mua noin mollaa, veli hyvä. Eikös se itse suuri apostolikin, Paavali, kutsunut itseään suureksi syntiseksi? Vuosien varrella sitä on myös tolkutettu meille saarnapöntöistä, ja kun se on vielä präntätty Mustakantiseen, niin uskottavahan se on, Uolevi puolustautui hieman nolostuneena.
Kalle nappasi hyllyltä muutaman Novumin osan mukaansa ja viittasi kädellään Uoleville merkiksi, että nyt mennään. Yhdessä he pujahtivat käsikirjaston puolelle ja istuutuivat hiljaiseen nurkkaukseen. Kalle avasi Novumin 4. osan ja selasi sitä tuokion. Lopulta oikea paikka löytyi, ja siitä he Uolevin kanssa lukivat yhdessä:
”Tämä sana on varma ja täysin vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus minussa ennen muita osoittaisi kaiken kärsivällisyytensä, esikuvaksi niille, jotka vastedes uskovat häneen ja saavat iankaikkisen elämän.” (1. Tim. 1:15, 16.)
Uolevi innostui lukemastaan ja tönäisi Kallea kevyesti kylkeen ja hymyili samalla voitokas ilme kasvoillaan:
– Katso nyt, siinä se seisoo Pyhän kirjan lehdillä. Enkös mä ollut oikeassa? Mitäs nyt sanot? haasteli Uolevi.
– Myönnetään, myönnetään, että olet vain osittain oikeassa, Kalle vastasi ja jatkoi jutusteluaan hiljaisella äänellä: – Katsotaas nyt alkutekstiriviä. Siinä Paavali käyttää suurimman kohdalla sanaa ”prōtos”, joka ei ole suurin vaan ensimmäinen. Seuraavassa jakeessa ”ennen muita” ilmaisee järjestystä, olla jossakin suhteessa etumainen, ensimmäinen, ja sekin on käännös sanasta ”prōtos”.
Uolevi kuunteli epäuskoisen hämmentyneenä ja kasvojen ilme paljasti, että häntä ahdisti Kallen sepostelu. Saadakseen hengähdystaukoa epävarmaan oloonsa hän tivasi Kallelta:
– Eihän Paavali voinut olla ensimmäinen syntinen vaan Aatami. Miten sä tyrkytät mulle toista järjestystä vastoin Raamatun opetusta?
– Toki Aatami oli ensimmäisenä ihmisenä myös ensimmäinen synnintekijä, muttei siinä mielessä kuin Paavali kirjoittaa itsestään, Kalle myönteli ja pyysi lupaa saada jatkaa ja selittää tarkemmin Paavalin ajatusta:
– Kirjoittaessaan Timoteukselle Paavalilla oli kaksi selkeää näköalaa omaan elämäänsä: ennen Kristusta ja Kristuksen jälkeen. Ennen Damaskon Kristus-kohtaamista hän oli juutalaisen intonsa vuoksi seurakunnan vainooja (Fil. 3:6), jonka vihantäyteisenä intohimona oli tuhota seurakunta (Ap. t. 8:3, lue 9:13, 14). Hän ei ollut vain yksi vainoojista, vaan kuuluisin ja pelätyin. Ja kun hän kutsuu itseään ensimmäiseksi, hän korostaa sillä juuri sitä, että hän, joka oli ollut tehokkain vainoojista, oli myös vainoojien johtajista ensimmäinen, jonka Kristus voitti omakseen ja asetti palvelukseensa. Näin vainoojien nokkamiehestä ei tullut ainoastaan kristittyä, vaan hänestä tuli prototyyppi Jumalan armon muuttavasta voimasta.
Kalle nousi ylös ja meni kirjahyllyn luo ja valitsi Mikael Agricolan Uuden testamentin (1548) näköispainoksen ja avasi sen, näytti Uoleville ja kehotti häntä lukemaan ensimmäistä suomennosta kyseisestä jakeesta:
”Sille ette se on iwri totinen tosi/ ia yxi callis sana/ Ette Christus Jesus on tullut mailmahan/ nijte Syndisite wapactaman/ ioista mine olen se Ensimeinen.”