Koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan

[rita4]

Kirjoittanut Hannu Melaluoto

Sillä minä todistan heistä, että heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei taidon mukaan; sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle. Room 10:2-3

Joka tässä puhuu on Paavali, entinen Saul tarsolainen. Mies, joka oman taustansa vuoksi tiesi, mistä kirjoitti ja puhui. Hän oli itse ollut sen koulukunnan tuotetta, jota hän kriittisesti tässä käsittelee. Mutta hän ei vain kritisoi, vaan kantaa samalla murhetta ympärillään havaitsemastaan hengellisestä sokeudesta.

Kirjoittaja kertoo kirjeessä filippiläisille omasta menneisyydestään näin: olen Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista syntynyt, ollut lakiin nähden fariseus, intoon nähden seurakunnan vainooja, lain vanhurskauteen nähden nuhteeton (Fil 3:5-6).

Ennen pelastumista ja uskoontuloaan Paavali oli malliesimerkki omavanhurskauden pystyttäjästä. Hän pyrki ja luuli pääsevänsä teoillaan taivaaseen. Ja nimenomaan hyvillä teoillaan. Ei niin, etteikö hän tuntenut Jumalan lakia ja profeettoja VT:n puolelta. Hän oli käynyt erään parhaista senaikaisista teologisista kouluista. Hänenkin silmillään lepäsi peitto, raskas läpinäkymätön vaate. Omiin ansioihin nojaavana ja ulkoisen Jumalan säädösten opettelun myötä hän oli sokeutunut näkemään Messiaassa, Jeesuksessa olevaa todellista pelastustietä.

Tämän päivän näkökulmasta arvioiden, hän oli hyvä ihminen.

Sama mies pelastuneena ja Jeesuksen kohdanneena, nyt leimaa nämä omat vanhurskauden saavuttamispyrkimykset turhiksi. Sitä voi olla jopa kiivas, antaa vaikka henkensä uskonnollisen käsityksen ja opin puolesta, mutta silti voi olla ytimelle sokea.

Ei ole turhanpäiväisempää puuhaa Jumalan näkökulmasta kuin yritys pystyttää omavanhurskauden hengellinen rakennus. Se sortuu vaikka se kuinka onnistuneelta näyttäisi ulospäin. Sen ongelma on siinä, että se on jo kivijalkavaiheessa rakennusprojektina tuhoon tuomittu. Sillä tiellä on liian korkeat, ihmiselle saavuttamattomat tavoitteet. Kelvata Jumalalle omien tekojen kautta. Siis tekemällä hyvää tai olla tekemättä kenellekään pahaa. Se tavoite on vain Yhdeltä täällä ajassa onnistunut. Jos me sen saman pyrimme saavuttamaan, petämme itsemme ja petämme ympäristömme, Jumalaahan ei voi pettää. Hän kyllä koko ajan tietää, missä puuhastelee omavanhurkauden rakennustyömaalla joku "erinomainen".

Koko puhastelu on hukkaan heitettyä ja samalla hikistä hommaa. Pahinta on, että tämä rakentamisponnistus vain johtaa poispäin Jumalasta.

Moni periaatteesa sen ymmärtää, että syntisen, epäonnistuneen ja huonon ihmisen kuuluu tehdä parannus synneistään ja kääntyä. Mutta moniko sitä huomaa, että myös "hyvyydestä" ja "erinomaisuudesta" yhtä lailla kuuluu tehdä parannus. Viimeksi mainittu on jopa hankalampi vihollinen kuin avoin synnissä rypenyt. Omavanhurskaus on niin salakavala tie, se näyttää päälle päin tieltä, mutta se on kuin valkeaksi kalkittu hauta. Se ei kelpaa Jumalan näkökulmasta. Hänen mielisuosiotaan ei saavuteta omin ansioin, saavutuksia ja hyvyysomainaisuuksia luettelemalla.

Monikohan Suomessa todella tuntee Jumalan vanhurskauden? Sen, että Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Moniko ymmärtää, että Jumalan hyväksymäksi ja Jeesuksen omaksi ei tulla saavutuksia esitellen, vaan syntisenä. Armoa ja armahdusta tarvitsevana syntisenä. Moniko ymmärtää, että siihen syyttömäksi toteamiseen, jota vanhurkaus tarkoittaa, kelpaa vain se, mitä Jumala on aikaansaanut. Liian harva näkee kirkkaasti tämän Jumalan pelastustien todellisen olemuksen. Ihmisluonnon ylpeydelle on niin vaikeaa nöyrtyä myöntämään, ettei minussa ole itsessäni mitään, mikä avaisi ovet taivaaseen, ellei Jeesus olisi edellä kävijänä niitä avannut ja sinne mennyt. Mutta näin se vain on. Kaikki muu käsitys ja rakentelu on vain uskonnollista kiihkoa.

Heitä pois ponnistelut tullaksesi hyväksi tai Jumalale kelpaavaksi, ota sen sijaan vastaan syntisenä ihmisenä Hänen tarjoamansa armahdus. Usko, että Raamattu puhuu totta sanoessaan: Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa (Room 3:23-24).

Hikoilevat, turhat, sokeat ponnistelut pitäisi ymmärtää heivata ja luottaa, että Raamattu on tosissaan sanoessaan: Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Toinen on tarvittavat ponnistelut tehnyt ja toinen on täyttänyt Jumalan lain vaatimuksen. Jeesus on ollut ainoa teoillaan onnistunut ja minä saan uskomalla Häneen saman puhtauden ja Raamatun tarkoittaman Jumalan hyväksynnän. Järjelle se on niin käsittämätöntä, mutta totta. Siksi ainoa avain, millä tästä toisen valmistamasta lahjasta päästään osalliseksi, on oman rakentelun ja ponnistelun sijasta usko. Siis vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.

[rita4]

Sillä minä todistan heistä, että heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei taidon mukaan; sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle. Room 10:2-3

Joka tässä puhuu on Paavali, entinen Saul tarsolainen. Mies, joka oman taustansa vuoksi tiesi, mistä kirjoitti ja puhui. Hän oli itse ollut sen koulukunnan tuotetta, jota hän kriittisesti tässä käsittelee. Mutta hän ei vain kritisoi, vaan kantaa samalla murhetta ympärillään havaitsemastaan hengellisestä sokeudesta.

Kirjoittaja kertoo kirjeessä filippiläisille omasta menneisyydestään näin: olen Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista syntynyt, ollut lakiin nähden fariseus, intoon nähden seurakunnan vainooja, lain vanhurskauteen nähden nuhteeton (Fil 3:5-6).

Ennen pelastumista ja uskoontuloaan Paavali oli malliesimerkki omavanhurskauden pystyttäjästä. Hän pyrki ja luuli pääsevänsä teoillaan taivaaseen. Ja nimenomaan hyvillä teoillaan. Ei niin, etteikö hän tuntenut Jumalan lakia ja profeettoja VT:n puolelta. Hän oli käynyt erään parhaista senaikaisista teologisista kouluista. Hänenkin silmillään lepäsi peitto, raskas läpinäkymätön vaate. Omiin ansioihin nojaavana ja ulkoisen Jumalan säädösten opettelun myötä hän oli sokeutunut näkemään Messiaassa, Jeesuksessa olevaa todellista pelastustietä.

Tämän päivän näkökulmasta arvioiden, hän oli hyvä ihminen.

Sama mies pelastuneena ja Jeesuksen kohdanneena, nyt leimaa nämä omat vanhurskauden saavuttamispyrkimykset turhiksi. Sitä voi olla jopa kiivas, antaa vaikka henkensä uskonnollisen käsityksen ja opin puolesta, mutta silti voi olla ytimelle sokea.

Tämä on juuri sitä mitä nyt olen joutunut kuin pohdiskelmaan; Uskova, omasta mielestään hurskas ja Jumalankin silmissä pyhä, tekee hyvää, mutta... on silti eksyksissä ja sokea, kenties uskoo ja toimii väärällä tavalla, kuin mikä olisi hänenkin kohdallaan Jumalan tahto.

Älä pelkää ystäväni, en kirjoita sinusta sen enempää kuin itsestänikään, vaan meistä kaikista uskovista. On aika tajuta, ettei se kaikki mitä pidämme oikeana olekaan sitä välttämättä Isän silmissä. Voimme olla hurskaita, käydä kokouksissa, lukea Raamattua, uhrata, ym, ym.. Mutta...? Onko sitenkään uskon elämämme oikeanlaista ja Herrankin siunaamaa, vai onko meistä tullut kuin sokeita omalle käytöksellemme ja tavoillemme, jotka todistavat ihan muuta kuin mitä luulemme sen todistavan ja olevan?

Mietitäämpä nyt vaikka Paavalia, kuinka hänkin Luuli olevansa Jumalan silmissä oikeaoppinen ja pyhä, taivaaseen menossa oleva. Eikös mekin näin ajatella, kun olemme kerran uskoon tulleet? Näin uskon olevan..Mutta Paavalikin joutui toteamaan, ettei se sitten ollutkaan oikeaa, vaikka hän olikin lain kiivailija ja sen uskon puolustaja. Kuinka usein mekin kiivaasti puolustamme sitä oppia ja opetusta, tapaa elää uskovana, jonka koemme oikeaksi ja Isän tahdoksikin. Eikös näin?

Mietin jälleen sitä mitä olen paljonkin joutunut miettimään; uskosta, srk yhteydestä, ym.. ja olenko uskossa, kun näyttäisi vahvasti siltä, ettei minua enään pidetä uskovanakaan, kun en käy seurakunnassa?! Pelastaako seurakuntaan kuuluminen uskovan? Ei pelasta, vaan se saattaa jopa sokaista uskovan ajattelemaan ja toimimaan, niin kuin seurakunnassa on aina tehty ja opetettu, mutta eipä tule mieleenkään kysyä: Onko se kuitenkaan Jumalan tahdon mukaista opetusta ja toimintaa, vaikka sitä onkin harjoitettu niinkin kauan aikaa jo ja vaikka se tuntuukin oikealta ja sopivalta?

Paavali kantaa enempikin murhetta siitä, miten opetetaan ja miten eletään uskovana, niin että ei enään kysytäkään Herran tahtoa, vaan toisten uskovien tahtoa. Tai uskotaan omaa tahtoa. Jotenkin tuntuu, ettei edes uskalleta kyseenalaistaa mitään, koska pelätään nousevansa Jumalaa vastaan, tai pahoittavansa Pyhän Hengen. Mutta ei se Jumala niin pienestä suutu, on vain mielissään, kun lapsensa haluaa koetella kaiken ensin rukouksessa ja Sanallaan. Ja Pyhän Hengen pilkka, tai hänen loukkaamisensa on samoin, ettei se, jos uskova haluaa koetella kaiken ensin, niin ei se ole PH murehduttamista, vaan se kun uskova menee kaikkeen mukaan sinisilmäisesti ja uskoo kaiken koettelematta sitä ensin...

Niinpä, kuinka moni meistä ihan kiivailee sen oman oppinsa ja uskon ajatuksensa, toimintamallinsa puolesta ja nousee jopa toisia uskoviakin vastaan, kun he ajattelevat, tai toimivat eri tavoin kuin hän, tai eivät tee niin kuin hän kokee ja ymmärtää sen olevan Jumalankin tahdon. Ollaan niin hurskaita ja pyhiä, jota ei siinä toisenlaista elämää uskovana viettävässä nähdä, tai edes uskota olevan, koska hän ei tee, elä, toimi, puhu, niin kuin hän ..Olenko vain minä oikeassa oleva, näin voisi meistä jokainen ajoittain kysyä itseltään ja Kysellä Jumalan tahtoa, siitä: Elänkö sittenkään oikein ja toiminko oikein, näkyykö ja maistuuko minussa se Raamatun ilmoittama hyvä hedelmä, armollisuus, rakkaus ja anteeksi anto?? Niinpä?

Sama mies pelastuneena ja Jeesuksen kohdanneena, nyt leimaa nämä omat vanhurskauden saavuttamispyrkimykset turhiksi. Sitä voi olla jopa kiivas, antaa vaikka henkensä uskonnollisen käsityksen ja opin puolesta, mutta silti voi olla ytimelle sokea.

Ei olla sokeita ja mukavuudenhaluisia. Ei eletä, kuin ois kerran tämän oppinut, niin sen täytyy silloin olla oikeaa ja pyhää. Vaan rakkaat siskot ja veljet Herrassamme; uskalletaan tarkistaa oma sydämemme tila, opin aitous ja puhtaus, ja miten kohtelemme toisia uskovia, joilla on eri näkemys ja erilainen tapa elää uskoaan todeksi. Mutta jotka ovat yhtälailla pelastuneita, Jeesuksen vastaan sydämeensä ottaneita, ja joilla on rakkaus Herraan, niin kuin meilläkin on. Ei katsota heitä nurjasti, vaan rakastateaan ja välitetään heistä niin kuin Jeesuskin rakasti ja rakastaa jokaista, joka vain tahtoo totella Sanaansa ja seurata häntä, kulkea jalanjäljissään. Tärkeintä ei ole se mitä me pidäme tärkeänä, vaan mikä on sydäntemme asenne Herraamme kohtaan ja toisia ihmisiä kohtaan.

Annetaan tilaa erilaisuudelle siinä määrin, ettei se kaikki mitä minä, tai sinä ajattelemme olevan vain oikeaa, niin kun jokainen on erilainen persoona, eri taustainen elämältään, ja toinen on vahva, toinen heikko, niin tärkeintä ei ole se mitä me olemme, vaan se: Mitä Herramme Jeesus Kristus on ja milalisia hänen seuraajiaan, opetuslapsiaan me olemme. Näkyykö meistä Jumalan rakkaus toisiamme ja kaikkia ihmisä kohtaan?! Vai käännämmekö selkämme sille toiselle, uskovallekin, kun hän ei elä ja toimi niin kuin sinä, tai minä koemme oikeaksi ja Jumalankin tahdoksi?

Monikohan Suomessa todella tuntee Jumalan vanhurskauden? Sen, että Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Moniko ymmärtää, että Jumalan hyväksymäksi ja Jeesuksen omaksi ei tulla saavutuksia esitellen, vaan syntisenä. Armoa ja armahdusta tarvitsevana syntisenä. Moniko ymmärtää, että siihen syyttömäksi toteamiseen, jota vanhurkaus tarkoittaa, kelpaa vain se, mitä Jumala on aikaan saanut. Liian harva näkee kirkkaasti tämän Jumalan pelastustien todellisen olemuksen. Ihmisluonnon ylpeydelle on niin vaikeaa nöyrtyä myöntämään, ettei minussa ole itsessäni mitään, mikä avaisi ovet taivaaseen, ellei Jeesus olisi edellä kävijänä niitä avannut ja sinne mennyt. Mutta näin se vain on. Kaikki muu käsitys ja rakentelu on vain uskonnollista kiihkoa.

Heitä pois ponnistelut tullaksesi hyväksi tai Jumalalle kelpaavaksi, ota sen sijaan vastaan syntisenä ihmisenä Hänen tarjoamansa armahdus. Usko, että Raamattu puhuu totta sanoessaan: Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa (Room 3:23-24).

Hikoilevat, turhat, sokeat ponnistelut pitäisi ymmärtää heivata ja luottaa, että Raamattu on tosissaan sanoessaan: Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Toinen on tarvittavat ponnistelut tehnyt ja toinen on täyttänyt Jumalan lain vaatimuksen. Jeesus on ollut ainoa teoillaan onnistunut ja minä saan uskomalla Häneen saman puhtauden ja Raamatun tarkoittaman Jumalan hyväksynnän. Järjelle se on niin käsittämätöntä, mutta totta. Siksi ainoa avain, millä tästä toisen valmistamasta lahjasta päästään osalliseksi, on oman rakentelun ja ponnistelun sijasta usko. Siis vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.