Kristillisyys ei ole onnen henkivakuutus
Kristillisyys ei ole mikään maallisen onnen henkivakuutus. Ken sitä sellaiseksi kuvittelee, pettyy. Jumala säästää suurimmat surut omille lapsilleen. Jumalan täytyy usein sammuttaa maiset ja ajalliset valot, jotta näkisimme ikuiset tähdet kirkkaammin.
Jeesuksen sanat hänen seuraajiensa kärsimyksistä, joita kristitty saa kokea Herransa nimen tähden, ovat jopa merkkinä siitä, olemmeko oikealla tiellä vai emmekö ole. Jos meidän kristillisyytemme ei synnytä vihaa, vastustusta, pilkkaa ja vainoa, niin meidän on syytä kysyä, onko se siis niin maailman muotoista, että maailma täysin hyväksyy meidät ominaan eikä siis meitä vihaa, vainoa eikä vastusta.
Tämä on se kysymys, johon tahtoisin tässä pysähtyä. Nyt emme siis puhu uskoon tulemisesta, vaan ajattelemme kristityn jokapäiväistä, käytännöllistä elämää Jumalan yhteydessä.
Ajattelemme vaikka nuorta kristittyä uskoon tulemisen jälkeen. Jumalan sana on sattunut hänen tuntoonsa tai elämän kohtalot ovat pysähdyttäneet hänet sillä tavoin kuin ne kunkin meistä aikanaan ovat pysähdyttäneet.
Me tiedämme kokemuksesta, kuinka uppiniskaisia lapsia Jumalalla on. Meidät pysäytetään Jumalan eteen. Kun niin käy, emme enää pääse pakoon. Meissä on silloin syntynyt synninsurua ja katumusta ja sitten on meidän elämäämme laskettu Jumalan lahjana laskettu uusi todellisuus, jota tavallisessa kielenkäytännössä nimitämme uskoksi.
Uskossa meille on avautunut Isän syli, syntien anteeksiantamus ja Jumalan lapsen asema Isän luona sen perusteella, mitä Jeesus Kristus on tehnyt meidän – minunkin tähteni, minunkin syntieni tähden. Tämähän on perustapahtuma kristityksi tulemisen tiellä.
Mutta mitä sitten seuraa? Ensiksi seuraa suuri riemu. Elämä on käynyt yksinkertaiseksi ja usein riemulliseksi. Tuntuu siltä, että kaikki levottomuus ja hapuilu on hävinnyt ainiaaksi. Heränneitten keskuudessa tätä aikaa kutsutaan ”ensi kihlauksen ajaksi” tai sielunelämässä sen ”morsiuskaudeksi”.
Mutta me tiedämme myös hyvin katkerasta kokemuksesta, että tämä tällainen kausi ei kristityn elämässä kestä kauan, vaan sitten alkaa taistelu ja kilvoitus. Lopulta on vaikeampaa pysyä kristittynä kuin tulla kristityksi, sillä kristityksi tullessa meidät riisutaan kaikesta, mitä meissä on. Meidät tehdään pieniksi, nöyriksi ja niin mitättömiksi, että se, mitä meille syntien anteeksiantamuksessa lahjoitetaan, on todella kaikki aivan uutta meille, minkä tähden puhumme uuden elämän syntymisestä.
Mutta taistelu syntyy siitä, että se vanha, mikä alusta asti on osa meitä, ei meistä täydellisesti kuole eikä se kuole tämän elämän aikana. Syntyy sisäinen jännite, jota toisinaan sanotaan kilvoitukseksi.
Mitä sellaiseen jännitteeseen tulee, ovat siitä meille puhuneet kristikunnan suuret henget, jotka ovat mitanneet sellaisia taistelujen hämmästyttäviä syvyyksiä, joita Jumala kuljettaa vain niitä lapsiaan, joille hän antaa ikään kuin ilmoituksen tavoin sanomia vietäväksi toisten ihmisten vaivaan heille valoksi ja lohdutukseksi.
Ajattelemme ennen kaikkea sellaisia syvyyksien läpi kulkeneita kuin suurta Paavalia, suurta Augustinusta ja suurta Lutheria, taikka Tuomas Kempiläistä, joka on kirjoittanut kirjan ”Kristuksen seuraamisesta”. Nämä kristikunnan henkilöt ovat ikään kuin vuoren huippuja, ja meille voi käydä niin, että vasta sitten, kun Jumala on saanut meitä paljon kasvattaa ja kuljettaa, niin me tuollaisten suurten hahmojen jalkojensa juuressa ollessamme ja heitä kuunnellessamme opimme edes sen verran, että me emme ole mitään jättiläisiä. Näissä asioissa ei opita mitään oppikirjoja lukemalla, vaan persoonallisessa kärsimyksessä, ristiinnaulitun Jeesuksen jäljessä kulkiessamme.
Eino Sormunen (1893-1972)
Ote kirjasta Meidän edestämme, 1941.
Kielellisesti varovaisesti uudistettu.
Jeesuksen sanat hänen seuraajiensa kärsimyksistä, joita kristitty saa kokea Herransa nimen tähden, ovat jopa merkkinä siitä, olemmeko oikealla tiellä vai emmekö ole. Jos meidän kristillisyytemme ei synnytä vihaa, vastustusta, pilkkaa ja vainoa, niin meidän on syytä kysyä, onko se siis niin maailman muotoista, että maailma täysin hyväksyy meidät ominaan eikä siis meitä vihaa, vainoa eikä vastusta.
Tämä on se kysymys, johon tahtoisin tässä pysähtyä. Nyt emme siis puhu uskoon tulemisesta, vaan ajattelemme kristityn jokapäiväistä, käytännöllistä elämää Jumalan yhteydessä.
Ajattelemme vaikka nuorta kristittyä uskoon tulemisen jälkeen. Jumalan sana on sattunut hänen tuntoonsa tai elämän kohtalot ovat pysähdyttäneet hänet sillä tavoin kuin ne kunkin meistä aikanaan ovat pysähdyttäneet.
Me tiedämme kokemuksesta, kuinka uppiniskaisia lapsia Jumalalla on. Meidät pysäytetään Jumalan eteen. Kun niin käy, emme enää pääse pakoon. Meissä on silloin syntynyt synninsurua ja katumusta ja sitten on meidän elämäämme laskettu Jumalan lahjana laskettu uusi todellisuus, jota tavallisessa kielenkäytännössä nimitämme uskoksi.
Uskossa meille on avautunut Isän syli, syntien anteeksiantamus ja Jumalan lapsen asema Isän luona sen perusteella, mitä Jeesus Kristus on tehnyt meidän – minunkin tähteni, minunkin syntieni tähden. Tämähän on perustapahtuma kristityksi tulemisen tiellä.
Mutta mitä sitten seuraa? Ensiksi seuraa suuri riemu. Elämä on käynyt yksinkertaiseksi ja usein riemulliseksi. Tuntuu siltä, että kaikki levottomuus ja hapuilu on hävinnyt ainiaaksi. Heränneitten keskuudessa tätä aikaa kutsutaan ”ensi kihlauksen ajaksi” tai sielunelämässä sen ”morsiuskaudeksi”.
Mutta me tiedämme myös hyvin katkerasta kokemuksesta, että tämä tällainen kausi ei kristityn elämässä kestä kauan, vaan sitten alkaa taistelu ja kilvoitus. Lopulta on vaikeampaa pysyä kristittynä kuin tulla kristityksi, sillä kristityksi tullessa meidät riisutaan kaikesta, mitä meissä on. Meidät tehdään pieniksi, nöyriksi ja niin mitättömiksi, että se, mitä meille syntien anteeksiantamuksessa lahjoitetaan, on todella kaikki aivan uutta meille, minkä tähden puhumme uuden elämän syntymisestä.
Mutta taistelu syntyy siitä, että se vanha, mikä alusta asti on osa meitä, ei meistä täydellisesti kuole eikä se kuole tämän elämän aikana. Syntyy sisäinen jännite, jota toisinaan sanotaan kilvoitukseksi.
Mitä sellaiseen jännitteeseen tulee, ovat siitä meille puhuneet kristikunnan suuret henget, jotka ovat mitanneet sellaisia taistelujen hämmästyttäviä syvyyksiä, joita Jumala kuljettaa vain niitä lapsiaan, joille hän antaa ikään kuin ilmoituksen tavoin sanomia vietäväksi toisten ihmisten vaivaan heille valoksi ja lohdutukseksi.
Ajattelemme ennen kaikkea sellaisia syvyyksien läpi kulkeneita kuin suurta Paavalia, suurta Augustinusta ja suurta Lutheria, taikka Tuomas Kempiläistä, joka on kirjoittanut kirjan ”Kristuksen seuraamisesta”. Nämä kristikunnan henkilöt ovat ikään kuin vuoren huippuja, ja meille voi käydä niin, että vasta sitten, kun Jumala on saanut meitä paljon kasvattaa ja kuljettaa, niin me tuollaisten suurten hahmojen jalkojensa juuressa ollessamme ja heitä kuunnellessamme opimme edes sen verran, että me emme ole mitään jättiläisiä. Näissä asioissa ei opita mitään oppikirjoja lukemalla, vaan persoonallisessa kärsimyksessä, ristiinnaulitun Jeesuksen jäljessä kulkiessamme.
Eino Sormunen (1893-1972)
Ote kirjasta Meidän edestämme, 1941.
Kielellisesti varovaisesti uudistettu.