Kristillisyys ei ole onnen henkivakuutus

[rita4]

Kristillisyys ei ole mikään maallisen onnen henkivakuutus. Ken sitä sellaiseksi kuvittelee, pettyy. Jumala säästää suurimmat surut omille lapsilleen. Jumalan täytyy usein sammuttaa maiset ja ajalliset valot, jotta näkisimme ikuiset tähdet kirkkaammin.

Jeesuksen sanat hänen seuraajiensa kärsimyksistä, joita kristitty saa kokea Herransa nimen tähden, ovat jopa merkkinä siitä, olemmeko oikealla tiellä vai emmekö ole. Jos meidän kristillisyytemme ei synnytä vihaa, vastustusta, pilkkaa ja vainoa, niin meidän on syytä kysyä, onko se siis niin maailman muotoista, että maailma täysin hyväksyy meidät ominaan eikä siis meitä vihaa, vainoa eikä vastusta.

Tämä on se kysymys, johon tahtoisin tässä pysähtyä. Nyt emme siis puhu uskoon tulemisesta, vaan ajattelemme kristityn jokapäiväistä, käytännöllistä elämää Jumalan yhteydessä.

Ajattelemme vaikka nuorta kristittyä uskoon tulemisen jälkeen. Jumalan sana on sattunut hänen tuntoonsa tai elämän kohtalot ovat pysähdyttäneet hänet sillä tavoin kuin ne kunkin meistä aikanaan ovat pysähdyttäneet.

Me tiedämme kokemuksesta, kuinka uppiniskaisia lapsia Jumalalla on. Meidät pysäytetään Jumalan eteen. Kun niin käy, emme enää pääse pakoon. Meissä on silloin syntynyt synninsurua ja katumusta ja sitten on meidän elämäämme laskettu Jumalan lahjana laskettu uusi todellisuus, jota tavallisessa kielenkäytännössä nimitämme uskoksi.

Uskossa meille on avautunut Isän syli, syntien anteeksiantamus ja Jumalan lapsen asema Isän luona sen perusteella, mitä Jeesus Kristus on tehnyt meidän – minunkin tähteni, minunkin syntieni tähden. Tämähän on perustapahtuma kristityksi tulemisen tiellä.

Mutta mitä sitten seuraa? Ensiksi seuraa suuri riemu. Elämä on käynyt yksinkertaiseksi ja usein riemulliseksi. Tuntuu siltä, että kaikki levottomuus ja hapuilu on hävinnyt ainiaaksi. Heränneitten keskuudessa tätä aikaa kutsutaan ”ensi kihlauksen ajaksi” tai sielunelämässä sen ”morsiuskaudeksi”.

Mutta me tiedämme myös hyvin katkerasta kokemuksesta, että tämä tällainen kausi ei kristityn elämässä kestä kauan, vaan sitten alkaa taistelu ja kilvoitus. Lopulta on vaikeampaa pysyä kristittynä kuin tulla kristityksi, sillä kristityksi tullessa meidät riisutaan kaikesta, mitä meissä on. Meidät tehdään pieniksi, nöyriksi ja niin mitättömiksi, että se, mitä meille syntien anteeksiantamuksessa lahjoitetaan, on todella kaikki aivan uutta meille, minkä tähden puhumme uuden elämän syntymisestä.

Mutta taistelu syntyy siitä, että se vanha, mikä alusta asti on osa meitä, ei meistä täydellisesti kuole eikä se kuole tämän elämän aikana. Syntyy sisäinen jännite, jota toisinaan sanotaan kilvoitukseksi.

Mitä sellaiseen jännitteeseen tulee, ovat siitä meille puhuneet kristikunnan suuret henget, jotka ovat mitanneet sellaisia taistelujen hämmästyttäviä syvyyksiä, joita Jumala kuljettaa vain niitä lapsiaan, joille hän antaa ikään kuin ilmoituksen tavoin sanomia vietäväksi toisten ihmisten vaivaan heille valoksi ja lohdutukseksi.

Ajattelemme ennen kaikkea sellaisia syvyyksien läpi kulkeneita kuin suurta Paavalia, suurta Augustinusta ja suurta Lutheria, taikka Tuomas Kempiläistä, joka on kirjoittanut kirjan ”Kristuksen seuraamisesta”. Nämä kristikunnan henkilöt ovat ikään kuin vuoren huippuja, ja meille voi käydä niin, että vasta sitten, kun Jumala on saanut meitä paljon kasvattaa ja kuljettaa, niin me tuollaisten suurten hahmojen jalkojensa juuressa ollessamme ja heitä kuunnellessamme opimme edes sen verran, että me emme ole mitään jättiläisiä. Näissä asioissa ei opita mitään oppikirjoja lukemalla, vaan persoonallisessa kärsimyksessä, ristiinnaulitun Jeesuksen jäljessä kulkiessamme.

Eino Sormunen (1893-1972)
Ote kirjasta Meidän edestämme, 1941.
Kielellisesti varovaisesti uudistettu.

[rita4]

Kristillisyys ei ole mikään maallisen onnen henkivakuutus. Ken sitä sellaiseksi kuvittelee, pettyy. Jumala säästää suurimmat surut omille lapsilleen. Jumalan täytyy usein sammuttaa maiset ja ajalliset valot, jotta näkisimme ikuiset tähdet kirkkaammin.

Jeesuksen sanat hänen seuraajiensa kärsimyksistä, joita kristitty saa kokea Herransa nimen tähden, ovat jopa merkkinä siitä, olemmeko oikealla tiellä vai emmekö ole. Jos meidän kristillisyytemme ei synnytä vihaa, vastustusta, pilkkaa ja vainoa, niin meidän on syytä kysyä, onko se siis niin maailman muotoista, että maailma täysin hyväksyy meidät ominaan eikä siis meitä vihaa, vainoa eikä vastusta.

Tämä on se kysymys, johon tahtoisin tässä pysähtyä. Nyt emme siis puhu uskoon tulemisesta, vaan ajattelemme kristityn jokapäiväistä, käytännöllistä elämää Jumalan yhteydessä.

Tässäpä onkin juuri sitä mitä olen nyt joutunut paljonkin miettimään, eli: uskovan osaa ja millaista se on ja millaiseksi se usein kuvitellaan/mielletään, jollaisena siitä ehkä jopa unelmoidaankin.. mahdollisesti. Mutta uskovan elämä ei useinkaan täytä niitä unelmia ja kuvitelmia mitä on ehkä; kuultu, nähty, tai itse ajateltu sen olevan, koska uskovan elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista ja helppoa, mukavaa, kaiken saa kun vain rukoilee, jne..Ei niin, vaan se on aina jos ja kun se on oikeaa niin se on: Lihamme tahdon kuolettamista, ristiinnaulitsemista; rukoukseen mennen tekemään parannusta synneistämme ja vääräänkin menostamme, ym..Se on jatkuvaa taistelua lihamme ja maailmankin tahtoa vastaan, etsien vain Herramme tahtoa ja siihen suostuen, sekä tyytyen. Jopa suostua kärsimään, ja joutua hyljätyksi uskomme tähden.

Jos me elämme kuin lintuset huolta vailla ja mikään ei koskaan tökkää, ei kukaan puhu meistä pahaa, ei hylkää seuraamme, emme joudu koetuksiin, emme koe tarvetta luopua maailman rakastamisesta ja tavaran keräämisestä, kuin haluten laittaa vain kotia samanlaiseksi kuin uskosta osattomillakin on, niin silloin on tarpeellista kysyä itseltään ja ennenkaikkea Herraltaan; Olenko minä oikeasti uskossa, vaiko vain käännynnäinen, uskonnollinen, ja elänkö niin kuin sinä Isä Jumala tahtoisit minun elävän ja toimivan, puhuvankin..? Onko uskoni aitoa ja olenko vielä kaidalla tiellä, vai olenko siirtynyt jo laveaa tietä kulkemaan vain uskotellen kaiken olevan yhä hyvin?

Liian usein Jumalan täytyy sallia meille koettelemuksia ja jopa suruakin, jotta palaisimme sinne verisen ristin juurelle takaisin rukoilemaan ja etsimään Herramme tahtoa, sekä kasvoja. On surullista, mutta kuitenkin siunattua, jos Isän täytyy laittaa meidät kasvokkain oman elämän tyylimme kanssa, joka ei olekaan Jumalan tahdon tiellä vaeltamista, vaan useimmiten oman tahdon tiellä kulkemista. Miksi se sitten voi olla siunattua,nyt ehkä kysyt. Siis, jos tulee seinä vastaan, tai sairautta, tai..? Noh, koska silloinhan se kertoo siitä, miten Jumala yhä rakastaa meitä ja välittää meistä, sekä tahtoo meidän pääsevän kerran taivaan kotiinkin asti. Hän ei halua meidän jäävän vain luulo uskoomme, eli uskonnollisuuden verhoon, joka pimittää silmiltämme valon, Kristus valon ja totuuden tien.

Vaan Hän tahtoo meidän pääsevän kerran kotiin, kanssa muiden pyhien ja siksi hänen täytyy puhua kovastikin joskus, jos olemme tulleet kuuroiksi, tai huono kuuloisiksi hänen puheelleen. Hän puhuu tavalla ja toisella ja vetää meitä takaisin ensirakkauteen ja ristin juurelle. Se usein on lopulta tiukkaa puhetta, joka ei ole kivaa, mutta jos jää kuuntelemaan ääntään ja tahtoo muuttua, kuolla itselleen, sekä maailmalle, palata verisen ristin juurelle, josta on jo lähtenyt pois ja käy vain enää joskus vilkasemnassa sitä, mutta ei tule sinne juurelle, häveten, Jumalan pelko sydämessään..Niin kun suostuu palaamaan, nöyrtymään, näkee itsensä väärään kulkeneena ja syntisenä, jopa ehkä Jumalaakin vastaan rikkoneena ja Sanansa vesittäneenä, niin; mikä armo, autuus ja rakkasus, anteeksi anto saa kohdata murtunutta mieltä, kun haluaa palata takaisin kaidalle uskontielle kulkemaan Jeesuksen kanssa..

Maailma ei voi koskaan antaa meille mitään hyvää joka kestää. Mutta Jumalan luona, suostuen olemaan pieni, Herraa tarvitseva ja lapsenaan saa kokea sen parhaimman ilon ja onnen joka kestää, ja mikä ilo onkana sitten kerran taivaassa, kun kaiki tuska, ahdistus, kipu on poissa ja on vain pelkkää iloa, rauhaa ja valoisaa.. Jumalan rauha saakoon laskeutua sinunkin rakas ystäväni sydämeesi, joka juuri nyt olet taisteluissa. Pysy Jeesuksen omana jas lähellään sekä suostu vapaaehtoisesti olemaan pieni ja vain armahdettu syntinen, joka ei itsessään ole mitään, mutta Herrassa saa olla väkevä todistajansa. Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus loppuun asti, äläkä anna sydämesi rakastua maailmaan ja sen helppoon elämään. Maailman tie on aina tuhontie. Jää Jeesuksen sylihoitoon!