Ville Auvinen
Kirjoittaja on Sleyn lähetysjohtaja ja Sanansaattaja-lehden päätoimittaja.
-------------------------------------------------
Nina Åströmin tutuksi tekemässä Hilja Aaltosen runoon sävelletyssä laulussa sanotaan: ”Kuljen täällä kysellen, katson hiljaa, vaieten, taivaan rantaa tähyillen, missä viipyy sateet sen? Miksi taivas pidättää? Poutapilvet nyt vain nään. Kunpa sadepisarat vuotais maahan, kostuttais”. Hengen sadetta, uutta herätystä, monet ovat odottaneet ja rukoilleet. Rukoukset on kuultu. Herätys näyttää alkaneen.
Rippikoululaiset kertovat tulleensa rippikouluun, koska tahtovat tietää, mistä kristillisessä uskossa on kyse. Varusmiespalvelustaan suorittavat asevelvolliset tulevat runsain joukoin vapaaehtoisiin hartauksiin ja jumalanpalveluksiin. Nuoret haluavat keskustella uskonasioista koska pitävät niitä tärkeinä. Kirkkojen penkeissä istuu nuoria ihmisiä, jotka ilmiselvästi eivät ole kokeneita kirkossakävijöitä. Tällaista viestiä kuuluu nyt kaikkialta. Jonkin aikaa on jo puhuttu nuorten miesten uskonnollisen kiinnostuksen heräämisestä. Nyt samaa tapahtuu myös tyttöjen keskuudessa. Jumalan sade kostuttaa kuivaa maata.
Onko meillä vanhemmilla ja – puhun nyt itsestäni – jo vähän leipääntyneillä kristityillä rakkautta ja kärsivällisyyttä avata sydämemme ja sylimme niille nuorille, jotka tulevat ehkä hankaline kysymyksineen? Heillä ei välttämättä ole paljon tietoa mutta sitäkin enemmän intoa ja halua oppia. Löytävätkö he turvallisen kodin meidän yhteisöistämme? Kunpa Jumalan antama herätys koskettaisi rajusti myös meidän sydämiämme, jotta voisimme yhdessä ensirakkauttaan hehkuvien kanssa ylistää Jumalaa.
Aaltosen runo jatkuu: ”Anna sade, Jumala, sydän kaipaa, odottaa. Anna kaste Golgatan virvoittamaan kuiva maa.” Golgatan sadetta minunkin kuiva sydämeni kaipaa.
