Kun sydämemme itkee, niin kuin Jumalammekin sydän itkee..

[rita4]

Noh, tuo otsikko ei nyt ihan ole sitä mitä olen ollut nyt kuin kokemassa, mutta kuitenkin kysymys on siitä, miten paljon Isä Jumalamme joutuu itkemään ihmiskunnan kovuuden ja ilkeyden, rakkaudettomuuden ym takia. Kuin myöskin meidän uskovien uskonelämänkin takia.

Nyt kysynkin sinulta lukijani; "Oletko koskaan oikein pysähtynyt edes miettimään; miten Paljon me aiheutamme itse, tai muut tuntemamme ihmiset aiheuttavat kipua ja tuskaa Isämme rakastavalle sydämelle?" Kiellämmekö Jeesuksen; ihmispelon, kunniamme tai arvokkuutemme tms takia? Kestämmekö vaikeudet ja vaikeatkin ihmissuhteet? Yritämmekö edes kuin ymmärtää: Miltä Isästä tuntuu, kun lapsensa kääntää hänelle selkänsä? Tai, kun lähestymme Häntä vain silloin kun on vaikeaa, ja tarvitsemme apuaan. Mutta annas olla kun asiat on mielestämme hyvin ja kaikki sujuu, niin silloin emme ehkä enää kuin tarvitsekaan Jeesusta, eikä haluta rukoilla, viipyä ristinsä juurellakaan, vaan koemme pärjäävämme omillammekin jo?"

Sellainen ajatus on nyt ollut mielessäni, kun tyttäreni ottaa minuun yhteyttä Vain silloin, kun hänellä on vaikeaa, haluaa rutista ja vaikeroida..tms kurjaakin kuunneltavaa äidin korville, joka haluaisi että ottaisi yhteyttä silloinkin, kun asiat ovat hyvin, elämä hymyilee, ja asiat rullaa omalla painollaan eteenpäin. Mutta Ei?!

Silloin Herran Henki alkoi puhua sydämelleni, miten mekin uskovina niin usein lähestymme Herraamme vain silloin kuin useamminkin ja enemmän, kun elämässämme on jotain ikävää, tai tahdomme jotain taii..Mutta annas olla, kun elämä hymyilee, ei ole kipua, ei vaivaa, ei ongelmia, ei uusia toiveita joita pyytää, esittää Isälle, niin kuinka vaikealta tuntuukaan silloin mennä polvilleen rukoukseen, lukea Sanaa, tai vain lähestyä ristin Herraa..

Ja niin kuin minun sydämeni äitinä itkee tyttäreni selän kääntämistä minulle, sekä minut kuin täysin nollaten, unohtaen, niin samalla tavalla Jumalammekin varmastikin itkee ja kärsii meidän; lihallisuudestamme, ylpeydestämme, itsekkyydestämme, haluttomuudestamme muistaa ja lähestyä Häntä, joka yksin vain voi meitä auttaa..Ilon hetket tahdomme jakaa ihmisten kanssa, mutta kiitos ja hyvä mieli, olo pimitetään Isältämme, eikä jaeta sitä Hänen kanssaan, koska emme tarvitse häntä enää silloin. Kunnes taas tulee seuraava ongelma, vaiva, tms.. Niin sitten taas juoksemme Isän eteen anomuniksinemme ym..

Tottakai me saamme pyytää, mutta meidän suhteemme Herraamme kohtaan ei saisi olla vain sitä pyytämistä, tai vain kaiken ikävän/kurjan rutisemista, kun on näin ja näin huonosti taas asiat. Vaan meidän tulisi olla edessään, lähellään, niin hyvinä, kuin huonoinakin elämämme päivinä hetkinä ja haluta jakaa koko elämämme Hänen kanssaan ja turvautua, luottaa, uskoa ja rakastaa Häntä, niin että; itkujemme aikana Hän saa olla läsnä ja saa auttaa meitä, mutta myöskin ilojemme aikana Hän saisi olla keskipisteenä ja rakkaana elämässämme ja sydämissämme. Hän: joka antaa ilon ja rauhan, toivon ja voimansa sydämiimme, sekä elämämme tilanteisiinkin. Hän tahtoisi olla aivan kaikessa elämässämme läsnäolevana, jonka seura kelpaa ja jonka seuraa, läheisyyttä kaipaammekin ja tahdommekin pitää Häntä arvossa sekä kunnioittaa.

Emmehän halua, että; Hän joutuu itkemään meidän tähtemme, kun olemme vain pyhäpäivä kristittyjä, tai olemmekin vain kaikkea pyytäviä, sekä kaikesta valittavia, nurisijoita. Mutta hyvinä päivinä Hän joutuu ns siirtymään kuin takavasemmalle ja olemaan kuin unohdettuna, hylättynä, tarpeettomanakin..Poissa mielestä, poissa ..

Toki Isä kestää kaiken, mutta emmehän halua murehduttaa Häntä käytöksellämme ym.. Niin kuin minäkin äitinä jo kestän tyttäreni käytöksen ja silti rakastan häntä kaikesta huolimatta tyttärenäni, vaikka hän murehduttaakin mieltäni. Samoin Jumalakin rakastaa meitä omina lapsinaan, siitäkin huolimatta miten typerästikin niin usein saatamme toimia tajuamatta saattavamme Hänet vain itkemään vuoksemme. Mutta aina on mahdollisuus herätä tajuamaan oma käyttäytymisemme Herraamme kohtaan ja päättääkin viimein muuttaa Hänen kohteluaan. Rukoilla näkökykyä, herkkyyttä nähdä käytöksemme kun se on vääränlaista ja haluta muuttua, kuolla itsellemmekin..Onnistuiskohan?

Jer. 13: 16-17
Antakaa Herralle, teidän Jumalallenne, kunnia, ennenkuin tulee pimeä ja jalkanne loukkaantuvat vuoriin hämärissä. Silloin te odotatte valoa, mutta hän muuttaa sen pilkkopimeäksi, tekee sen synkeydeksi. Mutta ellette kuule tätä, niin minun sieluni salassa itkee sellaista ylpeyttä, itkee katkerasti, ja minun silmäni vuotavat kyyneleitä, kun Herran lauma viedään vankeuteen.

Jes. 33:5-7
Herra on korkea, sillä hän asuu korkeudessa. Hän täyttää Siionin oikeudella ja vanhurskaudella. Ja hän on sinun aikojesi vakuus, avun runsaus, viisaus ja ymmärrys; Herran pelko on oleva Siionin aarre. Katso, sankarit huutavat ulkona, rauhan sanansaattajat itkevät katkerasti.

[rita4]

Sellainen ajatus on nyt ollut mielessäni, kun tyttäreni ottaa minuun yhteyttä Vain silloin, kun hänellä on vaikeaa, haluaa rutista ja vaikeroida..tms kurjaakin kuunneltavaa äidin korville, joka haluaisi että hän ottaisi yhteyttä silloinkin, kun asiat ovat hyvin, elämä hymyilee, ja asiat rullaa omalla painollaan eteenpäin. Mutta Ei?!

Silloin Herran Henki alkoi puhua sydämelleni, miten mekin uskovina niin usein lähestymme Herraamme vain silloin kuin useamminkin ja enemmän voisimme lähestyä Häntä. Siis, lähestymme Häntä vain silloin; kun elämässämme on jotain ikävää, tai tahdomme jotain taii..Mutta annas olla, kun elämä hymyilee, ei ole kipua, ei vaivaa, ei ongelmia, ei uusia toiveita joita pyytää, esittää Isälle, niin kuinka vaikealta tuntuukaan silloin mennä polvilleen rukoukseen, lukea Sanaa, tai vain lähestyä ristin Herraa..

Ja niin kuin minun sydämeni äitinä itkee tyttäreni selän kääntämistä minulle, sekä minut kuin täysin nollaten, unohtaen, niin samalla tavalla Jumalammekin varmastikin itkee ja kärsii meidän; lihallisuudestamme, ylpeydestämme, itsekkyydestämme, haluttomuudestamme muistaa ja lähestyä Häntä, joka yksin vain voi meitä auttaa..Ilon hetket tahdomme jakaa ihmisten kanssa, mutta kiitos ja hyvä mieli, olo pimitetään Isältämme, eikä jaetakaan sitä Hänen kanssaan, koska emme tarvitse häntä enää silloin. Kunnes taas tulee seuraava ongelma, vaiva, tms.. Niin sitten taas juoksemme Isän eteen anomuksinemme ym..

Palaan jälleen tuohon jo hiukka vanhempaan kirjoitukseeni, koska eilen kun taas viimeinkin tyttäreni jopa soittikin minulle, niin.. Mitä sieltä tulikaan? Pyyntöä pelastaa hänet ongelmista, ja ostaa häneltä pois kana ja kukko ja kun en suostunut siihen, vaikka toki ymmärsinkin, että on hankalaa kun on nyt 7 kukkoa ja montakohan kanaa niitä oli kuoriutunut ja kun oli niitä jo entisestäänkin, ja kun ei ole mahollisuutta pitää niin montaa.. Niin se olikin se asia jonka takia vain otti minuun yhteyttä ja muuten näyttää menevän niin hyvin, ettei äitiä tarvita, muisteta. Mutta olin jälleen vain se apu ja hyödyke ja siksi ainoastaan otti minuun yhteyttä, jotta pääsisi pulasta. Harmitti, ja oikeastaan se loukkasikin, kun mitään muuta asiaa ei taaskaan sit ollutkaan äidille; HMM?!

Tämä alkoi puhua taas sydämelleni meistä ihmisistä ja jopa meistä uskovistakin, joilla näyttäs, että: pyyhkii niin hyvin, ettei Herraa Jeesustakaan muisteta kiittää, ottaa yhteyttä silloinkin kun kaikki on hyvin ja haluaisimme vain jutella Hänen kanssaan kaikesta kuin ainakin parhaalle ystävällemme puhuisimme, tms.. Juttelemmeko Jeesukselle, Isälle asioistamme, noin niinkuin yleisestikin, enkä nyt tarkoita vain rutinoita kun on niin vaikeaa, kun on kipuja, tms, ja sitten kun niihin mahdollisesti saammekin avun, niin aatellaan ja koetaankin, että: mitäs sitä turhaan aikaansa kuluttaa ristin juurella viipyen, kun on muutenkin niin sata ja miljoona tärkeämpääkin asiaa tehtävänä ja hoidettavana, mentävänä sinne ja tuonnekin ja ei halutakaan kuluttaa meille taivaasta annettua kallisarvoista aikaamme; pysähtymällä ja vain viipymällä Herran Jeesuksen kanssa jutellen, ristinsä juureen pysähtyen ja polvistuen. Toki voi muutenkin rukoilla ja jutella kuin polvillaan ollen, mutta se on aina nöyrtymisenkin merkki, kun haluaa olla polvillaan edes yhdenkin kerran päivässä.

Joskus olen jopa ajatellut, että: Salliikohan Herra minulle näitä kipuja, vaivoja ja ihmisuhdeongelmiakin, ym vain senkin takia, jotta minulla olisi tarvetta ja haluakin, toki viipyä useamminkin ja mahdollisesti pisempäänkin viipyen siellä Golgatan verisen ristinsä juurella, jalkojensa juuressa, jne..?! Ehkä? Ehkä ei.

Mutta se, mikä on kuin nyt noussut sydämelleni viime aikoina varsinkin, kun on ollut kaikenlaista, ja itkukin on ollut turhankin herlkässä, kun koittaa vain jaksaa ja ymmärtää ihmiäkin, jne.. Niin se, mikä on tullut minulle itselleni rakkaaksi ja tärkeäksikin, niin on: pysähtyä rukoileen, koittaa useamminkin lukea Raamattuakin, sekä vain kuin jutella Herran kanssa, kuin ainakin puhuisin jollekin minulle hyvin tärkeälle ja rakkaalle ihmiselle, johon uskallan luottaa ja voin turvautua Häneen; ettei hän moiti mua ja satuta, halveksi, ja vain saan kertoa: miltä musta tuntuu ja kiittää Häntä, kun auttaa ja on kanssani, johdattaakin, sekä tietää mitä tarvitsen ja mitä en tarvitse, jne..

Hän on Paras Ystäväni!!

Ja mikä ihaninta, niin Hän rauhoittaa sydämeni, kuivaa kyyneleeni, puhuu sydämelleni ja rohkaisee sekä auttaa jaksamaan ja selviämään vaikeistakin tilanteista. Ja tietenkin kehottaa pysymään rukouksessa. Rukoileen ihmisten puolesta, jotta mahdollisimman moni tahtoisi ja voisi tulla omakseenkin, pelastua. Juuri viime yönäkin kun taas olin tapani mukaan rukouksessa edessään, niin minua kehotettiin olemana uskollinne kaikesta kokemastani ja näkemästäni huolimatta rukouksessa eräänkin ihmisen sielun pelastumisen puolesta. Nyt kyllä suoraan sanoen ei näytä alkuunkaan siltä, että hän haluaisi edes tulla uskoon, pelastua, päinvastoin ja hän kuin pakenee minuakin, välttelee, jne... Mutta mitä enemmän tuokin ihminen aiheuttaa minulle surua, niin sitä voimakkaammin Herra samalla kuin kehottaa vain jaksamaan viipyä hänekin puolestaan rukouksessa. Liha lyö hanttiin, mutta sitten kun Isä rakkaudellisesti puhuu sydämelleni, niin jälleen kuin suostun ja alistun tahtoonsakin ja alan rukoillen kiittää pelastuksesta, jne.. Kuin lasteni ym,kin pelastuksesta ja muutoksesta heidänkin elämässään sekä asenteissaan, ym..

Rauha, Jumalan Rauha on niin Valtava asia, ettei sitä kannata menettää ja luopua uskostaan, kun on niin vaikeaa, tai ei parane, tai jotain muuta on elämässäsi. Pysy lähellä ristiään, ja jos et jaksa rukoilla, niin viivy silloin siinä kuitenkin edessään, vaikka vain ihan hiljaa ollen. Olisikin hyvä osata myöskin hiljentyä edessään ja vain odottaa, koska Isä tietää JO mitä me ajattelemme, tunnemme, tarvitsemme, toivomme, jne.. Ei tarttekaan pyytää, voimme vain kiittää, kun Hän tahtoo siunata ja auttaa meitä, sekä lahjoittaa sydämillemme iki-ihanan rauhansa lahjan, joka kestää ja auttaa kestämäänkin ne vaikeatkin asiat, ihmiset, sairaudet, ym epävarmuuden elämässämme. Siis kiitellään vain Herraa Jeesustamme, joka suostui meidän kurjien tähden menemään ristille ja kuolemaan syntiemmekin tähden, jotta meillä olisi ja On elämä Yksin Vain Hänessä ja Hänen veressään, ylösnousemus voimassaan taivas toivo! Halleluja! Amen!

Mirjam florin: tapahtukoon tahtosi

[rita4]

Niinpä! Niin kovin usein sattaa sydämemme itkeä elämän koetuksia ja kolhuja, ihmisten ilkeyttä, tai joskus jopa ihan omaakin kovuuttamme toisia kohtaan, kun PH sen saa, tahtoo näyttää sydämillemme, että: mitäpä tulikaan tehtyä, tai sanottua.

Emme voi, emmekä edes saa aina kuitenkaan laittaa kaikkea toisten syyksi, vaan on hyvä tutkistella myöskin sitä omaa pientä sydäntämmekin ja tutkia sitä Jumalan Sanankin valossa. Toki tahtoisimme kieltää oman osuutemme ja laittaa syy toisen syyksi, joka toki saattaakin olla ihan oikea päätös kaikesta.. Mutta; Ei kuitenkaan aina niin ole, ei todellakaan. Ylpistymme, kovetumme, ehkä oma uskonelämämmekin saattaa olla kuivahkoa ja kaukana Herrastammekin elämistä. Ajatellaan, ettei enää tarvitse paneutua oman sydämen tilaan, koska on jo niin ja niin kauan ollut uskossa.

Mutta rohkenen sanoa, että usein juuri kauan aikaa uskossa ollut onkin helposti jo kuin mukautunut siihen mitä on oppinut tai mihin on tottunut ja silmille (hengellisille silmillemme) saattaakin tulla kaihi. Näkökykymme omaan itseemme katsoen onkin heikentynyt. Ja se mitä näemme tai koemme kun rukoilemme, luemme raamattua niin se ei enää herätäkään omaatuntoamme, vaan olemme kuin sokeat itseämme tutkistelessamme. Silloin olisi parasta kiireesti palata sinne verisen ristinsä juurelle, pyytämään sitä taivaallista silmävoidetta, jotta näkisimme itsemmekin oikein, niin kuin Herra Jumalakin meidät näkee ja tuntee. Niin, ettei Isän tartte itkeä vuoksemme, kun meistä on tullut välinpitämättömiä Jeesuksen opetuksille ja sokeita siinä miten elämme uskoamme todeksi päivittäin.

Joskus ja aika useinkin on tervettä polvistua sinne Golgatan verisen ristin juurelle ja hiljentyä päivän kiireestä ja vain olla siinä sekä antaa Herran Hengen puhua, avata totuutta sydämille ja tehdä parannusta (tehdä ja suostua mielenmuutokseen). Kun Herra nuhtelee jostakin niin se on aina kuitenkin loppupeleissä meidän omiensa parhaaksi, vaikka se saattaakin kolahtaa, sattua, kirvellä, jopa joskus ihan suututtaakin, kun luulemme jo olevamme niin hyviä ja hurskaita.

Ei olla rakkaat ns tekopyhiä, vaan suostutaan paljastettaviksi itse kukin Herran Jeesuksen kirkkauden ja Sanan valossa, kun tekomme paljastuvat vain olevankin kuin; itsemme koroittamiseen, tai muuhun, joka ei ole hyväksi yhdellekään Herran omalle. Ei anneta visukintun kuiskia korvaamme valheitaan, joilla se tahtoo viedä meitä vain pois päin, kauemmaksi rehellisestä uskon elämästä ja Herran edessä uskaltaa seistä, paljastetunakin.

Mitä tällä ajan takaa? Sitä, että: kun tahdomme vilpittömällä lapsen sydämellä elää sekä palvella Herraamme ja tehdä totta, tehdä parannusta päivittäin ristinsä juurella; pyytäen verensä puhdistavaa sekä anteeksiantavaa, vapauttavaa voimaa, niin sydämissämme saa silloin olla ja pysyä tuo ihmisjärjen yli ymmärryksenkin käyvä Jumalan rauha, joka kestää, vaikka mitä sitten tuleekin elämäämme. Niin se taivaallinen rauhansa kestää, säilyy sekä samalla kuin varjeleekin meitä, ajatus ja tunne ym elämäämme. On vain syvä kiitollisuus, kun Jeesus on kanssamme näytti, tai tuntui miltä tahansa, tai tapahtuipa elämässämme vaikka millainen katastrofi, tms.. Niin se rauha kestää, on siellä syvällä sydämessämme, kuin taustalla, mutta valtavana Voimana hetkissämme. Kiitos siitä Herrallemme! Halleluja!

Jumalan kämmenellä

Jippu – Käyn kohti sinua (live)

[rita4]

Oletko koskaan pysähtynyt oikein miettimään sitä, miten ihana ja rakastava Isä, Jumala meillä onkaan ja joka on kiinnostunut sinusta ja minusta, meistä kaikista. Hän ei halua lastensa kärsivän, eikä surevan, itkevänkään, vaan haluaisi meille aina parasta, niin kuin maallinenkin isä ainakin useimmiten haluaa lapselleen jota rakastaa. Vaikka minulla onkin aikalailla erilainen muistikuva edesmenneestä isästäni, niin varmaankin hänkin ainakin jollakin tasolla ois halunnut minullekin, aralle, hiljaiselle tyttärelleen hyvääkin,.. luulisin ainakin niin.. Noh, joka tapauksessa olen saanut vapautua katkeruudestani ja kaunaisuudestani, ikävistä muistoistani omaa isääni kohtaan rukouksen kautta, en niinkään paljon omien rukousteni, vaan toisten uskovien rukousten kautta, ja nyt on rauha senkin suhteen sen jälkeen ollut sydämessäni, joka on sillai hienoa..

Mutta elämä ei aina ole helppoa, eikä mukavaakaan ja se koettelee monin eri tavoin ainakin minua ja ehkäpä sinuakin rakas kanssamatkaajani. Nyt on ollut jo pitkään ajoittain hyvinkin rankkaa ja ihmissuhteet tuovat surua, tuskaakin ja omat vaivat ja moni muukin asia elämässäni koettelee minua aikalailla rankasti, mutta Herra on hyvä ja uskollinen.. Kun tuossa äskenkin sanoin Jeesukselle, etten enää kestä tätä kaikkea kun kaikki kuin kaatuu päälleni ja en tiedä enää kuka mua voisi auttaa ja nostaa tästä ylös takasin jaloilleni.. Niin Herra vastasi; "Minä autan, Minä olen kanssasi ja Minä autan sinua!"

En edes ajatellutkaan etteikö Jeesus voisi mua auttaa ja tiesin, että Vain Yksin Hän voi mua auttaa ja vahvistaa jaksamaan kaiken sen mitä nyt on taas tullut elämääni.. Kunhan vain kuin juttelin hiljaa Herralle, ja sain selvän vastauksen takaisin,..

Mutta niin kuin eilenkin tuli asioita ja sanoja, ruma akäytöstä ja olin hajoamis pisteessä. Mutta päätin mennä hetkeksi rukoukseen ja meninkin, ja olin jo sitäkin enen aivan murtumispisteessä, mutta kun pääsin sängyn viereen polvilleni niin itku tuli valtoinenaan ja vain sopertelin Herralle jotain, etten käsitä miksi koko ajan tulee takkiin vaikka haluaisin vain pelkää hyvää ja pyysin apuaan, voimaansa, jne..Ja kiittelin avustaan ja että sain tulla eteensä, koska Hän tietää mitä käyn läpi ja on luvannut antaa avun ja voimansakin. Siinä itkin aivan murtuneena niin käännyin katsomaan kamariin päin ja näin miehen valkoisissa vaatteissa siellä, joka katseli minua..Olin niin itkuinen ja ajattelin poikani tulleen vintiltä alas ja nähneen äidin itkevän, rukoilevan niin ei sit tullutkaan keittiöön. Ja katsoin vielä kohta uudestaankin sinne ja siellä se oli, ja katseli minua ja sit häipyi.

Se tuntui ettei se ollutkaan kimmo, mutta aattelin etteihän se kukaan muukaan voinut olla, koska ollaan täällä vain kahdestaan. Mutta yhden asian huomasin, kun se poistui.. Sydämeeni laskeutui aivan käsittämätön Rauha ja nousin ylös kohta ja oli kuin ei mitään hätää oiskaan ollutkaan tai ole. Poikani tuli alas kohta päiväkahville ja kysyin, "Kävitkö sä äsken tossa ovella kun olin rukoilemassa?" Hän katsoi mua ihmeissään ja sanoi, ettei hän ole käynyt alhaalla vaan pelannut vintillä. Silloin aloin työstää näkyäni ja tajusin, että, hei, sehän oli isompikin kuin kimmo ja täysin valkoisissa vaatteissa, kasvoja en nähnyt.

Ja kun sitä siinä sitten koko loppupäivän mietin, niin ymmärsin, että mua oli autettu taivaallisella voimalla ja läsnolollakin, kiitos Herralle! En vain käsittänyt miksei se tullut viereeni, olen senkin joskus kauan aikaa sitten kokenut ja kuullut ihan omilla korvillani lempeän äänen joka puhui..Mutta tämä pysyi peräkamarin oven edessä ja katseli minua sieltä, ja se rauhoitti mieleni kuin oisin ollut Herran Jeesuksen sylissä ja itkuni siinä saanut itkeä ja sit rauhoittua.

Ja myöhemmin kun olin vielä rukouksessa niin sain kokea kuin minua olisi pidellyt sylissään itse Jeesus, se lämpö, rauha, turvallisuuden tunne.. Minua on totisesti vahvistettu taivaallisilla. Amen!

Sinä rakas uskon ystäväni, jolla on nyt ollut vaikeaa, niin käänny rohkeasti yhä uudelleen ja uudelleen Jeesuksen puoleen rukouksessa ja huokauksessa, juttele hänelle asioitasi ja pyydä voimaansa sekä rauhaansakin sydämeesi. Hän kyllä sen tahtoo sinulle antaa ja lahjoittaa! Kiittele Jeesusta, että Hän ei hylkää, jätä, unohda tai pidä sinua mahdottomana tapauksena, tms..Polvistu eteensä jos mahdollista, mutta jos et voi niin polvistu ajatuksin sydämessäsi ristinsä juurelle ja pyydä verensä pesua sydämeesi, niin Hän antaa sinun kaikki syntisi sinulle anteeksi sekä tahtoo uudistaa matkaliittosi, ja vahvistaa sen kanssaan. Et voi saada mistään parempaa Auttajaa kuin mitä itse Herra Jeesus, Poika Jumalan on! Turvaa Häneen, niin sydämesi rauhoittuu ja jaksat taas kappaleen matkaa eteenkinpäin!

Ps. 30:4-5
Veisatkaa kiitosta Herralle, te hänen hurskaansa, ylistäkää hänen pyhää nimeänsä. Sillä silmänräpäyksen kestää hänen vihansa, eliniän hänen armonsa; ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo.

Tuula Palola - 05 Oi Herra joskus tuntuu