Vanhurskauden hedelmä on rauha. Jes. 32:17

[rita4]

C.O.Rosenius: Elämän Leipää

Vanhurskauden hedelmä on rauha. Jes. 32:17

Luther sanoo: »Hyvällä omallatunnolla on rauha Jumalan läsnä ollessa, mutta se vapisee Jumalan ollessa etäällä.» Uskovainen saa lohdutuksen silloin kun Kristus ilmoittaa itsensä. Mutta se, jolta usko puuttuu, kauhistuu Kristuksen läsnäoloa. Uskovainen sanoo: Kun vain voin uskoa kaikki mitä Kristuksesta on kirjoitettu, niin minulla on lohdutus. Ilman uskoa oleva ihminen kauhistuu juuri sitä ajatusta, että kaikki, mitä Raamattu Kristuksesta kertoo, olisi totta. Tämän vaikuttaa synti. Oletko sopinut Tuomarin kanssa, oleskeletko armonistuimen ääressä, vetäen syntisi esiin ja etsien sovitusta, vai vältätkö Jumalaa, etkä puhu hänelle synneistäsi?

Daavidilla ei ollut hyvä olla silloin kun hän vältti Jumalaa, ja kun hän ei tunnustanut syntiään. Mutta tunnustettuaan syntinsä ja saatuaan ne anteeksi, hän sai sellaisen rauhan, että saattoi sydämellisellä ilolla sanoa: »Autuas on se, jonka rikokset ovat annetut anteeksi.» Hänellä ei ollut sitä lohdutusta, ettei hän olisi enää synnistä mitään tiennyt. Ei, vaan hän sanoo: »Rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona olet löydettävissä. Tosiaan eivät suuretkaan vedet tulviessaan ulotu heihin!» Tällä hän tahtoo sanoa, että ei pyhillä sen takia ole rauhaa, etteivät he mitään pahaa itsestänsä tietäisi, vaan sen takia, että he tunnustavat syntinsä ja saavat anteeksiantamuksen.

Siis omantunnon rauha johtuu syntien anteeksisaamisesta. Jota vastoin se, jolla ei ole anteeksiantamusta, kauhistuu Jumalaa. Älkäämme kuitenkaan tätä niin ymmärtäkö, että kaikki pelko Jumalan edessä todistaisi semmoista tilaa. Sekä Daavidin psalmeista, että kaikkien pyhien historiasta näemme Jumalan voivan niin murehduttaa ja kauhistuttaa pyhiänsä, etteivät he muuta tunne kuin Jumalan vihan, niin että he suuresti vapisevat ja huutavat sydämensä tuskassa. Mutta tämä on jotain satunnaista, ohimenevää. Heidän varsinainen elämänsä on sittenkin rauha ja luottamus Jumalaan, kuten apostoli sanoo: »Hengen mieli on elämää ja rauhaa» sekä te ette ole saaneet orjuuden henkeä elääksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa huudamme: Abba! Isä!

Mutta Jumalan rakkaat koetukset sekä heissä vielä jäljellä oleva synti ja uskon heikkous saavat kumminkin aikaan sen, että he joskus kauhistuvat. Se ei kuitenkaan ole pahan merkki, heidän elämänsä kuitenkin kokonaisuudessaan on sovitettua uskovaisen elämää. Päinvastoin olisi se arveluttava merkki, jollei uskoa ja rauhaa koskaan äsken mainitulla tavalla järkytettäisi. Pyhien historia todistaa tämän.

Mutta kun ihmisen elämä määräperäisesti kulkee pois Jumalasta ja hän tuomiota ajatellessaan kauhistuu, niin se on todistuksena väärästä, sovittamattomasta hengestä. »Jumalattomilla ei ole rauhaa, vaan he ovat niin kuin lainehtiva meri.» Useimmat heistä ovat tosin niin nukkuneet ja mielistyneet väärään rauhaan, että Job sanoo heistä: »He virittävät soiton rummuilla ja kanteleilla ja iloitsevat huilujen soidessa. He viettävät päivänsä onnessa ja menevät silmänräpäyksessä tuonelaan.»

On niitäkin, jotka ovat tietoisia sovittamattomasta tilastaan ja heillä on kauhistunut henki, ainakin salainen aavistus siitä, mikä heitä odottaa. Semmoinen ihminen koettaa tyynnyttää rauhattomuuttaan laupeuden töillä tai hartauden harjoituksilla ym. Mutta ajatus tuomiosta ja iankaikkisuudesta tekee hänet aina uudelleen rauhattomaksi. Hän ei koskaan saa varmuutta siitä, onko hän tehnyt riittävästi autuaaksi tullakseen. Hän pelkää aina jotakin vielä puuttuvan ja arvelee vastaisuudessa tulevansa paremmaksi. Tahi hän koettaa vähentää Jumalan vaatimuksia ja mukailla niitä oman tilansa ja elämänsä mitan mukaisiksi, uskaltaakseen toivoa armollista tuomiota. Hänen sielunsa häilyy ylös alas kuin myrskyävän meren aalloilla. Jumalan sana, »ei heillä ole rauhaa», toteutuu hänessä. Hän kauhistuu, kun Jumalan rangaistukset tai kuolema ja iankaikkisuus tai Herran läsnäolo äkkiä astuu hänen silmiensä eteen.

Niin on useimpien ihmisten laita. Heillä näyttää olevan rauha, mutta ainoastaan niin kauan, kun eivät tunne Jumalan läsnäoloa. Silmänräpäyksessä on heidän rauhansa mennyt, jos huomaavat Herran olevan lähellä. Tämä on onneton tila. Menköön kukin itseensä ja kysyköön sydämeltään Herran kasvojen edessä: Onko minulla rauha Jumalan kanssa? Olenko etsinyt ja löytänyt sovitusta? Voinko tällä hetkellä mennä Tuomaria vastaan? Onko minulla suurempi rauha, kun Jumala täyttää olevan lähellä? Kaipaanko hänen läsnäoloaan? Tahi onko Jumalan unohtaminen rauhani ehtona?

Oi Herra Jeesus Kristus! Sinä maailman valkeus, joka pimeän sydämen valaiset ja annat uuden mielen. Katso, sydämeni on pimeä ja kylmä. En löydä rauhaa tämän elämän turhissa menoissa. Anna sinä minulle herätyksen henki, että heräisin tuntemaan syntini ja sitten vastaanottaisin sinun käsittämättömän rakkautesi armolahjat: armon, anteeksiantamuksen, elämän ja rauhan. Oi Herra, sinullahan on kaikkea, mitä me tarvitsemme, anna minulle usko sinun rakkauteesi, että minä sinun armohelmassasi löytäisin rauhan ja levon sielulleni. Amen.

[rita4]

Luther sanoo: »Hyvällä omallatunnolla on rauha Jumalan läsnä ollessa, mutta se vapisee Jumalan ollessa etäällä.» Uskovainen saa lohdutuksen silloin kun Kristus ilmoittaa itsensä. Mutta se, jolta usko puuttuu, kauhistuu Kristuksen läsnäoloa. Uskovainen sanoo: Kun vain voin uskoa kaikki mitä Kristuksesta on kirjoitettu, niin minulla on lohdutus. Ilman uskoa oleva ihminen kauhistuu juuri sitä ajatusta, että kaikki, mitä Raamattu Kristuksesta kertoo, olisi totta. Tämän vaikuttaa synti. Oletko sopinut Tuomarin kanssa, oleskeletko armonistuimen ääressä, vetäen syntisi esiin ja etsien sovitusta, vai vältätkö Jumalaa, etkä puhu hänelle synneistäsi?

Kutsu Taivastielle

Mietin noita Lutherin sanojakin ja jotenkin tuli heti, että saatan sanoa niihin; Amen! Miten ihanaa ja siunattua onkaan saada olla Jeesuksen Kristuksen lähellä, ristinsä juurella, sekä verensä pestävänä päivittäin. Siinä säilyy se Rauha sydämessä, vaikka oma elämä saattaiskin olla ihan kuin myrskyn silmässä oloa, niin se sisäinen lepo ja rauha on ja pysyy siellä sisällämme, jota ei voi kuin kerta toisensa jälkeen ihmetellä sekä kiittää Herraa Jeesusta siitä!!

Mutta annas olla, kun lähdemme kauemmaksi Herran luota, pois ristinsäkin juurelta, tai syntiemme anteeksi pyytämisestä, niin voiih!

Kuinka helposti me jo kuin luulemme pysyvämme uskossa vahvoina, vaikka emme rukoilisikaan, tai lukisi Sanaa, kävisi uskovien yhteydessä, tms. Mietin, miksi se niin helposti kuin unohtuu, miten Tärkeää uskovalle on pyrkiä vain pysymään ns rutiineissa, jos sen nyt edes voi noin sanoa, mutta jos kaikki muu alkaakin kiinnostaa enempi ja mikä tahansa elämässämme menee rukouksen ja Sanan lukemisen edelle, niin aikas pian se alkaa näkyä uskonelämässämme ja suhteissamme jopa läheisiimmekin. Se on vain ns pieni askel poispäin Herran Jeesuksen lähellä olemisestamme tai uskoen SV kun se suputtelee, että: "Kyllä sä pysyt uskossa, eikä Herra tykkää huonoa, jos et olisikaan joka hetki katse suunattuna vain Kristukseen Jeesukseen ja totellen, pyytäen tahtonsa noudattamista ja siihen suostumistakin!" Eikö olekin tuttu ajatus, ettei Herra pahastu vaikka emme juuri nyt jaksa, kerkiäkään seurustella kanssaan, tutkia Sanaansa tms..

Minä itse usein vertaan Jumalamme tunteita äidin tunteisiin, kun lapset eivät tottele, vaan kohtelevat kuin jotain vähemmän rakasta tai tärkeää ja elävät, toimivat vastustaen äidin hyvää tarkoittavia neuvoja, tms, ja puhuvatkin mitä sylki suuhun tuo, välittämättä miltä äidistä tuntuu..

Eikös rakastava Jumalamme koe asioita tottelemattomien lastensa suhteen usein varmastikin aikalailla samoin?! Varmasti kokee ja suree, kun Hän tahtoisi vain hyvää kaikille, sekä johdattaa PH,sä kautta ja auttaa. Eikös meidän tulisi pyrkiä ajattelemaan sitä totuutta, että; "Jumalalla on ihmistä kohtaan hyvä sekä rakastava tahto ja Hän tahtoo antaa rauhansa lahjan sydämiimme, sekä varmuuden siitä, että Hän on lähellä, läsnä, antaa syntimme anteeksi kun niitä vain Häneltä anteeksi tahdomme pyytää ja että: Hän tahtoisi opettaa meille, että: Voimme luottaa lapsenlailla Isäämme (Jumalaan), joka tietää mikä Hänen omalle lapselleen on kaikkein parasta!

Daavidilla ei ollut hyvä olla silloin kun hän vältti Jumalaa, ja kun hän ei tunnustanut syntiään. Mutta tunnustettuaan syntinsä ja saatuaan ne anteeksi, hän sai sellaisen rauhan, että saattoi sydämellisellä ilolla sanoa: »Autuas on se, jonka rikokset ovat annetut anteeksi.» Hänellä ei ollut sitä lohdutusta, ettei hän olisi enää synnistä mitään tiennyt. Ei, vaan hän sanoo: »Rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona olet löydettävissä. Tosiaan eivät suuretkaan vedet tulviessaan ulotu heihin!» Tällä hän tahtoo sanoa, että ei pyhillä sen takia ole rauhaa, etteivät he mitään pahaa itsestänsä tietäisi, vaan sen takia, että he tunnustavat syntinsä ja saavat anteeksiantamuksen.

Siis omantunnon rauha johtuu syntien anteeksisaamisesta. Jota vastoin se, jolla ei ole anteeksiantamusta, kauhistuu Jumalaa.