Rakasta lähimmäistäsi
Aulis Nirkkonen
Jeesus tahtoo opetuslapsiensa oppivan rakastamaan jokaista ihmistä.
Kun Jeesus puhui lainoppineelle lähimmäisen rakastamisesta, tämä kysyi: " Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" (Luuk. 10:29) Kuka on meidän lähimmäisemme? Sekö, joka on mielestämme mukava ja myötämielinen? Jeesus sanoi kerran: "Voi teitä, jotka rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat." Fariseukset ja publikaanit tekivät näin.
Kielen miekka
Jeesus ryhtyi opettamaan lainoppineelle, kuka on lähimmäinen. Hän kertoi tutun tapauksen Jerikon tien matkaajasta, joka ryövättiin, lyötiin haavoille ja jätettiin puolikuolleena tienpuoleen virumaan. Olen sanonut, että yleensä pidämme vakavana rikoksena, jos ihmistä puukotetaan.
Ulkonaiset haavat paranevat äkkiä. On kuitenkin olemassa ruumiinjäsen, jolla lyödyt haavat eivät koskaan parane. Kieli on sellainen miekka, jolla lyödään niin syvät haavat ihmisten sielunmaailmaan, että lääkärit eivät kykene niitä parantamaan. Meidän tulee olla varovaisia puheissamme, että emme laske suustamme ulos mitä hyvänsä.
Saarnaajana olen vastuussa Jumalan edessä siitä, mitä puhun. Tiedän tekeväni tiliä jokaisesta sanasta, jonka julistan ihmisille. Jos en julista niin kuin on kirjoitettu Raamattuun, olen vastuussa siitä hänelle. Siksi astun puhujanpaikalle aina pelolla ja vavistuksella.
Yritämmekö auttaa?
Jeesus opetti nuorukaiselle, kuka on lähimmäinen: se, joka on elämässään joutunut haaksirikkoon. Hän kertoi, että kulkijoita oli monenlaisia. Ohi kulki pappi, joka näki haavoitetun, tienpuoleen jätetyn, yksinäisen, ryövätyn ihmisen mutta meni ohi.
Paikalle tuli seurakuntapalvelija, leeviläinen. Hänkin havaitsi miehen, mutta hän ajatteli, että kun on tuohon pisteeseen kerran elämänsä saattanut, olkoon siellä.
Lopulta tuli laupias ihminen. Jumala sanoo: "Laupeutta minä teiltä vaadin enkä uhria." Jumala antoi uhrin, me emme voi sitä antaa. Laupias ihminen katsoi rakkaus sydämessään kärsivää lähimmäistä.
Vaikka hän ei ollut tuttu eikä "mukava ihminen", samarialainen näki haavoitetun ihmisen, yksin kuolemaan jätetyn. Sellaisia ihmisiä on nykyäänkin. Mutta olemmeko me laupiaita? Onko sydämessämme halu mennä lähelle haavoitettuja, sielun vammoja saaneita ihmisiä? Viemmekö heille voidetta, yritämmekö auttaa kaikin tavoin?
Elämmekö itsellemme?
Laupias samarialainen armahti miestä. Hän meni hänen luokseen eikä sanonut: " Jos sinulla on minulle asiaa, tule tänne minun luokseni. Minulla on vähän aikaa. Tule toimistooni, niin otan sinut vastaan." Niin tekee ylpeä ihminen.
Laupias samarialainen meni hänen luokseen, sitoi haavat, vuodatti niihin öljyä ja nosti hänet juhtansa selkään. Hän käveli itse ja antoi väsyneen kulkea ratsunsa selässä. Ylpeät ihmiset tekevät toisin. Sotaherratkin istuvat ratsunsa selässä ja antavat toisten kävellä.
Joskus sanotaan evankelistalle: "Jumala sinua siunatkoon." Ei kysytä: "Tarvitsisitko sinä jotakin." Rakkaus ei tahdo riittää. Joku evankelistatyttö saattaa joutua muutamaksi viikoksi sairaalaan ja tarvita taloudellistakin apua. Herättelen omiatuntojamme: onko meillä rakkautta lähimmäisiämme kohtaan vai elämmekö vain itsellemme?
Lähde: Ristin Kansa lehti 10/2018
Laitan vielä loppuun tällaisen kuuntelemani tämän samaisen veljen saarnan vuodelta -88 jossa hän puhuu myöskin rakkaudesta; http://www.ristintie.com/files/Nirkkone ... avalta.mp3
Jeesus tahtoo opetuslapsiensa oppivan rakastamaan jokaista ihmistä.
Kun Jeesus puhui lainoppineelle lähimmäisen rakastamisesta, tämä kysyi: " Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" (Luuk. 10:29) Kuka on meidän lähimmäisemme? Sekö, joka on mielestämme mukava ja myötämielinen? Jeesus sanoi kerran: "Voi teitä, jotka rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat." Fariseukset ja publikaanit tekivät näin.
Kielen miekka
Jeesus ryhtyi opettamaan lainoppineelle, kuka on lähimmäinen. Hän kertoi tutun tapauksen Jerikon tien matkaajasta, joka ryövättiin, lyötiin haavoille ja jätettiin puolikuolleena tienpuoleen virumaan. Olen sanonut, että yleensä pidämme vakavana rikoksena, jos ihmistä puukotetaan.
Ulkonaiset haavat paranevat äkkiä. On kuitenkin olemassa ruumiinjäsen, jolla lyödyt haavat eivät koskaan parane. Kieli on sellainen miekka, jolla lyödään niin syvät haavat ihmisten sielunmaailmaan, että lääkärit eivät kykene niitä parantamaan. Meidän tulee olla varovaisia puheissamme, että emme laske suustamme ulos mitä hyvänsä.
Saarnaajana olen vastuussa Jumalan edessä siitä, mitä puhun. Tiedän tekeväni tiliä jokaisesta sanasta, jonka julistan ihmisille. Jos en julista niin kuin on kirjoitettu Raamattuun, olen vastuussa siitä hänelle. Siksi astun puhujanpaikalle aina pelolla ja vavistuksella.
Yritämmekö auttaa?
Jeesus opetti nuorukaiselle, kuka on lähimmäinen: se, joka on elämässään joutunut haaksirikkoon. Hän kertoi, että kulkijoita oli monenlaisia. Ohi kulki pappi, joka näki haavoitetun, tienpuoleen jätetyn, yksinäisen, ryövätyn ihmisen mutta meni ohi.
Paikalle tuli seurakuntapalvelija, leeviläinen. Hänkin havaitsi miehen, mutta hän ajatteli, että kun on tuohon pisteeseen kerran elämänsä saattanut, olkoon siellä.
Lopulta tuli laupias ihminen. Jumala sanoo: "Laupeutta minä teiltä vaadin enkä uhria." Jumala antoi uhrin, me emme voi sitä antaa. Laupias ihminen katsoi rakkaus sydämessään kärsivää lähimmäistä.
Vaikka hän ei ollut tuttu eikä "mukava ihminen", samarialainen näki haavoitetun ihmisen, yksin kuolemaan jätetyn. Sellaisia ihmisiä on nykyäänkin. Mutta olemmeko me laupiaita? Onko sydämessämme halu mennä lähelle haavoitettuja, sielun vammoja saaneita ihmisiä? Viemmekö heille voidetta, yritämmekö auttaa kaikin tavoin?
Elämmekö itsellemme?
Laupias samarialainen armahti miestä. Hän meni hänen luokseen eikä sanonut: " Jos sinulla on minulle asiaa, tule tänne minun luokseni. Minulla on vähän aikaa. Tule toimistooni, niin otan sinut vastaan." Niin tekee ylpeä ihminen.
Laupias samarialainen meni hänen luokseen, sitoi haavat, vuodatti niihin öljyä ja nosti hänet juhtansa selkään. Hän käveli itse ja antoi väsyneen kulkea ratsunsa selässä. Ylpeät ihmiset tekevät toisin. Sotaherratkin istuvat ratsunsa selässä ja antavat toisten kävellä.
Joskus sanotaan evankelistalle: "Jumala sinua siunatkoon." Ei kysytä: "Tarvitsisitko sinä jotakin." Rakkaus ei tahdo riittää. Joku evankelistatyttö saattaa joutua muutamaksi viikoksi sairaalaan ja tarvita taloudellistakin apua. Herättelen omiatuntojamme: onko meillä rakkautta lähimmäisiämme kohtaan vai elämmekö vain itsellemme?
Lähde: Ristin Kansa lehti 10/2018
Laitan vielä loppuun tällaisen kuuntelemani tämän samaisen veljen saarnan vuodelta -88 jossa hän puhuu myöskin rakkaudesta; http://www.ristintie.com/files/Nirkkone ... avalta.mp3