Nukuin - valvoin

[rita4]

"Minä tulen yrttitarhaani, siskoni, morsiameni; minä poimin mirhani ja balsamini, minä syön mesileipäni ja hunajani, juon viinini ja maitoni." Syökää, ystävät, juokaa ja juopukaa rakkaudesta. Minä nukuin, mutta minun sydämeni valvoi.

Kuule, rakkaani kolkuttaa: "Avaa minulle, siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni. Sillä pääni on kastetta täynnä, kiharani yön pisaroita."

"Olen ihokkaani riisunut; pukisinko sen päälleni enää? Olen jalkani pessyt; tahraisinko ne taas?" Rakkaani pisti kätensä ovenreiästä sisään. Silloin minun sydämeni liikkui häntä kohden; minä nousin avaamaan rakkaalleni, ja minun käteni tiukkuivat mirhaa, sormeni sulaa mirhaa salvan kädensijoihin.

Minä avasin rakkaalleni, mutta rakkaani oli kadonnut, mennyt menojaan. Hänen puhuessaan oli sieluni vallannut hämmennys. Minä etsin häntä, mutta en häntä löytänyt; minä huusin häntä, mutta ei hän minulle vastannut. Kohtasivat minut vartijat, jotka kaupunkia kiertävät, he löivät minua ja haavoittivat minut; päällysharson riistivät yltäni muurien vartijat.

"Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret: jos löydätte rakkaani, mitä hänelle sanotte? Sanokaa, että minä olen rakkaudesta sairas." "Mitä on sinun rakkaasi muita parempi, sinä naisista kaunein? Mitä on sinun rakkaasi muita parempi, ettäs meitä näin vannotat?" "Minun rakkaani on valkoinen ja punainen, kymmentä tuhatta jalompi."

(Korkea veisu 5:1-10)

Korkeassa Veisussa kuvataan herkästi Yljän ja morsiamen, seurakunnan ja käytännössä sen yksityisen jäsenenkin, välisiä suhteita. Yljän rakkaus morsiantaan kohtaan on kuvattu palavaksi, mutta valitettavasti hän ei aina saakaan unen raskauttamalta morsiameltaan kylliksi vastarakkautta. Tämä käy ilmi uneliaan morsiamen ja hänen luokseen pyrkivän Yljän kuvauksesta.

Morsiamen uni ei kuitenkaan ollut suruttomuuden unta, koska hän sanoo sydämensä valvovan. Kuitenkin Ylkä tahtoi herätellä häntä, kuten meitä kaikkia, joille on "Yljän viipyessä tullut uni".

Huomatkaamme, miten hellästi puhutellen Ylkä kolkuttaa sydänten oville: "Avaa minulle siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni." Ylkämme tahtoo muistutella, että olemme hänen Hengestään osallisina hänen sisariaan ja veljiään. Olemme hänen armaitaan, hänen rakkautensa kohteita. Olemme hänen armokyyhkysiään, koska hänen Henkensä ei ole sydämistämme sammunut. Olemmepa peräti puhtoisiakin, koska hän on sydänverellään meidät puhdistanut.

Näiden sanojensa katteeksi Ylkä vielä lisää: "Sillä pääni on kastetta täynnä, kiharani yön pisaroita." Eikö juuri Getsemanessa ja Golgatalla ollut Ylkämme pää verikastetta täynnä, kiharat synnin sysimustia pisaroita tulvillaan. Siellä Ylkämme hankki oikeuden käyttää näitä rakkaita nimityksiä. Tällä tavoin hän herättelee meitä näkemään taivaallisen perintöosamme ja sen, mitä hän on saanut sitä hankkiessaan kärsiä.

Unemme saattaa kuitenkin olla niin raskasta, ettemme herää Yljän rakkaus- emmekä kärsimyssanomankaan kuulossa. Voimme olla yhtä kylmiä, kuin kyseinen morsian, joka ei noussut rakkaasta puhuttelusta huolimatta avaamaan ovea Yljälleen.

Perin kummallisia olivat hänen esteensä: "Olen ihokkaani riisunut, pukisinko sen päälleni enää? Olen jalkani pessyt, tahraisinko ne taas?" Meidän esteemme saattavat kuitenkin olla hämmästyttävän samankaltaisia. Kun kuulemme puhuttavan Kristuksen tuntemisen syvenemisen tarpeellisuudesta, voi ajatuskulkumme olla jotenkin tämänsuuntainen: Olen syntirääpäleeni parannuksessa riisunut ja pukeutunut Kristuksen vanhurskauden pukuun. Olen jalkojanikin pessyt, ja se on tuntoani puhdistanut. Mitä minulta vielä vaaditaan?

Kaikki on oikein, mutta jos tämän läksynomaisesti oppineina totumme Jumalan armoon, alkaa uni vaivata, eikä Ylkä olekaan enää yhtä rakas kuin kihlausaikana.

Ellei Ylkä saa meitä hereille rakkailla puheillaan, hänen täytyy käyttää voimakkaampia keinoja. Silloin hän vieläkin "pistää kätensä ovenreiästä sisään", se tarttuu tuntuvammin elämämme kulkuun. Yhden se käsi painaa sairasvuoteelle, toista se koettelee lähiomaisen sairaudella tai kuolemalla, kolmannen se sallii joutua vääryyden tai jonkun onnettomuuden kohteeksi. Kärsimysten muodot ovat mittaamattomat.

Jos tunnemme elämässämme tämäntapaisia "käden pistoja", anelkaamme, että niiden vaikutus olisi sama kuin tekstin morsiamella, jonka "sydän liikkui Ylkää kohden". Hän nousi avaamaan rakkaalleen, ja hänen kätensä tiukkuivat mirhaa, sormensa sulaa mirhaa salvan kädensijoihin".

Morsiamen täydellistä mielenmuutosta kuvaa voimakkaasti tuo ilmeisesti vertauskuvallinen mirha, mikä juuri sulana on kaikkein arvokkainta. Se oli ikään kuin rakkauden todiste, mikä sisäänpyrkijän olisi pitänyt ottaa vastaan, Mutta hänen "rakkaansa olikin jo kadonnut, mennyt menojaan". Morsian etsi häntä, mutta ei löytänyt, huusi hänelle, mutta ei hän vastannut.

Näinhän meille voi joskus käydä. Yljän "käden piston" jälkeen. Silmämme raottuvat sen verran, että tajuamme rakkaudenpuutteemme Ylkää kohtaan. Havahdumme avaamaan sydämemme hänelle, mutta hän onkin jo kadonnut. Etsimme häntä sanankuulosta ja Raamatusta. Teemme pitkiäkin seuramatkoja ja huutelemme rukouksessa hänelle saamatta mitään vastausta. Tunnemme aidosti psalmistan mielialan: "Niin kuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa" (Ps. 42:2-3). Ellemme saa janoamme sammumaan, saatamme kokea psalmin jatkonkin: "Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin" (Ps. 42:4). Onko silloin ihme, vaikka meidänkin "sielumme valtaa hämmennys!"

Tällainen on tekstin morsiamen tavoin "rakkaudesta sairas" kristitty. Ei tämä tila ole tavallinen, eivätkä kai kaikki kilvoittelijat ole koskaan poteneetkaan tällaista sairautta. On kuitenkin - Raamatunkin mukaan - eräitä, joille "uuden tulen tarve" tulee joskus niin polttavaksi, että hän ripittäytyy perusteellisesti ja kuulee julistuksen syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksen nimessä ja veressä, hän joskus kaipaa tuon veren kostutusta sydämessään.

Mahdotonta on kokemattoman ymmärtää "rakkaudesta sairasta" sieluntilaa. Eivät sitä "muurien vartijatkaan" käsittäneet, vaan "löivät, haavoittivat ja riistivät päällysharson" morsiamelta

Tämän päivän ymmärtämättömät "muurien vartijat" voivat käyttäytyä yhtä julmasti syyttämällä "Kristuksen sisäistä tuntemista" etsivää vähintään mystikoksi, jopa henkisesti sairaaksikin.

Ei tilanne ole kuitenkaan huono, vaikka joskus hätäilemmekin pelätessämme kadottaneemme Ylkämme. Ei hän ole kaukana vaan "leikkii joskus piilosta" kanssamme, kuten joskus sanotaan.

Kallis lukijani, jos tunnet etsiväsi läheistä yhteyttä "viattomuudesta valkoiseen ja sovintoverestä punaiseen" Ylkääsi, älä tarkkaile sydäntäsi, vaan tyydy "uskomaan näkemättäkin". Silloin voi sinullekin käydä kuin Korkean veisun morsiamelle, joka toisessa kohdassa todistaa: "Minä löysin hänet, jota minun sieluni rakastaa." Tee silloin samoin kuten morsian, joka jatkaa: "Minä tartuin häneen, enkä hellittänyt hänestä, ennen kuin olin saattanut hänet äitini taloon, kantajani kammioon" (Kork.v. 3:4). Tartu sinäkin uskon käsivarrella Veriylkääsi, pidä kiinni hänestä, äläkä hellitä ennen kuin "kantajasi kammiossa", kunnian kirkkaudessa!

Onni Hietala
(kirjasta Sanan lähteillä)

[rita4]

Korkeassa Veisussa kuvataan herkästi Yljän ja morsiamen, seurakunnan ja käytännössä sen yksityisen jäsenenkin, välisiä suhteita. Yljän rakkaus morsiantaan kohtaan on kuvattu palavaksi, mutta valitettavasti hän ei aina saakaan unen raskauttamalta morsiameltaan kylliksi vastarakkautta. Tämä käy ilmi uneliaan morsiamen ja hänen luokseen pyrkivän Yljän kuvauksesta.

Morsiamen uni ei kuitenkaan ollut suruttomuuden unta, koska hän sanoo sydämensä valvovan. Kuitenkin Ylkä tahtoi herätellä häntä, kuten meitä kaikkia, joille on "Yljän viipyessä tullut uni".

Huomatkaamme, miten hellästi puhutellen Ylkä kolkuttaa sydänten oville: "Avaa minulle siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni." Ylkämme tahtoo muistutella, että olemme hänen Hengestään osallisina hänen sisariaan ja veljiään. Olemme hänen armaitaan, hänen rakkautensa kohteita. Olemme hänen armokyyhkysiään, koska hänen Henkensä ei ole sydämistämme sammunut. Olemmepa peräti puhtoisiakin, koska hän on sydänverellään meidät puhdistanut.

Kuinka suloista. Ja näinhän meidän Ylkämme ja Mestarimme puhuu meille, omilleen ja kutsuu/kehottaa meitä valvomaan, sekä pyrkimään pysymään hereillä, niin ettemme nuku silloin kun Hän saapuu noutamaan meitä kotiin. Ja tietenkin niinkin, että; sydämissämme on Hänen rakkautensa tunnistettavissa, aistittavissa, rakkauden ihana tuoksu.

Olemmeko hereillä, niin ja tahdommeko olla aina valmiina, kun Jeesus kutsuu meitä työhönsä, palvelemaan, ei palveltavaksi? Tahdommeko nähdä myöskin vaivaa ja jopa kärsiäkin Hänen nimensä tähden ja silti kaiken ikävänkin kohdatessa meitä, niin pitää sydän puhtaana, anteeksiantavanakin ja olla yhtä toisten Herran omien kanssa; totuudessa?!

Joh. 13:34-35
Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut-että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus."

Eihän siis kysymys olekaan siitä, ettemmekö me olisi uskossamme hereillä, lue Raamattua, rukoile, käy Sanan ääressäkin jne.. Mutta mikä on meidän suhteemme Herraan Jeesukseen; Onko se Hänen läheisyyttään kaipaava, sekä tahtoen olla käytettävissäänkin, silloin kun Hän meitä tahtoo käyttää ja meidän kauttamme ehkä jopa tuoda muillekin esille Hänen tahtonsa, tuoksunsa, suostua olemaan käytössään niillä lahjoilla, joita meille itsekullekin on suotu, vaikka ne ei oliskaan mitään suuria, mahtavia, näkyviä, tai kuuluviakaan, vaan Herran pelossa eläen niin, että; Olemme aina valmiina käytettäväkseen. Koska voima, sanat, ymmärrys, kaikki tarpeellinen saadaan VAIN YKSIN: Jeesukseltamme Hänen Henkensä kautta.

Kunpa se ei olisi vain meidän saviastioiden omaa tahtoa ja ajattelua, toimintaa, tuoksua; sitä missä vain niin usein kuin luulemme olevamme lähellä Herraa eläviä: Hänen mielikseen, yrittäen miellyttää Herraamme omalla toiminnallamme tms? Siis päättelemme siis useimmiten itse; mikä on Herramme tahto; kysymättä sitä kuitenkaan koskaan Häneltä itseltään. Emme kuuntele Häntä, koska uskomme jo tietävämme sen, mikä on Herramme tahto kohdallamme. Mutta tiedämmekö sittenkään? Tiedätkö sinä? Minun ainakin pitää sitä päivittäin kysyä rukouksessa Herralta itseltään, koska en koe useinkaan sittenkään tietäväni sitä, mikä on Hänen tahtonsa minua ajatellen. Halu on olla käytössään, mutta se ei riitä, vaan voin jopa saada aikaan ihan muuta kuin itse kuvittelen saavani aikaan, Jos toimin oman pääni mukaan, enkä ole Herran neuvotteluissa ja hereillä, etsien tahtoaan, sekä rakastavia kasvojaankin..

1. Tess. 5:
4 Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas;
5 sillä kaikki te olette valkeuden lapsia ja päivän lapsia; me emme ole yön emmekä pimeyden lapsia.

6 Älkäämme siis nukkuko niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit.
7 Sillä ne, jotka nukkuvat, ne yöllä nukkuvat, ja jotka juovat itsensä juovuksiin, ne yöllä juovuksissa ovat.

8 Mutta me, jotka olemme päivän lapsia, olkaamme raittiit, ja olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo.
9 Sillä ei Jumala ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta,
10 joka on kuollut meidän edestämme, että me, valvoimmepa tai nukuimme, eläisimme yhdessä hänen kanssaan.
11 Sentähden kehoittakaa toisianne ja rakentakaa toinen toistanne, niinkuin teettekin.

Tulipa mieleeni vielä tämäkin Raamatunpaikka;

Jes. 29:
13 Ja Herra sanoi: Koska tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta pitää sydämensä minusta kaukana, ja koska heidän jumalanpelkonsa on vain opittuja ihmiskäskyjä,
14 sentähden, katso, minä vielä teen tälle kansalle kummia tekoja-kummia ja ihmeitä, ja sen viisaitten viisaus häviää, ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa.
15 Voi niitä, jotka syvälle kätkevät hankkeensa Herralta, joiden teot tapahtuvat pimeässä ja jotka sanovat: "Kuka meitä näkee, kuka meistä tietää?"
16 Voi mielettömyyttänne! Onko savi savenvalajan veroinen? Ja sanooko työ tekijästään: "Ei hän ole minua tehnyt", tai sanooko kuva kuvaajastaan: "Ei hän mitään ymmärrä"?

Niin, kunpa meidän jumalanpalveluksemme ei olisi vain niitä ns opittuja käskyjä, sakramenttejä, tms. Mutta se aito ja todellinen sydämemme palo ei kohdistuisikaan Herraamme eikä siis Hänen käytössään olemiseenkaan; vaan meidän sydämemme olisikin rakastunut tähän maailmaan ja sen tarjontaan, tai jopa vääriin opettajiin, koska he puhuvat miellyttäviä korvasyyhymme, ja lupaavat rauhaa, vaikka rauhaa ei olekaan. Tai, että esitämme muille niin hyvää tyyppiä, sekä hurskastelemme, esiinnymme kuin ainakin harras uskova, vaikka meillä on sydämessämme kytevänä: viha, kauna, katkeruus, anteeksiantamattomuus, tms, jotakin Herran omaa kohtaan. Silloin meidän jumalanpalveluksemme olisi aivan turhaa. Se olisi silloin vain sanojen ja tekojenkin helinää ilman minkäänlaista todellista haluakaan muuttumisen, muutokseen, ristinsä juurelle tulemiseen/palaamiseen sekä tietenkin: nöyrtymiseen Herramme edessä; ansiottomana palvelijanana ja vain suostuen olemaan, ilman ansioita, tekoja, sanoja, joilla itse itseämme korotamme. Mutta Herra saattaakin sanoa meille kerran silloin,... jos emme tee parannusta, ryhdistäydy, kuole itsellemme; Matt. 7: 21-23

Minun on muututtava, tultava jälleen pieneksi. Mutta niin on meidän kaikkein muidenkin, sinunkin rakas lukijani; Suostutko riisumaan sen puvun yltäsi, jota kaikki ihastelee, tai vihastelee, mutta jonka sinä olet itse itsellesi neulonut kokoon? Se oman vanhurskaudebn puku, jolla ei tee mitään, jos ja kun sydän ei tahdo nöyrtyä, kuolla, sekä totella Jumalan Sanaa. Laitan lopuksi laulun joka tuli mieleeni; Kun sä käyt yli virran - Kristoforos