Mietteitä

[rita4]

Väinö Viikilä

Lähdön edessä

Kun olin nuori, Jumala pyysi: "Anna itsesi alttarille." Minä intoa täynnä sanoin: "Kyllä! Kaikki kuulukoon Jumalalle!"

Vain hetki, kun tuli vaikeus ja kohta toinen. Liha nousi vastaan. Aloin tosissaan neuvotella. "Herra, tuon voisin antaa mutta jotakin jättää. Tuota toista jonkin verran, mutta päättää tahdon itse. Ei, en minä voi panna syrjään itsenäisyyttä. Et kai sentään kaikkea ota, aikaa, rahaa, omaisuutta? Täytyhän elämässä olla jotakin omaa, josta nauttia, elää muitten lailla!"

Ja minä kun luulin ohjaavani elämäni laivaa. Herra antakoon myötätuulta, herätyksen siunausta, menestystä, josta kertoa riemuiten muille. Ja sydämen salassa tunne: Katso minäkin osaan..

Kun nyt katselen heikkoutta, avuttomuutta kuin eteen nousevaa vuorta, virtaa, jonka yli ei ole siltaa, tai suota, jossa ei ole pitkospuita, voin vain sanoa: "Herra, en jaksakaan ylittää vuorta, soutaa vasten koskista virtaa, mennä läpi rämeistä suota."

Voin vain uupua Herrani käsiin, väsyneenä vaipua Jeesuksen syliin ja kertoa:" Sinun tähtesi lähden. Otan askeleen tietämättä, onko toiseen enää voimaa. Tähän viimeiseen taipaleeseen saanhan liittää käteni käteesi ja tietää: On joku, joka ei jätä vaan ymmärtää väsynyttä. "

Kun kaikki meni pieleen

Maanantai oli päivä, jolloin kaikki meni pieleen. Koko päivä oli vastoinkäymisiä. Illan raamattutunti oli katkonaisten ajatusten ja kurkkuun takertuneitten sanojen sekamelskaa. Tulkki oli kuin muissa maailmoissa, ja kuuntelijat haukottelivat.

Kun muistin poikien iltarukoushetken, ajattelin: " Vieläkö tämäkin!" Juuri silloin yksi rasavilli, Jaakob nimeltään, pyysi:" Setä, rukoile puolestani, haluan antaa Jeesukselle elämäni."

Siunauksia

Kuinka iloisena ystäväni tulikaan sanomaan:" Tällä matkalla Herra on antava sinulle jotakin uutta!" Tiesin, mitä se uusi tulisi olemaan: Kuoleman uuni.

Ystäväni luuli, että sairaat parantuvat ja ihmeteot seuraavat toistaan, että Herran Sana leviää voimallisesti kuin kulovalkea. Minä tiesin, että astuisin lähemmä kärsimystä, suuntaisin sinne, mistä koko olemukseni sanoisi: "Ei, en tahdo!"

Nyt olen ahjossa, sulatusuunissa tai morttellissa huhmareen taottavana, enkä edes tiedä, mitä tästä tulee. Sanonko Herralle: "Anna helpompi tie!" Vai avaanko sydämeni ja katson kärsimystä silmästä silmään enkä käännä päätäni pois vaan ojennan käteni Jeesukselle ja kuiskaan Mestarille: " Tule, mennään yhdessä"?

Syksy

Ajelin autolla ja annoin kesän viimeisen vihreän täyttää sieluni syvällä rauhalla. Silloin, kuin salamanisku, näin purppuranpunaisen pihlajan, latva kuin tulessa värien loistosta. Kohta näin vaarojen rinteet punakeltaista merta täynnä. Näky ylitti kaikki tunteet, olin lyöty sanattomaksi!

Mikä väripaljouden huumaava aava, kun miljoonat kristallikiteet hehkuivat kuin ahjo ja säihkyivät kuin taivas. Sieluni värisi, suli. En itkenyt surua vaan kuoleman kauneutta.

Herra, anna minun kokea samaa. Anna kullan, sinisen, oranssin, purppuranpunaisen tulla kuolemastani esiin. Kaikki värit, joista kesä ei tiennyt mutta jotka syksy yhdessä yössä taitajan siveltimellä maalasi puitten lehtiin.

Herra, vaikka väristen avuttomuutta, pyydän: anna kesäni vaihtua syksyyn. Anna kappale kuolemaasi, ristisi ihanuutta tulla elämästäni esiin.

[rita4]

Ja minä kun luulin ohjaavani elämäni laivaa. Herra antakoon myötätuulta, herätyksen siunausta, menestystä, josta kertoa riemuiten muille. Ja sydämen salassa tunne: Katso minäkin osaan..

Kun nyt katselen heikkoutta, avuttomuutta kuin eteen nousevaa vuorta, virtaa, jonka yli ei ole siltaa, tai suota, jossa ei ole pitkospuita, voin vain sanoa: "Herra, en jaksakaan ylittää vuorta, soutaa vasten koskista virtaa, mennä läpi rämeistä suota."

Otan pikkasen tuosta, koska löydän tuosta jotain itsestänikin.. Sitä kun on aina ollut huonoksi haukuttu, hakattu, maahan lyöty, niin voi kuinka helposti sitä saattaa ensin alkaa kuvitella pystyvänsä vaikkapa niitä vuoriakin siirtään, tai jaksaa uida vastavirtaan jatkuvasti, tms..

Niinpä, ensin sitä ajattelee itse pystyvänsä vaikka ja mihinkä, on intoa ja on voimaakin, on halua olla käytössään, jne.. Sitä kuin kuvittelee, että; kaikki onnistuu kun Minä olen siellä tekemässä, puhumassa..mukana totuuden torvena.. Mutta niin vain siinä käy varmasti itsekullekin, että: aika pian tajuaakin; ettei jaksa, osaa, väsyy, kokee epäonnistumista ym.. ja voimat loppuu, halukin saattaa hiipua, kun ei ollutkaan niin hyvä uskova kuin ehkä oli ajatellut. Minulla ei ole tosin koskaan ole tullut tunnetta, että osaisin jotain, mutta mielessä saattaa ajatella jopa pystyvänsä vaikka muuttaan koko srk uskovien elämän. Voi, Herra armahda!

Niin, kyllähän Herra paljastaa ajallaan meille, ettei me osatakaan yksin, ei me voida muuttaa maailmaakaan yksin, eikä me voida saada aikaan herätystä, tms.. Sillä: Ilman Herraamme, ei meistä yhdestäkään ole mihinkään. Ei me jakseta, eikä osata, ei meistä ole maailmaa muuttamaan, kun ei edes omaa itseämme pystytä ilman Jeesustamme muttamaan, vaan tarvitsemme häntä ja apuaan, voimaansa. Sen kun tajuaa, ymmärtää, hyväksyy, niin siitä vasta voi lähteä, alkaa uudistuminen, muutos, ja uusi alku; Herran kanssa kässitysten eteenpäin meneminen.

Sitä on pitänyt käydä itsekunkin siellä suosssa rypemässä, ja koittaa mennä omavoimaisuudessaan, kunnes uupuu, väsyy kaikkeen totaalisesti, niin että ilokin elämästä ihan katoaa..

Voin vain uupua Herrani käsiin, väsyneenä vaipua Jeesuksen syliin ja kertoa:" Sinun tähtesi lähden. Otan askeleen tietämättä, onko toiseen enää voimaa. Tähän viimeiseen taipaleeseen saanhan liittää käteni käteesi ja tietää: On joku, joka ei jätä vaan ymmärtää väsynyttä. "

Tässä näkyy juuri se nöyrtyminen, oman osaamattomuuden tajuaminen, ettei mikään voi onnistua, Jos ei Herra anna ja auta, johdata, vahvista. Minä suostun, lähden Herrani, jos se on sinun tahtosi ja lupaat olla kanssani, vierelläni, pitää minua kädestäni kiinni ja antaa viisauttasi, sanojasi Pyhän Henkesi kautta, jotta saan suoritettua edes jotenkin sen tehtävän, jonka olet minulle uskonut.

Laitan lopuksi tämän lainauksen, josta löydän itseni:

Kuinka iloisena ystäväni tulikaan sanomaan:" Tällä matkalla Herra on antava sinulle jotakin uutta!" Tiesin, mitä se uusi tulisi olemaan: Kuoleman uuni.

Ystäväni luuli, että sairaat parantuvat ja ihmeteot seuraavat toistaan, että Herran Sana leviää voimallisesti kuin kulovalkea. Minä tiesin, että astuisin lähemmä kärsimystä, suuntaisin sinne, mistä koko olemukseni sanoisi: "Ei, en tahdo!"

Nyt olen ahjossa, sulatusuunissa tai morttellissa huhmareen taottavana, enkä edes tiedä, mitä tästä tulee. Sanonko Herralle: "Anna helpompi tie!" Vai avaanko sydämeni ja katson kärsimystä silmästä silmään enkä käännä päätäni pois vaan ojennan käteni Jeesukselle ja kuiskaan Mestarille: " Tule, mennään yhdessä"?