IHMISKUNNAN SUURIMMAT HYVÄNTEKIJÄT

[rita4]

Pauli Karppinen

Oli vähällä käydä niin, että en olisikaan tullut uskoon jo lapsena, ennen kuin ehdin tuhota elämäni turhuuden markkinoilla.

Kotini sijaitsi korvessa Sotkamon salolla. Lähimmät naapurimme olivat suurten savottojen metsäkämpät. Kotipaikkanikin oli alun pitäen ollut savotan kämppä. Ukkini oli aikoinaan äkämystynyt ja rakentanut omin luvin pirtin metsähallituksen maalle talon tarpeista.

Isäni lähti sotaan 18-vuotiaana maalaispoikana ja palasi viiden vuoden kuluttua kotiin viinan makuun päässeenä, synnin pettämänä miehenä. Alkoholi olikin kotimme kirous.

En epäile, ettei isä rakastanut perhettään, viina vaan oli rakkaampaa. Niinpä äiti joutui odottelemaan miestään monet yksinäiset yöt. Isä oli lähtenyt pöllimetsään, eikä äiti voinut tietää, oliko hänelle tapahtunut vahinko työmaalla vai olko hän taas langennut viinaan. Herkkään sieluuni on jäänyt kauhukuvia humalaisten rähinöistä kodissamme.

Uudet tuulet

Kerran saapui puolenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan naapurikylään kaksi miestä. Toinen heistä oli tuttu ja vähän sukuakin. Miehet kertoivat tulleensa uskoon ja kyselivät kokoushuonetta. Ensimmäinen kokous pidettiin isovanhempieni luona. Siitä käynnistyi tapahtumien sarja, jonka seurauksena ukkini ensimmäisenä kyläläisenä antoi elämänsä Jeesukselle. Monet muut seurasivat hänen esimerkkiään.

Ukki oli välirauhan aikana joutunut sylipainiin karhun kanssa yrittäessään kaataa otuksen kahdella katkaistuun haulikkoon valamallaan täyteispanoksella. Epätarkka ampuma-ase kuitenkin petti, ja karhu raateli pahoin ukkiani ennen kuin lopulta lähti käpälämäkeen.

Mieleeni on syöpynyt kuva ukkini ylimaallista iloa säteilevistä arpisista kasvoista, kun hän kotimme pöydän ääressä todisti tyttärelleen ja vävylleen Jeesuksen lahjoittamasta uudesta elämästä. Muistan myös elävästi, kuinka ukki heinähäkissä seisten kuulaana kevätpäivänä kulkusten helkkyessä ajoi talvitietä pitkin metsästä pihaan. Hänen särähtävä äänensä soi kilvan kulkusten kanssa hänen laulaessaan: ”Muistan päivää autuasta, jolloin Jeesus löysi mun...” Laulusta kuulsi sanoin kuvaamaton elämänjanon täyttymys ja sisäinen ilo.

Jonkin ajan kuluttua äiti tuli uskoon, mutta isä sinnitteli vastaan vielä toista vuotta. Isän vastarinta murtui vasta äidin mentyä kasteelle.

Kaipasin uskovien yhteyteen

Tajusin jotenkin jo nelivuotiaana, että evankeliumin julistajat ovat ihmiskunnan suurimpia hyväntekijöitä. Sydämessäni syttyi jo silloin kaipaus saada kuulua joskus heidän jaloon joukkoonsa.

Eräänä arki-iltana oli kodissamme kokous. Jo päivällä päätin, että annan sinä iltana elämäni Jeesukselle. Taisin mainita siitä kotiväellekin ja odotin iltaa jännittyneenä.

Vasta vuosien päästä olen ymmärtänyt, miksi siinä kokouksessa oli vähällä käydä toisin kuin olin suunnitellut. Kokouksessa oli todennäköisesti vain uskonratkaisun tehneitä ihmisiä, eikä Paavo Jääskeläinen siitä syystä kokousta päättäessään kysynyt, kuka tahtoo antaa elämänsä Herralle.

Loppurukouksen aikana minulta pääsi itku. Puhuja kysyi ihmeissään: ”Mikä sinulle nyt tuli?” Sain vaivoin soperrettua: ”Minä olisin tahtonut pelastua.”

Minun taivasmatkani alkoi kotimökkimme lattialla olevan penkin äärestä. Olin liian nuori ymmärtääkseni täysin ratkaisuni kauaskantoisen merkityksen. Kiitän kuitenkin koko sydämestäni Jeesusta siitä, että hän otti minut laumaansa ennen kuin olin turmellut sisäisen elämäni turhuuden markkinoilla.

Olen kiitollinen niille miehille, joiden sydäntä poltti sielujen hätä. He lähtivät viemään evankeliumin sanomaa ilman palkkaa Jumalaan luottaen. Nyt olen viestinviejä, jonka käteen kapula yli kuusikymmentä vuotta sitten annettiin. Olen velassa Herralleni, ja siksi koetan omalta osaltani tarjota viestikapulaa myös toisille.

H.K. evankeliointi lehdestä; Sinulle