Korpi-Kallen jouluyö

[rita4]

Taisto Salo

Yksinäinen lepattava kynttilä loi kalvakasta valoa hämyiseen pirttiin. Ulkona oli pimeää ja ainoastaan kuu valaisi lumista maastoa. Pirtin pöydän äärellä istui mietteisiinsä syventyneenä korven asukas, Kalle, erakko, joka ei kovinkaan paljoa piitannut kaupungin vilskeestä ja hälinästä. Täältä korvesta hän oli löytänyt itselleen oman pyhäkön, jossa taivas oli kattona ja ympäröivät metsät seininä. Humisevat korpikuuset olivat urkujen pauhinana ja metsien kuiske sanattomana saarnana.

Kalle avasi nuhraantuneen Raamattunsa ja selaili sitä tovin. Hän siritteli silmiään ja kohotti valahtaneita silmälasejaan. Hän löysi haluamansa kohdan ja alkoi hyräillä äidiltään oppimaansa joululaulun säveltä. Hyräilevä ääni voimistui ja hiljakseen muuttui lauluksi ja pian Kallen muhkea bassoääni täytti koko matalan pirtin. Laulaessaan hän kumartui kurkistamaan huurteisesta ikkunasta ulos ja samalla kapsahti ylös seisomaan ja aloitti veisuunsa alusta: ”Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaikk’ on työ…”

Laulun päätyttyä Kalle risti ahavoituneet kätensä ja painoi harmaantuneen päänsä hiljaiseen rukoukseen. Aamenen jälkeen hän istuutui alas ja siirsi Raamatun lähemmäksi kynttilää nähdäkseen paremmin pientä
pränttiä. Hän pyyhki laulun aikana kostuneita silmiään ja kumartui lähemmäksi Pyhää kirjaa lukeakseen siitä juhlayön evankeliumin. Kallen etusormi liikkui Raamatulla edestakaisin sen mukaan kuin lukeminen edistyi, mutta yhtäkkiä se pysähtyi jääden paikoilleen, ikään kuin odottamaan lukemisen jatkumista. Hän vilkaisi pirtin perälle ja nousi vanhaksi mieheksi ketterästi ylös ja kiiruhti saman tien kirjahyllylle. Siinä se oli isoisän vanha puukantinen perintökirja, jonka selkämyksessä luki kultaisin kirjaimin Pyhä Biblia. Hän otti sen käsiinsä ja pyyhki sekä puhalsi pölyt pois sen kansilta. Vakain askelin ja papillisella hartaudella hän asteli Biblia käsissään takaisin pöydän äärelle ja istuutui.

Tupaan laskeutui syvä hiljaisuus, kun Kalle silmäili mustakantista perintöään. Muistot kiirivät lapsuuden jouluihin, hetkiin, jolloin isoisä avasi Pyhän kirjan ja luki koko väelle värisevällä äänellään jouluevankeliumin. Kyynel ja toinenkin vierähti Kallen poskipäille, tovin hän oli hieman hämmentynyt herkistymisestään. Isoisän tavoin hän avasi sukuaarteen, selasi sitä hetken ja alkoi lukea ääneen korostaen jokaista lukemaansa sanaa: ”Ja enkeli sanoi heille: älkäät peljätkö! sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä.”

Kallen suupieliin levisi leveä hymy ja silmät sädehtivät. Pursuavan ilon innoittamana hän löi käsiään yhteen ja viritti kiitollisena vanhan jouluvirren: ”Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan, maan kansoille nyt tulevan…”

Virrenveisuu vaikeni, kun Kallen katse osui huurteisen ikkunaruudun läpi loistavaan kirkkaaseen tähteen. Hän katseli sitä mykistyneenä ja ihmeissään. Hän haroi harmaata tukkaansa ja kurottautui nähdäkseen koko tähtitaivaan. Kuu oli kiertynyt tuvan taakse ja vain yksinäinen tähti tuikki taivaalla. Riemuissaan Kalle, korven yksinäinen asukas, läimäytti käsiään yhteen ja hihkaisi innoissaan: ”Nyt on joulu tullut pirttiini. Jumalan tähti tervehtii minua ja luo taivaan valoa majaani. Ylistetty ja kiitetty olkoon joulun lapsi, Jeesus Kristus, Vapahtajani.” Keskeytynyt jouluvirren veisuu virisi uudelleen, ja niin sävel ja sanat kiirivät tuvan jokaiseen kolkkaan Kallen bassoäänen saattelemana: ”Jo riennä, katso, sieluni. Ken seimessä nyt makaapi: Hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika, Jeesukses.”