ILTA

[rita4]

Yö hiipii yli nurmikentän salaa,
kuin huomaamatta pimeys laskeutuu.
Ja rauha jälleen tammilehtoon palaa,
kun kaikki öiseen mustaan kietoutuu.

Käy vanhus, jonka askel hieman painaa,
polkua tammilehdon kautta kotiin päin.
Tienvarren vanhaa penkkiä hän lainaa,
vain hetkiseksi siinä levähtäin.

Hän hartain mielin miettii illan rauhaa,
ja kädet puista sauvaa puristaa.
Hän kiittää, hiljaa nousee, jatkaa matkaa.
Penkille tammenlehti putoaa.

Hanne Andelin