On maa, johon päivän säde ei yllä,
on yö, jota aamu ei tavoita.
On hiljaisuus niin raskas siellä,
että sydänkin unohtaa lyödä.
Siellä makasi toivo,
kiveen ja pimeään kätkettynä,
Neljän päivän synkkä tuuli
oli haudan ylle hylättynä.
Mutta Rakkaus
ei tunne myöhäistä.
Hän seisoi haudan suulla.
”Lasarus…”
Ja nimi kulki
kiven läpi.
Mullan läpi.
Kuoleman läpi.
”…tule ulos.”
Maa avasi sylinsä syvän
ja kuolema päästi otteensa.
Liinavaatteet kirposivat
kuin murtuneet kahleet vankinsa.
Sillä ei ole kuilua niin pohjatota,
ettei Hänen äänensä sinne kantaisi.
Ei sydäntä niin toivotonta,
ettei sama kutsu
sitä sykkimästä estäisi.
Ei niin kadonnutta ihmistä,
ettei Kristus nimeltä kutsuisi
ja häntä syvyyksistä löytäisi.
R.M.
