Aukiolla seistään,
katseet alhaalla,
kuin märät takit hartioilla,
kun elämä on kuluttanut
sielun ohueksi.
On tultu vähemmäksi
kuin miksi alussa luotiin.
Murheiden, unohtamisen
ja harhailun kautta
riisutuksi varjoksi.
Kunnes Sana avataan.
Se on kuin aurinko,
joka paljastaa pölyn ikkunoissa,
mutta huuhtelee raikkaalla vedellä,
kutsuu takaisin eloon.
Se koskettaa kohtaa,
jossa vielä tiedetään
kuuluvan Jumalalle.
Sana ei halveksi sitä,
mikä on särkynyt.
Se kuiskaa:
”Älä jää tähän.”
Sillä Jeesus ei tullut,
eikä kuollut,
että jäätäisiin seisomaan
menneisyyden raunioihin,
tai katumuksesta tehtäisiin kahle,
vaan että niistä rakennettaisiin ovi.
Ei siksi, että katse jäisi eiliseen,
vaan että se nostettaisiin kohti toivoa.
Ei siihen, mitä menetettiin ja sortui,
vaan siihen, mitä Jumala luo.
Älkäämme siis murehtiko.
Sillä Herran ilo
on meidän väkevyytemme.
Ja lupa iloita annetaan,
ei siksi että kaikki olisi ollut oikein,
vaan siksi että armo
on suurempi kuin menneisyys.
