Kun laki ja armo kamppailevat sielussani

[rita4]

Liisa Kaaresoja

Paavali:
”Olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle...” Gal. 2:19.

Jeesus:
”Mutta ennemmin taivas ja maa katoavat, kuin yksikään lain piirto häviää.” Luuk. 16:17

”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” Matt. 5:48.

Miten nämä lauseet soveltuvat keskenään? Miten näihin lauseisiin sisältyy armo? Istun taas ahdistuneena tutussa umpikujassa. Miten saatankin aina joutua tähän? Miksi kompastun aina samaan asiaan? Mihin katosi iloni? Miksi nämä Raamatun jakeet nousevat mieleeni?

Ihmeellinen ajatus – olen lain kautta kuollut juuri sille itselleen – laille. Kaikki se, mitä minulle tulee mieleen tästä, kymmenen käskyä ja siihen liittyneenä kaikki, mitä olen lukenut Raamatusta ja oppinut Jumalan tahdosta lapsesta asti – ikään kuin se ei koskisikaan minua. Ja se kuitenkin koskee minua koko laajuudessaan ja järkähtämättömyydessään. Juuri nyt koen sen, syntisyyteni tuntuu raskaana, kuoleman varjot tummenevat ympärilläni.

Palautan mieleeni, mitä olen oppinut Sanaa lukiessani:

Laki tuomitsee minut syylliseksi, ja synnin palkka on kuolema. Tähän meidät on kaikki sidottu. Jokainen meistä on Jumalan kirkkautta vailla, jotta synti nähtäisiin synniksi, kun Jumalan Pyhän Hengen valo sen tarkasti paljastaa. Ja mikä ihmeellisintä, näin tapahtuu juuri siksi, että Jeesuksen uhri ihmisen puolesta näyttäytyisi ainoana pelastuksena, että armo nähtäisiin armoksi ja se tulisi suureksi.

Kun luen loppuun aloittamani galatalaiskirjeen jakeen, siinä sanotaan, että minut on ristiinnaulittu Hänen kanssaan. Olen siis kuollut ja noussut Hänen kanssaan kuolemasta elämään. Näinhän olen asian kuullut lukemattomia kertoja saarnoissa, lukenut kirjoista ja Raamatusta.

Mutta miksi olen tässä taas, umpikujassa? Miksi en koe pelastuksen riemua?

Laista eli Sanasta, ei katoa pieninkään piirto, sanoo Jeesus itse. Monta kertaa Hän ottaa esiin myös Mooseksen lain, laajentaa sen sydämen ajatuksiin asti, puhuu täydellisyydestä ja sanoo, mikä on suurin käsky laissa, Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen. Kun tätä ajattelen, tunnen olevani yhä tiukemmin sidoksissa minussa asuvaan syntiin.

Miten tuskallisen epätäydellistä vaellukseni onkaan! Koska olen kuollut pois laista, minunhan pitäisi voida elää täydellistä rakkaudentäyteistä elämää. Mutta arkielämäni on kaukana siitä.

Ja niin siinä taas käy, että etsin huonoon vaellukseeni syitä itsestäni. Luen yhä uudelleen Paavalin lauseita: – – pyrkikää – – pukeutukaa – kilvoitelkaa – – olkoon rakkautenne harras. En ehkä ole antautunut täysin Herralle, en ole osannut pukea ylleni koko sota-asua, en osaa käyttää oikein Hengen miekkaa, en sitä enkä tätä.

No, enhän todellakaan. Aina voisin elää paremmin, kuuliaisemmin, aina olen vajaa, aina lipsahdan tien sivuun. Enkö olekaan kuollut? Vieläkö synti hallitsee minua? Ja laki nousee syyttämään minua yhä uudelleen.

Teot ja suoritukset ovat kuin labyrintti, johon lain ajamana joudun. Aloitan taas uudelleen siinä toiveikkaassa uskossa, että selviän sen läpi, enkä joudu umpikujaan. Syntini uskon anteeksi, sitähän armo tarkoittaa. Tästä päivästä lähtien elän paremmin uskovana, valvon elämääni ja jopa ajatuksiani.

Umpikujasta aina löydän itseni kuitenkin, vaikka yritän parhaani tehdäkseni kaiken Jumalan tahdon mukaan. Välillä koen onnistuneeni hyvinkin, mutta mitä enemmän pyrin ja ponnistelen, sitä kipeämmin näen Jumalan rakastamisen sijaan itsessäni napinaa ja valitusta ja suhteessa lähimmäisiin enemmän vaatimuksia kuin Raamatun sanan mukaista rakastamista.

Jeesus sanoi: Olkaa täydelliset. Ja Paavali ja Jaakob sanoivat, että ihminen, joka rikkoo yhdessä kohtaa, on rikkonut koko lain. Mahdotonta! Koko elämäni rikkomukset nousevat silmieni eteen. Näen itseni toivottoman syntisenä, matkalla kuolemanrangaistukseen. Eikö armo riitäkään? Hengellinen suorittamiseni näännyttää minut.

Mutta mitä Paavali sanoikaan? Olen kuollut pois laista. Pois? Ulkopuolelle? Vähitellen alan ymmärtää, että en ole ollenkaan siellä, missä minun pitäisi olla. Näkökulma on väärä suhteessa sekä lakiin että armoon.

Lakia en pysty täyttämään, se on mahdotonta. Lain tehtävä on toinen. Armo ei ole sitä, että se paikkaisi minussa olevat puutteet ja siten tekisi minusta täydellisen. Se on myös mahdotonta ja aivan samasta syystä. Minussa ei ole pelkästään puutteita vaan olen kokonaan viallinen. En milloinkaan omin avuin pysty täyttämään Jumalan lakia. Miten voin kuvitella kelpaavani Pyhän edessä omine yrityksineni? Kyse ei olekaan onnistumisesta. Armo on jotain suunnattoman paljon ihmeellisempää!

Kuulen kaukaa Isän äänen: – Tule pois sieltä. – Ei sinun tarvitse olla siellä, olet kuollut pois laista elääksesi minulle. Mikään teko tai tekemättä jättämisesi ei vähennä rakkauttani sinuun. Olet minun. Kuolin tähtesi, että saat elää. Katso ristiin-naulittua Jumalan Karitsaa! Katso uhria puolestasi, nosta katseesi Jeesukseen!

Käännyn ja näen Isän tulevan minua vastaan, Hän on etsinyt taas minua, Hän odottaa minua syli avoinna. Ja minä juoksen suorituksiini ja syntisyyteeni tuskastuneena taas Hänen syliinsä. Itken ja nauran helpotuksesta kuin lapsi, joka luuli isän kadonneen, ja siinä hän on, isona ja turvallisena, pyyhkii kyyneleiset poskeni, ruokkii ja juottaa lapsensa, pesee puhtaaksi. Ja kantaa ulos vapauteen. – Ei sinun tarvitse tehdä mitään, että hyväksyisin sinut paremmin, olet minulle rakas. Olen tehnyt jo kaiken puolestasi. Syntisi kannoin ristille.

Ja taas ymmärrän, muistan, että olen siirtynyt kuolemasta elämään. Olin sokea ja taas näen. Lain, synnin ja kuoleman ahdistavasta hallinnasta olen siirtynyt armon ihanaan valtakuntaan, jossa hallitsee rakkaus. Kuljin kuin pimeän tunnelin läpi synnin ahdistavuuteen ja kauhistavuuteen, lain täyttämisen ja oman itseni parantelemisen mahdottomuuteen saakka. Ja niin pitikin käydä, jotta kuolisin ja elämä saisi sijaa. Kuolin lain kautta pois laista.

Ja hetken saan katsella, miten ahtaasta ja hämärästä labyrintista saan siirtyä valoisaan maailmaan. Näen silmänkantamattomiin sinisiä utuisia vuoria vihreiden laaksojen takana, kukat puhkeavat loistoonsa jalkojeni juuressa, tuuli puhaltaa ja vie mennessään pelkoni ja ahdistukseni. Ja näen välähdyksen armon mittaamattomuudesta, iankaikkisen elämän ihanuudesta. Ja muistan sanat ”Kristus meissä, kirkkauden toivo”!

Ja saan palata tavalliseen arkeeni armahdettuna syntisenä, ihmisenä elämään armon alla. Koko syntisyyteni on sovitettu Kristuksessa ja Hänen verensä puhdistaa minut yhä uudelleen kaikesta synnistä.