Hengen ja lihan sota meissä
Lähetetty: 08.08.2024 10:57Olavi Peltola
Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte.(Gal 5:17)
On todella nöyryyttävää huomata, että synti ja Jumalan vastainen vanha ihminen, liha, asuu meissä uskovissa koko elämämme ajan (Room. 7:17). Sen pitäisi olla ristiinnaulittu, mutta kuitenkin se elää.
Synnin tahto on lihan tahto ja se on aina vihamielinen Jumalaa kohtaan (Room. 8:7). Meissä oleva synti ja liha vastustavat Pyhää Henkeä. Valvovassa uskovassa riehuukin lakkaamaton sisällissota. Henki sotii lihaa vastaan ja liha sotii Henkeä vastaan.
Emme saa jäädä synteihimme, vaikka olemmekin jatkuvasti syntisiä – siinä pysyvä ristiriita. Uskova pyrkii irti synnistä, synti on hänelle vierasta, mutta hän huomaa, että synti on piintynyt häneen.
Ei ole helppoa oppia tottelemaan Henkeä, joka käyttää armon sanaa. Synti viettelee ja lumoaa emmekä huomaa, milloin annamme synnille valtaa. Emme helposti erota, mikä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden ihmisen ja Hengen. Ne ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä.
Valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanhan ihmisen kuolettaminen ja huokailu Hengen voitolle pääsemiseksi on oleellinen uskovan tunnusmerkki. Siinä taistelussa monet selvät UT:n kehotukset oikeaan vaellukseen ovat suurena apuna.
Eräs vaikeus tässä taistelussa on se, että suhteessa Jumalaan haluamme olla lakihenkisiä, mutta arkielämässämme ja elämäntavoissamme haluamme olla vapaita, ilman lakia, ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme ja himojamme.
Hengen totteleminen on ytimeltään Kristukseen armoon tarttumista, mutta samalla lakkaamatonta taistelua itsessämme asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan. Joudumme vanhan virren sanoin usein toteamaan: ”Sotinut olen, vaan en ole voittanut.”
Tämän pysyvän jokapäiväisen taistelun tähden uskonelämä on luonteeltaan pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä antamista Jumalalle, enemmänkin halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.
Jokainen uskova myös hioutuu, oppii ja kypsyy Jumalan koulussa. Itse elämäkin jotain opettaa. Tapahtuu myös eettistä muuttumista. Jatkuva Jumalan sanan kanssa eläminen vaikuttaa ajatteluun, mielipiteisiin, käyttäytymiseen ja valintoihin.
”Synti suurenee, vika vähenee”, sanoivat vanhat kristityt.
Yleensä tällainen ”paremmaksi tuleminen” on sellaista, jota ei itse huomaa. Jos toiset sen näkevät, on siitä oltava kiitollinen, sillä se on tarkoitettukin toisia varten. Jumalan edessä olemme joka hetki syntisinä kokonaan meille luetun Kristuksen pyhyyden varassa.
Ihmeellisintä on kuitenkin se, että Herra, joka on aloittanut meissä hyvän työnsä, on sen myös vievä meissä, niin kovin keskeneräisissä, hyvään päätökseen (Fil. 1:6, )
Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte.(Gal 5:17)
On todella nöyryyttävää huomata, että synti ja Jumalan vastainen vanha ihminen, liha, asuu meissä uskovissa koko elämämme ajan (Room. 7:17). Sen pitäisi olla ristiinnaulittu, mutta kuitenkin se elää.
Synnin tahto on lihan tahto ja se on aina vihamielinen Jumalaa kohtaan (Room. 8:7). Meissä oleva synti ja liha vastustavat Pyhää Henkeä. Valvovassa uskovassa riehuukin lakkaamaton sisällissota. Henki sotii lihaa vastaan ja liha sotii Henkeä vastaan.
Emme saa jäädä synteihimme, vaikka olemmekin jatkuvasti syntisiä – siinä pysyvä ristiriita. Uskova pyrkii irti synnistä, synti on hänelle vierasta, mutta hän huomaa, että synti on piintynyt häneen.
Ei ole helppoa oppia tottelemaan Henkeä, joka käyttää armon sanaa. Synti viettelee ja lumoaa emmekä huomaa, milloin annamme synnille valtaa. Emme helposti erota, mikä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden ihmisen ja Hengen. Ne ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä.
Valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanhan ihmisen kuolettaminen ja huokailu Hengen voitolle pääsemiseksi on oleellinen uskovan tunnusmerkki. Siinä taistelussa monet selvät UT:n kehotukset oikeaan vaellukseen ovat suurena apuna.
Eräs vaikeus tässä taistelussa on se, että suhteessa Jumalaan haluamme olla lakihenkisiä, mutta arkielämässämme ja elämäntavoissamme haluamme olla vapaita, ilman lakia, ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme ja himojamme.
Hengen totteleminen on ytimeltään Kristukseen armoon tarttumista, mutta samalla lakkaamatonta taistelua itsessämme asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan. Joudumme vanhan virren sanoin usein toteamaan: ”Sotinut olen, vaan en ole voittanut.”
Tämän pysyvän jokapäiväisen taistelun tähden uskonelämä on luonteeltaan pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä antamista Jumalalle, enemmänkin halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.
Jokainen uskova myös hioutuu, oppii ja kypsyy Jumalan koulussa. Itse elämäkin jotain opettaa. Tapahtuu myös eettistä muuttumista. Jatkuva Jumalan sanan kanssa eläminen vaikuttaa ajatteluun, mielipiteisiin, käyttäytymiseen ja valintoihin.
”Synti suurenee, vika vähenee”, sanoivat vanhat kristityt.
Yleensä tällainen ”paremmaksi tuleminen” on sellaista, jota ei itse huomaa. Jos toiset sen näkevät, on siitä oltava kiitollinen, sillä se on tarkoitettukin toisia varten. Jumalan edessä olemme joka hetki syntisinä kokonaan meille luetun Kristuksen pyhyyden varassa.
Ihmeellisintä on kuitenkin se, että Herra, joka on aloittanut meissä hyvän työnsä, on sen myös vievä meissä, niin kovin keskeneräisissä, hyvään päätökseen (Fil. 1:6, )