Kumpi on sinun evankeliumisi?

[rita4]

Paavo Lievonen

"Sitten vielä, veljeni, iloitkaa Herrassa! Samoista asioista teille kirjoittaminen ei minua kyllästytä, ja teille se on turvaksi" (Fil. 3:1).

Uskosta osaton hämmästelee joskus sitä, että jotkut jaksavat "jauhaa" yhtä ja samaa. Hän ei voi mitenkään käsittää sitä, että Raamattu sisältäisi jotakin sellaista, jota kannattaisi päivästä päivään - vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tutkia ja keskustella siitä. Se on hänelle suljettu maailma.

Mutta jos hän harrastaa esim. osakesijoitusta ja seuraa pörssikursseja aktiivisesti, niin jopa tuosta riittää puhumista ja mielenkiintoa on aamusta iltaan. Jos yöllä ei saa unta, niin mieleen saattaa tulla pelko siitä, että ei olekaan sijoittanut oikein - yöllähän pahimmat uhkakuvat tulevat mieleen.

Hyvällä syyllä voi kuitenkin kysyä, kumpi on järkevämpää, sekö että sijoittaa vain tähän aikaan - näihin muutamiin vuosiin, joita mahdollisesti on vielä jäljellä - vai sijoittaa sekä tähän aikaan, että tulevaan?

Väitetään, ettei siitä tulevasta voi tietää. Kysymys on tietenkin uskosta, mutta miljoonien ihmisten kokemus todistaa, että usko antaa sisällön myös ajalliseen elämään. Ja usein käy niin, että Raamattuun uskovan sisäisessä maailmassa alkaa yön hiljaisina hetkinä "raamattutunti", jossa Sana tulee elävämmäksi kuin ehkä koskaan muulloin valveilla ollessa. Yön valvotut tunnit voivat olla elämän kohokohtia, siitä on myös omaa kokemusta.

Menestysteologit näkevät uskon korostetusti tämänpuoleisen elämän näkökulmasta - tosin senkin epärealistisesti ja ihmiskeskeisesti. Sairaat ja vammaiset eivät sovi heidän maailmankuvaansa muutoin kuin korkeintaan esimerkkeinä epäuskosta. Mieluusti he unohtavat sen, että apostolienkin ajallinen elämä - yhtä lukuunottamatta tiettävästi päättyi ennenaikaisesti väkivaltaiseen kuolemaan.

Monet torjuvat oitis menestysteologian tajuamatta, että sen opetukset ovat usein salakavalasti jo päässeet saastuttamaan heidän uskonsa. Evankeliumin ydin on näin saattanut jo pahasti hämärtyä.
- - -
Karkeasti ottaen "kristikunta" jakaantuu kahteen "leiriin". Nämä leirit yrittävät aikaansaada kristittyjen yhteyttä, mutta todellista yhteyttä ei synny, paremminkin voisi puhua ainoastaan toistensa sietämisestä. Tämä jako - aivankuin uskokin - koskee yksilöitä, ei niinkään selkeästi yhteisöjä, kirkkoja ja seurakuntia. Toki toinen yhteisö on kallellaan tiettyyn suuntaan enemmän kuin joku toinen.

Kysymys on kahdesta tiestä, kahdesta 3 teologiasta (teologia = oppi Jumalasta). Tässä kirjoituksessa käytän jatkossa samasta asiasta vain sanaa "oppi". Monille tämäkin sana on vieras ja vastenmielinen. Opista on puhuttava mikäli aiotaan pysytellä kristinuskon piirissä. Jeesuksella "ratsastavat" muutkin kuin kristityt. Henkioppaatkin puhuvat Jeesuksesta, Kristuksesta ja jopa rististä. Tämän vuoksi oppi on siis ainoa, jolla voidaan erotella kristinuskoon kuuluvat ja kuulumattomat asiat toisistaan.

Jos oppia ei tarvittaisi, ei tarvittaisi opettajiakaan. Jeesus puhuu selkeästi omasta opistaan: "Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani" (Joh. 7:17).

Paavalin kirjeet ovat täynnä tämän opin opetusta ja varoitusta vääristä opeista: "Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu" (Gal.1:8 ).

Ja Johannes: "Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika" (2. Joh. 9).

Vastaavia Raamatun paikkoja voisi luetella pitkälti, mutta nämä riittäkööt tässä yhteydessä.

Monille tosiaan riittää opiksi se, että puhutaan Jeesuksesta ja käytetään tuttua "kaanaankieltä" tai, että puhutaan vain rakkaudesta. Mikä tässä voi olla sitten vaarallista? Vaara aiheutuu siitä, että samoilla käsitteillä ja samoilla sanoilla ilmaistut asiat tarkoittavat eri ihmisille eri asioita.

Jokainen sukupolvi joutuu taistelemaan samoja harhoja vastaan ja löytääkseen puhtaan totuuden se joutuu näkemään vaivaa kuten aiemmatkin sukupolvet.

Uudessa testamentissa Paavali oli merkittävin henkilö taistelussa puhtaan evankeliumin puolesta. Hän kirjoitti Korinton seurakunnalle: "Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna" (1. Kor 2:2).

Miksi hänen evankeliuminsa oli näin suppea? Tunsihan Paavali Jeesuksen ylösnousemuksen, hänen herrautensa, voimansa, kuninkuutensa, helluntain tapahtumat, ihmeet ja merkit. Miksi hän keskittyi Jumalan Pojan alennustilaan eikä siihen, mitä tämän jälkeen tapahtui?

Siksi, että se on ihmisen kannalta oleellisin osa pelastuksessa ja ilman sitä muullakaan ei ole merkitystä. Golgatalla tapahtunut oli ja on edelleen ja on vielä ikuisuudessakin kaiken keskus, kts. Ilm. 5:6. Evankeliumin ilosanoma on siinä, että kaikki Jumalan vaatimukset ihmisen suhteen ovat täytetyt. Pelastus ei ole vastikkeellista, vaan se annetaan ansiottomalle yksinomaan armosta. Tämä todellisuus erottaa kristinuskon radikaalisti maailman uskonnoista.

Nytkin on olemassa rinnakkain kaksi oppia, joista kummastakin käytetään nimitystä "evankeliumi". Toisen evankeliumin keskus on Golgatan tapahtumissa ja siinä, mitä siellä tehtiin meidän puolestamme. Toinen "evankeliumi" tunnustaa Golgatan tapahtumat historialliseksi välttämättömyydeksi, mutta jättää sen taakseen ja keskittyy - ei siihen, mitä puolestamme on tehty - vaan siihen, mitä meidän on nyt tehtävä ja siihen, mikä kuuluu meille. Se suorastaan halveksii niitä, joiden evankeliumin keskus on Golgatalla. Selvimmin asian ovat ilmaisseet menestysteologit. Heidän mielestään Golgataan ankkuroituneet ovat "vanhoillisia".

Mikä sitten on perusero näiden kahden opin välillä? Peruserona voidaan pitää kahta eri rakkauden käsitettä. Golgata on ilmaus Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka ovat omilla teillään eivätkä mitenkään ole tuota rakkautta ansainneet. Golgatan taakseen jättäneiden "evankeliumi" on ilmaus ihmisen rakkaudesta Jumalaa kohtaan ja siitä mitä tämän rakkauden on vaikutettava, jotta ihminen voisi olla oikeassa suhteessa Jumalaan.

Nämä kaksi "rakkautta" johtavat kahdelle eri tielle. Vastakkain ovat toisaalta "hedelmä" ja toisaalta "teot". Hedelmä ilmenee monin tavoin ja se on luonnollinen seuraus elämästä. Paavali puhuu elämän hengen laista, joka on ihmisestä riippumaton aivan kuin painovoimalaki.

Väistämätön seuraus jälkimmäisestä opista on uskovien keskinäinen kilpailu siitä, kuka on uskovaisempi kuin joku toinen, kuka antautuu Jumalalle ehyemmin kuin joku toinen, kuka tekee suurempia jne.

Seuraukset ovat surullisia, jakautuminen yhä pienempiin "tosiuskovaisten" ryhmiin kiihtyy kiihtymistään. Ei ole mitenkään epätavallista, että tällaisesta ryhmästä muodostuu uusi organisaatio, joka sitten aikanaan samoista syistä hajaantuu jälleen.

Eräs vakava ongelma liittyy siihen, että joku saa korostetun auktoriteettiaseman eläissään tai sen jälkeen. Tällaisella henkilöllä saattaa olla uskomme kannalta erittäin tärkeitä oivalluksia.

Suuren suosion myötä hänen kaikki opetuksensa otetaan vastaan lähes kritiikittömästi, vaikka hän ei itsekään enää hyväksyisi niitä kaikkia.

Joskus Jumala armossaan antaa meidän langeta nähdäksemme, että meillä itsessämme ei ole mitään keinoa "päästä kuiville" ja joudumme tunnustamaan itsellemme ja Jumalalle, että ellen pelastu armosta, en pelastu lainkaan.

Tämän kokeneet voivat tuntea uskovien yhteyttä keskenään, vaikka heidän käsityksensä monista yksityiskohdista ja käytännön asioista olisivat hyvinkin erilaisia.

Ensinmainittu evankeliumi synnyttää levon, rauhan ja kiitollisuuden ihmissydämessä, kun ihminen tajuaa oman mahdottomuutensa Jumalan edessä.

Olkoon Herran nimi kiitetty siitä, että hän tuli kutsumaan syntisiä.