Olenko minä kelvollinen saamaan Jumalalta armon?
Lähetetty: 17.01.2024 15:12Murheellinen sydän voi toisinaan väittää ja sanoa: ”En ollenkaan epäile Jumalan armoa ja laupeutta. Tiedän myös hyvin, että Jumalan Pojan veri riittää maksuksi koko maailman syntien edestä. Siihen minä kyllä uskon.
Mutta minä epäilen itseäni, olenko minä kelvollinen saamaan tuon Jumalan suuren armon ja syntien anteeksiantamuksen. Minusta tuntuu, ettei minun parannukseni ole ollut oikea ja sellainen, mitä Jumala sanassaan vaatii.
Minun sydämeni on kova kuin kivi ja teräs. Se ei pelkää Jumalan vihaa oikealla tavalla. Se ei vapise Jumalan sanan edessä. Se ei ole rikki revitty ja murrettu niin kuin sen tulisi Raamatun mukaan olla. Enkä osaa oikein ja hartaasti rukoilla enkä vuodattaa aitoja kyyneliä. En minä kelpaa, en minä voi saada Jumalan armoa.”
Mitä tähän voi sanoa? On hyvä merkki, kun ihmisellä on huoli omasta pelastuksestaan. Ulkokullattujen ja jumalattomien pelastus voi nopeasti tulla valmiiksi ja he ovat siihen pian tyytyväisiä eivätkä asiaa enää pohdi.
Mutta oikeat ja asioita ymmärtävät uskovat eivät ole tyytyväisiä itseensä ja he ovat pahoillaan siitä, etteivät he voi sydämestään katua syntejänsä niin kuin soisivat ja tahtoisivat. Vilpittömän uskon voi helposti tunnistaa siitä, mikä sydäntä murehduttaa.
Siellä, missä on suru synnin tähden, harras halu saada Jumalan armo, alituinen huokailu Kristuksen puoleen ja vilpitön murhe synnin tähden, siellä ei ole tarvetta epäillä uskon vilpittömyyttä. Vaikka kyse ei ole täydellisiksi tulleista uskovista, niin me tiedämme, että jo ensimmäinen ikävöiminen on mieluisa Jumalalle.
Niinhän perheen isäntäkin iloitsee hedelmäpuiden silmuista jo ennen niiden puhkeamista. Kun tuhlaajapoika ”vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä”.
Tämä ei todista muuta kuin sitä, että kun me pidämme itseämme mahdottomina Jumalan armoon ja rakkauteen ja luulemme olevamme kaukana hänestä, niin hän, laupias Jumala, jo tuleekin hyvyyksineen meitä vastaan ja ottaa meidät armoihinsa.
Raamattu sanoo myös: ”Hänen armonsa meitä kohtaan on voimallinen ja Herran uskollisuus pysyy iankaikkisesti.”(Ps.117:2)
Tänäkin aamuna on kirkkaan auringon kera noussut sinulle – sinulle – Jumalan armo. Suurin kunnia tulee Jumalalle suurimmista ja epätoivon partaalle joutuneista syntisistä aivan niin kuin lääkärikin saa parhaan maineen silloin, kun hän saa terveeksi muiden jo hylkäämän sairaan.
Christian Scriver (1629-1693)
Otteita Scriverin 5-osaisesta saarnakokoelmasta Seelen-Schatz (1675–1696), joka ilmestyi suomeksi 1800-luvun lopulla nimellä Sielun aarre.
Mutta minä epäilen itseäni, olenko minä kelvollinen saamaan tuon Jumalan suuren armon ja syntien anteeksiantamuksen. Minusta tuntuu, ettei minun parannukseni ole ollut oikea ja sellainen, mitä Jumala sanassaan vaatii.
Minun sydämeni on kova kuin kivi ja teräs. Se ei pelkää Jumalan vihaa oikealla tavalla. Se ei vapise Jumalan sanan edessä. Se ei ole rikki revitty ja murrettu niin kuin sen tulisi Raamatun mukaan olla. Enkä osaa oikein ja hartaasti rukoilla enkä vuodattaa aitoja kyyneliä. En minä kelpaa, en minä voi saada Jumalan armoa.”
Mitä tähän voi sanoa? On hyvä merkki, kun ihmisellä on huoli omasta pelastuksestaan. Ulkokullattujen ja jumalattomien pelastus voi nopeasti tulla valmiiksi ja he ovat siihen pian tyytyväisiä eivätkä asiaa enää pohdi.
Mutta oikeat ja asioita ymmärtävät uskovat eivät ole tyytyväisiä itseensä ja he ovat pahoillaan siitä, etteivät he voi sydämestään katua syntejänsä niin kuin soisivat ja tahtoisivat. Vilpittömän uskon voi helposti tunnistaa siitä, mikä sydäntä murehduttaa.
Siellä, missä on suru synnin tähden, harras halu saada Jumalan armo, alituinen huokailu Kristuksen puoleen ja vilpitön murhe synnin tähden, siellä ei ole tarvetta epäillä uskon vilpittömyyttä. Vaikka kyse ei ole täydellisiksi tulleista uskovista, niin me tiedämme, että jo ensimmäinen ikävöiminen on mieluisa Jumalalle.
Niinhän perheen isäntäkin iloitsee hedelmäpuiden silmuista jo ennen niiden puhkeamista. Kun tuhlaajapoika ”vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä”.
Tämä ei todista muuta kuin sitä, että kun me pidämme itseämme mahdottomina Jumalan armoon ja rakkauteen ja luulemme olevamme kaukana hänestä, niin hän, laupias Jumala, jo tuleekin hyvyyksineen meitä vastaan ja ottaa meidät armoihinsa.
Raamattu sanoo myös: ”Hänen armonsa meitä kohtaan on voimallinen ja Herran uskollisuus pysyy iankaikkisesti.”(Ps.117:2)
Tänäkin aamuna on kirkkaan auringon kera noussut sinulle – sinulle – Jumalan armo. Suurin kunnia tulee Jumalalle suurimmista ja epätoivon partaalle joutuneista syntisistä aivan niin kuin lääkärikin saa parhaan maineen silloin, kun hän saa terveeksi muiden jo hylkäämän sairaan.
Christian Scriver (1629-1693)
Otteita Scriverin 5-osaisesta saarnakokoelmasta Seelen-Schatz (1675–1696), joka ilmestyi suomeksi 1800-luvun lopulla nimellä Sielun aarre.