Lopullinen uskon koetus

[rita4]

David Wilkerson
Joulukuu 6, 2004
__________
“Mutta israelilaiset kulkivat kuivaa myöten meren poikki.... Ja sinun vihasi puhalluksesta kasaantuivat vedet, laineet seisahtuivat roukkioiksi, syvyyden aallot hyytyivät keskelle merta” (2:Moos.14:29, 15:8).

Mikä valtava todistus Israelilla olikaan. Jumala vei valitun kansansa Punaisen Meren poikki vapauteen kokoamalla vedet muureiksi molemmin puolin. Israelilaiset kävelivät turvallisesti läpi, mutta voimakas Egyptin armeija tuhoutui, kun vedet palasivat paikoilleen.

Israelissa oli suuri ilo siitä, mitä Herra oli tehnyt. Ihmiset hyppelivät ja lauloivat huutaen: “Herra on minun väkevyyteni... Herra on sotasankari... Valtasuuruudessasi sinä kukistat vastustajasi... Kuka on sinun vertaisesi, sinä pyhyydessä jalo, sinä ylistettävissä teoissa peljättävä, sinä ihmeitten tekijä! ...Sinä viet heidät perille ja istutat heidät vuorelle, joka on sinun perintöosasi... Herra on kuningas aina ja iankaikkisesti” (15:2-18).

Mutta jo kolme päivää tämän jälkeen nuo samat israelilaiset napisivat Herraa vastaan, joka vapautti heidät. Kun he eivät löytäneet vettä erämaassa, he nurisivat: “Mitä me juomme?” Vain 72 tuntia suuren ihmeen jälkeen, he asettivat Jumalan läsnäolon kyseenalaiseksi.

Psalmintekijä kirjoittaa: “Eivät meidän isämme Egyptissä painaneet mieleensä sinun ihmeitäsi, eivät muistaneet sinun armotekojasi, vaan niskoittelivat meren rannalla” (Ps.106:7). Itse asiassa hän sanoo: “Voitko käsittää sellaista epäuskoa? He epäilivät Jumalaa jo siinä vapautuksensa paikassa, Punaisen Meren rannalla. He olivat juuri nähneet yhden suurimmista ihmeistä koko historiassa. He olivat ylistäneet Jumalaa. Mutta kolme päivää myöhemmin, kun heidän uskoaan koeteltiin, he huusivat: ‘Missä on Jumala? Onko hän kanssamme vai eikö ole?’ ”

"Vedet peittivät heidän ahdistajansa; ei yhtäkään niistä jäänyt jäljelle. Silloin he uskoivat hänen sanansa, veisasivat hänen ylistystään. Mutta pian he unhottivat hänen tekonsa eivätkä odottaneet hänen neuvoansa. Heissä syttyi himo erämaassa, ja he kiusasivat Jumalaa autiossa maassa. Ja hän antoi heille, mitä he pyysivät, mutta lähetti heihin hivuttavan taudin" (Ps.106:11-15).

Huolimatta kaikesta heidän nurinastaan, Herra antoi heille ihmeen kautta mannaa syötäväksi. Hän lähetti heille viiriäisiä heille liharuuaksi. Nyt israelilaisilla oli niin paljon ruokaa, etteivät he tienneet, mitä tehdä sillä. Raamattu sanoo, että he söivät enemmän kuin kyllikseen.

Mutta kun he tulivat Refidimiin, heillä ei ollut vettä. Ja jälleen he vaativat Moosesta antamaan heille vettä, ja uhkasivat kivittää hänet. Sitten Mooses löi kallioon ja siitä tuli vettä: “Hän avasi kallion, ja vettä vuoti; se juoksi virtana kautta erämaan” (105:41).

Pane merkille seuraava jae: “Sillä hän muisti pyhän sanansa (engl. lupauksensa)” (105:42). Herra oli uskollinen sanalleen. Hän oli ihmeen kautta auttanut kansaansa jälleen kerran. Mutta Refidimissä Israel huusi tuon surullisen kuuluisan syytöksen: “Onko Jumala kanssamme vai eikö ole?”

Raamatusta käy ilmi, että Jumala järjesti kaikki nuo koettelemukset. Hän salli israelilaisten kärsiä nälkää ja janoa. Ja hän johti näihin äärimmäisiin koettelemuksiin määrättyä tarkoitusta varten: valmistaakseen heidät luottamaan sanaansa. Miksi? Hän oli johtamassa heitä maahan, jossa tarvittiin täysi luottamus hänen lupauksiinsa.

Kun luen tätä Raamatun kohtaa, ajattelen kuinka monet uskovat uskoon tulemisensa jälkeen ovat hyvin pian joutuneet vaikeisiin koettelemuksiin. Tosiasia on, todellinen usko syntyy vaikeuksien keskellä. Sitä ei saada meissä aikaan millään muulla tavalla. Kun olemme koettelemusten keskellä, ja me käännymme Jumalan sanan puoleen - valitsemme elää tai kuolla hänen lupauksissaan - lopputuloksena on usko.

Todellakin, usko kasvaa näin: koetuksesta koetukseen kunnes on uskollinen. Mutta jos me menetämme uskomme koetusten jälkeen - jatkamme nurinaa ja valitusta olosuhteittemme tähden - me kadotamme uskon todistuksen sydämestämme. Meiltä häviää juuri se, mihin Jumala on meidät kutsunut, valinnut ja muuttanut elämämme.

Myöhemmin, kun Israel tuli Kaadekseen, Jordanin rannalle, he olivat näköetäisyyden päässä Luvatusta Maasta. Jumala sanoi heille, että nyt oli aika mennä ottamaan maa haltuunsa. He valitsivat 12 vakoojaa Kaanaaseen tutkimaan maata etukäteen.

Kansa ei ollut tietoinen siitä, mutta Jumalan kärsivällisyys alkoi loppua. Hän oli jo luvannut, että hän kävi heidän edellään. Hän oli sanonut, että ei yksikään vihollinen voita heitä, ja että hän oli luvannut taistella heidän taistelunsa. Hän oli luvannut murskata jokaisen vihollisen tukikohdan, viedäkseen heidät siihen maahan, ja tehdä heistä voittajia kaikista vihollisistaan.

Kymmenessä eri tilanteessa Jumala oli koetellut Israelia. Ja kaikissa kymmenessä tilanteessa hän oli vapauttanut heidät ihmeen kautta. Mutta joka tilanteessa Israel oli epäonnistunut uskossaan. Nyt heillä oli edessä viimeinen koetus.

Jatkuu..

[rita4]

Jumala tiesi, että kansa oli epäuskoinen, heillä ei ollut enää uskoa jäljellä.

Kymmenen kahdestatoista vakoojasta palasi masentava viesti mukanaan, ja se tartutti koko seurakunnan. Nuo miehet kertoivat: “Kyllä Kaanaan maa on ihana paikka. Se on juuri sellainen kuin Jumala sanoi. Mutta maa on täynnä jättiläisiä, jotka voivat tuhota meidät. Me näytimme heinäsirkoilta heidän silmissään. Ja kaupungit ovat hyvin suojatut. Niiden muurit ulottuvat taivaaseen saakka. Me emme ole kyllin voimakkaita taistelemaan heitä vastaan. Me emme voi mennä sinne” (Katso 4.Moos.13)

Muistakaa, että Jumala oli jo käskenyt mennä valtaamaan maan. Mutta mikä oli tuloksena vakoojien sanomasta? “Silloin koko kansa alkoi huutaa ja parkua, ja kansa itki sen yön” (4.Moos.14:1). Kansa kuunteli kelvottomia vakoojia mieluummin kuin luotti Jumalan sanaan. Ja he vääntelivät käsiään koko yön, ja toivoivat kuolemaa. Ja he jälleen huusivat: “Miksi me jatkaisimme? Jumala on pettänyt meidät.”

Joosua ja Kaaleb olivat olleet vakoojien mukana, ja he olivat eri mieltä. He puhuivat uskossa: “Herra sanoi, että hän on antanut maan meille. Me emme saa olla pelon vallassa ja kapinoida hänen sanaansa vastaan. Me voimme voittaa! Vihollisillamme ei ole suojelusta. Herra on antanut heidät meidän käsiimme, ja hän on meidän kanssamme. Menkäämme siis eteenpäin.”

Miten sitten kansa reagoi? “Kivittäkäämme heidät!” Tässä vaiheessa Jumala oli saanut tarpeekseen: “Ja Herra sanoi Moosekselle: Kuinka kauan tämä kansa pitää minua pilkkanaan eikä usko minuun, huolimatta kaikista tunnusteoista, jotka minä olen tehnyt sen keskuudessa?” (4.Moos.14:11). Jumala kysyi; “Kuinka monta muuta ihmettä he vielä tarvitsevat ennenkuin uskovat minua? Mitä minun tarvitsee tehdä ennenkuin he uskovat sanani?”

Ikävä kyllä, sama pätee monen uskovan kohdalla tänään. Me elämme ajassa, jolloin Jumalan sana on saatavana yhä useimmilla kuin koskaan ennen, julistusta voidaan kuulla joukkotiedotusvälineiden kautta kaiken aikaa. Mutta hyvin monen uskovan ajatuksiin ei tule Jumalan sana, kun ollaan kriisissä. Kuinka usein he turvautuvatkaan lihan käsivarteen sensijaan, että etsisivät apua Jumalalta, joka on heidät pannutkin siihen tilanteeseen?

Israelin epäusko muutti Jumalan suunnitteleman tulevaisuuden heidän kohdallaan. Mooses sanoi Heistä: “...lapsia, joissa ei ole uskollisuutta” (5.Moos.32:20). Nyt Jumala oli valmis hylkäämään ja hävittämään heidät. Kun Mooses tuli välittäjäksi, Jumala julisti: “Minä annan anteeksi, niinkuin sinä olet anonut, mutta.... Ovat nähneet minun kirkkauteni ja tunnustekoni, jotka minä olen tehnyt Egyptissä ja erämaassa.... eivätkä ole kuulleet minun ääntäni.... ei kukaan niistä miehistä ole näkevä sitä maata, jonka minä valalla vannoen lupasin heidän isillensä; ei yksikään minun pilkkajistani ole näkevä sitä” (4.Moos.14:20,22-23).

Ymmärrätkö, mitä Jumala sanoo tässä? Jokainen israelilainen kaksikymmentä vuotta ja sitä vanhempi kuolee erämaassa: “Tähän erämaahan kaatuvat teidän ruumiinne... ja teidän lastenne täytyy harhailla paimentolaisina tässä erämaassa 40 vuotta .... kunnes teidän ruumiinne ovat maatuneet tähän erämaahan” (4.Moos.14:29,33).

Jumala lykkää Israelin iankaikkista suunnitelmaa kolmellakymmenellä kahdeksalla vuodella. Ja noina neljänä vuosikymmenenä, erämaaseurakunta koostui kahdesta eri sukupolvesta: ne, jotka olivat yli 20 vuotta ja joilla ei ollut näkyä, ja nuoremmat, joilla oli toivonsa Herrassa.

Jatkuu..

[rita4]

Meille annetaan väkevä kuvaus epäuskon vaarasta.

Kuvittele sitä kauhua Jumalan lopullisista sanoista epäuskoiselle sukupolvelle. Se mitä Jumala sanoi: “Te ette pääse perille. En voi käyttää teitä enää. Olen koetellut teitä kerta toisensa jälkeen, ja te olette osoittautuneet uskottomiksi kaikissa tilanteissa. Voisin koetella teitä vielä sata kertaa, ettekä te sittenkään uskoisi minua. Te olette saattaneet loppuun kanssakäymisemme. Olette saaneet anteeksi, mutta teillä ei ole tulevaisuutta minun työssäni. Te elätte nyt vain kuollaksenne. Teidän jäljellä olevat vuotenne kuluvat hukkaan.”

Olen henkilökohtaisesti nähnyt sellaisia hukattuja elämiä uskovissa, jotka kerran olivat uskollisia uskovia. Erään lähetyssaarnaajan rakas vaimo kuoli Afrikassa Herran palveluksessa ja jätti jälkeensä surevan aviomiehen ja vauvan. Mies ei kestänyt sitä. Hän sanoi: “Herra, jos tämä on sinun tapasi kohdella lapsiasi, niin en voi palvella sinua.” Mies jätti tyttärensä ystaviensä hoidettavaksi Afrikassa ja palasi kotimaahansa. Hän kuoli alkoholistina.

Ilman uskoa on mahdotonta olla Jumalalle mieliksi. Voit sanoa vastaan: “Mutta kaikki, mitä olet puhunut on Vanhasta Testamentista. Me elämme armon ajassa.”

Muista Herran sana Hebrealaiskirjeessä: “Ja keille hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepoonsa? Eikö tottelemattomille? Ja niin me näemme, että he epäuskon tähden eivät voineet siihen päästä. ... Katsokaa veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että luopuu elävästä Jumalasta” (Hebr.3:18-19,12).

Hebrealaiskirje varoittaa Uuden Liiton seurakuntaa: “Ottakaa vaari Israelin esimerkistä. Jos ette, te voitte langeta samalla tavalla. Te vaivutte epäuskoon. Ja se muuttaa elämänne yhdeksi pitkäksi, jatkuvaksi erämaaksi.”

Harkitse, mitä tapahtui epäuskoiselle sukupolvelle, jotka johdettiin takaisin erämaahan. Jumala sanoi vartavasten johtajille, tuomareille, leeviläisille, että hänen kätensä oli heitä vastaan. Siitä lähtien heillä oli vain hätä ja kurjuus sielussa. He eivät nähneet Herran kirkkautta. He keskittyivät vain omiin ongelmiinsa ja heidän omat himonsa vaivasivat heitä.

Näin juuri tapahtuu epäuskoisille: he kuluttavat itsensä oman hyvinvointinsa tähden. Heillä ei ole näkyä, ei Jumalan läsnäoloa, eikä rukouselämää. He eivät enää ole huolissaan naapureistaan, eikä kadotetusta maailmasta, eikä edes ystävistäänkään. Heidän koko elämänsä keskipiste on omat ongelmat, vaikeudet, sairaudet. He joutuvat yhdestä kriisistä toiseen, sulkeutuvat omiin kipuihinsa ja kärsimyksiinsä. Ja heidän päivänsä ovat täynnä hämäännystä, ristiriitoja ja erimielisyyttä.

Kolmekymmentä kahdeksan vuotta Mooses näki, kun epäuskoisen sukupolven jokainen jäsen israelilaisista kuoli. Kun hän muisteli niitä, joiden elämä meni hukkaan erämaassa, hän näki, että kaikki mistä Jumala oli varoittanut, todella tapahtui. “Myös oli Herran käsi heitä vastaan hävittämässä heitä leiristä, viimeiseen mieheen asti” (5.Moos.2:15).

Samoin tänä päivänä on paljon uskovia, jotka tyytyvät vain olemassaoloon siihen saakka kunnes kuolevat. He eivät halua riskeerata mitään uskossaan Jumalaan, kasvussaan tai kypsenemisessään. He kieltäytyvät uskomasta hänen sanaansa, ja ovat paatuneet epäuskossaan. Nyt he ovat elossa vain kuollakseen.

Jatkuu..

[rita4]

Israelin epäusko alkoi pienestä kipinästä, mutta syttyi liekkiin, joka nieli koko seurakunnan.

Sallikaa minun näyttää teille, kuinka Israelin epäusko syttyi riehuvaan liekkiin. Se tapahtui juuri senjälkeen, kun nuo kymmenen epäuskoista vakoojaa antoivat huonon kuvan luvatusta maasta. Kansa ei uskaltanut syyttää Jumalaa, mutta he syyttivät itseään: “Me olemme heikkoja, avuttomia. Me emme kykene siihen. Nuo jättimäiset viholliset ovat liian vahvoja meille. He repivät meidät kappaleiksi.”

He itkivät koko yön. Ja kun he tulivat ulos teltoistaan aamulla, heidän asenteensa oli: “Me luovutamme. Tätä edemmäksi me emme mene. Jumala ei ole vastannut meidän rukouksiimme. Meissä täytyy olla jotain pahaa. Tie on liian vaivalloista.”

Me kaikki syyllistymme sellaiseen epäuskoon joskus elämässämme. Ja usein me annamme vihollisen masentaa meidät. Meidät saa valtaansa joku selittämätön yksinäisyyden tunne ja me olemme aivan avuttomia. Me olemme varmoja, että Jumala ei kuule meitä. Ja sydämestämme kohoaa huuto: “Jumala, missä sinä olet? Minä rukoilen, minä paastoan, minä tutkin sanaasi. Minä haluan lähempää yhteyttä sinuun. Miksi sinä et vapauta minua tästä?”

Me menemme edelleenkin kaammioomme rukoilemaan, mutta rukous ei oikein onnistu. Sielumme ovat kuivat, tyhjät, väsyneet taistelusta. Mutta me emme uskalla syyttää Herraa omasta tilastamme, johon hän on sallinut meidän joutua. Me lähestymme häntä allapäin, masentuneina ja heikkoina. Me rukoilemme: ”Herra en minä syytä sinua. Sinä olet minulle hyvä ja lempeä. Tiedän, että ongelma johtuu minusta. Olen epäonnistunut niin paljossa.”

Jumala saa kuulla meiltä kuinka hyödyttömiä me olemme hänelle. Mutta se ei ole nöyryyttä, päin vastoin se on loukkaus Isää kohtaan, joka on pelastanut meidät liiton lupauksella, että hän rakastaa ja huolehtii meistä koko elämämme ajan. Kun me sanomme hänelle kuinka huonoja me olemme - kuinka heikkoja, tyhjiä ja käyttökelvottomia me olemme hänelle - me teemme tyhjäksi kaiken sen, minkä hän on saanut meissä aikaan.

Me siis sanomme Jumalalle: “Isä, kaikki mennyt yhteys kanssasi - kaikki sanan avautumiset, kaikki ihana yhteys kanssasi, kaikki johdatuksesi toisille todistaessani - on ollut aivan turhaa. Kaikki antamasi siunaukset elämässäni ovat olleet täysin merkityksettömiä.” Tämä on vakavaa Jumalalle! Ja se johtuu vain siitä, että sinusta ei tunnu sellaiselta kuin oletat. Me sallimme masennuksemme saamaan meidät vakuuttuneiksi siitä, että kaikki Jumalan rakkaudellinen vaivannäkö, kaikki hänen ihmeelliset tekonsa elämässämme, ovat olleet täysin merkityksettömiä.

Muistan tuollaisen masennuksen ajan omassa elämässäni. Minä masennuin, kun ajattelin, että saarnani aiheet eivät aina heijastuneet omassa elämässäni, mitä odotin. Minä rukoilin: “Herra, minä olen saarnannut tuhansia kertoja, mutta minä en ole ottanut sitä kaikkea omaan elämääni. Minä tunnen itseni kykenemättömäksi. En minä syytä sinua, Herra. Tiedän, että syy on minussa.”

Mutta Pyhä Henki vastasi minulle hyvin selvästi: “Riittää jo tuo itsesäälisi. Nouse ylös! Sinä olet rakastettu, kutsuttu ja valittu. Ja minä olen siunannut sinua sanallani. Mene nyt ja saarnaa sitä. Et ole unohtanut mitään siitä, mitä olet saarnannut. Kun tarvitset jotain, minä tulen muistuttamaan sinua siitä.”

Herra on kirjaimellisesti, mutta rakkaudellisesti, ajanut minut ulos kammiostani. Ja hän teki sen, koska epäusko täytyy sammuttaa heti alkuunsa. Kun me tulemme uskossamme masennnukseen, meidän on ‘kuritettava’ itseämme muistamaan, mistä kaikesta Jumala on meidät vapauttanut. Meidän on muistettava ne ihmeet, jotka saimme kokea vaikeuksissamme. Ja meidän tulee iloita siitä tietoisuudesta, että hän on tyytyväinen siitä, mitä hän on tehnyt meissä.

Jatkuu..

[rita4]

Kaksi eri asiaa tapahtui yhtä aikaa Israelin 38 vuoden erämaavaelluksen aikana.

Samalla kun yksi sukupolvi Israelin kansasta kuoli vähitellen, ilottomana ja masentuneena, Jumala kasvatti uutta ‘uskon sukupolvea’. Tämä nuorempi sukupolvi näki, mitä tapahtui heidän isilleen ja äideilleen ja he päättivät: “Me emme halua elää samanlaista elämää, kiukkuisena, tyhjänä, itsekeskeisenä. Heillä ei ole uskoa eikä näkyä. He ovat kadottaneet elämisen tarkoituksen.”

Ajattele, mitä Mooses sanoi tuosta uudesta sukupolvesta: “Sillä Herra, sinun Jumalasi, on siunannut sinua kaikissa kättesi töissä. Hä on pitänyt huolen sinun vaelluksestasi tässä suuressa erämaassa. Jo 40 vuotta on Herra, sinun Jumalasi, ollut sinun kanssasi, eikä sinulta ole puuttunut mitään” (5.Moos.2:7).

Olen tarkoituksella antanut teille tämän taustakuvan. Johdatan sinut sillä sanomani keskipisteeseen. Minä uskon, että tämän päivän Jeesuksen Kristuksen seurakunta on nyt oman Jordaninsa edessä. Vedet jo virtaavat yli penkkojen yhä voimallisemmin.

Sillä jokaisen uskovan elämä - samoin seurakunnan - tulee pisteeseen, jolloin Jumala koettelee uskoa kovin ottein. Israel koki saman koetuksen erämaassa Jordanin rannalla. Mikä on se koetus?

Meidän on otettava huomioon kaikki edessä olevat vaarat - suuret edessä olevat ongelmat, suuret kärsimykset, henkivallat, jotka yrittävät tuhota meidät - ja heittäydyttävä täysin Jumalan lupausten varaan. Onko meillä läpi elämän kestävä luottamus Jumalan sanaan - tämä on se koetus. Meidän on antauduttava uskomaan, että Jumala on suurempi kuin kaikki meidän ongelmamme ja vihollisemme.

Jumala ei halua uskoa, joka hoitaa yhden ongelman kerrallaan. Hän odottaa meissä uskoa, joka kestää koko elämän ajan, koko elämän kestävä antautuminen uskomaan, että hän voi selvittää mahdottomankin. Tällainen usko antaa meidän sielullemme rauhan missä tilanteessa tahansa. Ja meillä on tämä rauha, koska me olemme kertakaikkiaan uskoneet: “Minun Jumalani on suurempi. Hän kykenee nostamaan minut kaikista kärsimyksistä.”

Jumala on vetänyt rajan, ja jokaisen uskovan on seisottava sen edessä. Meidän Jumalamme on rakastava ja pitkämielinen, mutta hän ei salli kansansa elää epäuskossaan. Hän ei voi hyväksyä, että hänen seurakuntansa menettää uskonsa ja vääntelee käsiään ja huutaa: “Onko Jumala kanssamme vai ei? Miksi hän ei vapauta meitä tästä koetuksesta?”

Sinua on ehkä koeteltu kerta toisensa jälkeen. Nyt on sinun aikasi tehdä päätös. Jumala haluaa uskoa, joka kestää ankaran koetuksen. Tämä usko ei salli minkään horjuttaa sinun luottamustasi hänen uskollisuuteensa.

Kun Mooseksen aika Israelissa päättyy, me tulemme Joosuan kirjaan. Nyt se vanha epäuskoinen sukupolvi on kuollut. Ja se uusi uskon sukupolvi seisoo samassa päätöksen teon paikassa, missä heidän isänsäkin olivat olleet, Jordanin rannalla. Mitä tapahtui? Joki avautui heille kuten Punainen Meri oli avautunut aikaisemmin. Ja he kävelivät toiselle rannalle.

Mutta heti toiselle rannalle päästyään, heitä oli vastassa voimakas vihollinen. He näkivät edessään valtavan Jerikon kaupungin paksuine, läpipääsemättömine muureineen. Tiedätte tuon kertomuksen: muurit sortuivat uskon kautta!

Jatkuu..

[rita4]

Mitä usko todella on?

Uskosta on tehty hyvin paljon teologiaa. Me emme voi luoda sitä hokemalla ja toistamalla: “Minä uskon. Minä todella uskon...” Ei, usko on antautumista tottelemaan Jumalaa. Kuuliaisuus saa aikaan uskoa.

Kun Israel katsoi Jerikoa, heidän oli käsketty olla sanomatta sanaakaan, vain marssittava. Nuo uskolliset uskovat eivät kuiskailleet itsekseen: “Auta minua, Herra, uskomaan. Minä haluan uskoa.” Ei, heillä oli vain yksi asia mielessä, jonka Jumala oli käskenyt: totelkaa hänen sanaansa ja menkää eteenpäin. “Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room.10:17). Sanan kuuleminen tarkoittaa tekemistä, tottelemista.

Heidän käskettiin marssia määrätyssä järjestyksessä ja puhaltaa torveen määrätty määrä. Mitä tämä kertoo meille? Jumalan silmissä usko on hänen sanansa tottelemista.

Ajattele tätä. Kun Joosuaa käskettiin: “Sinä et ole kulkenut tästä ennen,” Jumala sanoi hänelle: “Tällä kertaa sinun on luotettava täysin. Tähän asti sinä olet elänyt vain leivästä. Nyt tarvitaan uskoa. Sinä et voi luottaa tunteisiisi tai kykyihisi. Sinun on luotettava jokaiseen sanaan, jonka sanon sinulle.”

Ja sitten kun sana tuli: “Olenhan minä sinua käskenyt: ole luja ja rohkea; älä säikähdy äläkä arkaile, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, missä ikinä kuljetkin” (Joos.1:9).

Rakkaat ystävät, tämä on uskoa. Se tarkoittaa todella kaiken tottelemista, mitä on kirjoitettu Jumalan sanassa, kyselemättä ja se on otettava vakavasti. Ja me tiedämme, että jos sydämestämme päätämme totella, Jumala varmaan osoittaa tahtonsa selvästi sanassaan. Ja jos hän käskee meitä tekemään jotakin, hän antaa meille voiman tottelemaan: “Sanokoon heikko: ‘Minä olen sankari’ ” (Jooel 3:10). “Lopuksi, vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa” (Ef.6:10).

On aikoja jolloin me kaikki sanomme: “Jeesus, minä haluan vaeltaa kanssasi uskossa. Olen väsynyt olemaan välillä iloinen ja masentunut, epäilemään sinua joka kerta, kun on vaikeuksia. Sinä olet asettanut rajan. Ja minä astun sen yli uskossa. Sinä olet luvannut taistella puolestani. Ja minä luotan sinuun.”