Aito nöyryys

[rita4]

Nöyryys! Miten haluttava ominaisuus ja kuitenkin niin harvinainen! Miten helppoa onkaan sen matkiminen ja teeskentely! Jumalan miehelle, John Fletcherille, esitettiin kerran kysymys: "Mikä on suurin kristillisistä hyveistä?" Hän vastasi: "Nöyryys."

"Mikä seuraavaksi suurin?"
"Nöyryys."

Kyselijä ei lannistunut, vaan toisti kysymyksensä, ja sai taas saman vastauksen: "Nöyryys" - sillä siellä, missä on nöyryyttä, on myös muita hyveitä, ja nöyryys on niiden kruunu.

Jumala ei anna meille runsasta nöyryyden pankkitiliä, jolta voisimme halutessamme sitä nostaa, vaan samoin kuin on kärsivällisyyden laita, voimme saada sitä vain kärsivällisyyden alasimella. Ihmisen omien tekojen täytyy sulaa pois. Uskon on kuljettava tulikokeiden läpi ja kestettävä kuritus, kunnes sielu jalostuu.

Tekopyhät yrittävät tehdä nöyryydellään muihin vaikutuksen, mutta heidän nöyryytensä on salattua ylpeyttä. Teeskennellyn nöyryyden tulee paljastua heti kun sitä esitetään muiden ihmisten edessä. Todellista nöyryyttä ei voi pukea päälleen ja riisua tarvittaessa kuin jotakin vaatetta. Oma minä on niin voimakas, että se näkyy kumminkin läpi.

Kerran näin valokuvan kolmesta papista. Kaksi heistä seisoi suorana, ryhdikkäänä, katsellen innokkaasti eteenpäin. Kolmas seisoi hartiat lysyssä, kädet ristissä ja kasvoillaan surkea ilme. Monet kuvaa katselleet sanoivat: "Katsokaa noita kahta pappia! Luulevat olevansa jotain. Mutta huomaatteko, miten nöyränä tuo kolmas on?" Ellen olisi tuntenut noita kahta pappia, olisin minäkin voinut vetää saman johtopäätöksen.

Sielunvihollinen ei voi mitään nöyrälle ihmiselle. Jos se yrittää masentaa häntä sanomalla, ettei tästä ole mihinkään, niin nöyrä ihminenhän tietää sen jo ja turvautuu entistä enemmän Jumalaan. Herra voi tehdä nöyrällä ihmisellä mitä tahansa. Hän voi lähettää tämän paikkaan, missä toiset nurkuisivat. Kummallisinta nöyryydessä on se, että jos puhut nöyrälle hänen nöyryydestään, hän katsoo sinua ihmeissään, sillä hänen mieleensä ei ole koskaan juolahtanutkaan, että hän olisi nöyrä.

Nöyrälle ihmiselle Herra on tärkeintä elämässä. Hän ei enää elä itselleen, joten hänellä ei enää ole mitään menettävänään vaan kaikki voitettavanaan, kunhan hän vain pitää katseensa Jeesuksessa. Johtipa Herra häntä minne tahansa, nöyrä luottaa, että hänestä pidetään huolta.

Tällaista on todellinen nöyryys.

Fannie Erb

Harjoita uskoa

Jumala on antanut omat neuvonsa uskon kasvuksi:

●Ruoki uskoa säännöllisesti Jumalan sanalla.

●Älä katso mihinkään muuhun kuin Jumalan kaikkivaltiuteen ja uskollisuuteen.

●Perusta uskosi Jumalaan ja Hänen sanaansa ja lepää siinä.

●Harjoita uskoa päivittäin ja hetkittäin ja pidä kiinni uskon tunnustamisesta.

C. Nuzum

[rita4]

Nöyryys! Miten haluttava ominaisuus ja kuitenkin niin harvinainen! Miten helppoa onkaan sen matkiminen ja teeskentely! Jumalan miehelle, John Fletcherille, esitettiin kerran kysymys: "Mikä on suurin kristillisistä hyveistä?" Hän vastasi: "Nöyryys."

"Mikä seuraavaksi suurin?"
"Nöyryys."

Kyselijä ei lannistunut, vaan toisti kysymyksensä, ja sai taas saman vastauksen: "Nöyryys" - sillä siellä, missä on nöyryyttä, on myös muita hyveitä, ja nöyryys on niiden kruunu.

Jumala ei anna meille runsasta nöyryyden pankkitiliä, jolta voisimme halutessamme sitä nostaa, vaan samoin kuin on kärsivällisyyden laita, voimme saada sitä vain kärsivällisyyden alasimella. Ihmisen omien tekojen täytyy sulaa pois. Uskon on kuljettava tulikokeiden läpi ja kestettävä kuritus, kunnes sielu jalostuu.

Tekopyhät yrittävät tehdä nöyryydellään muihin vaikutuksen, mutta heidän nöyryytensä on salattua ylpeyttä. Teeskennellyn nöyryyden tulee paljastua heti kun sitä esitetään muiden ihmisten edessä. Todellista nöyryyttä ei voi pukea päälleen ja riisua tarvittaessa kuin jotakin vaatetta. Oma minä on niin voimakas, että se näkyy kumminkin läpi.

Olen törmännyt itsessäni kuin oikein tarkemminkin miettimään itseäni ja pohtinut perusteellisemminkin nöyrää mieltä, nöyryyttä ja millaista se oikeasti on, vasta uskoontuloni jälkeen. Ennen sitä piti vähän kaikkea ns kiltteyttä ja mielistelyäkin nöyryytenä, jota se ei totisesti ole, ehei! On aivan eri asia olla nöyrä ja nöyristellä.

Kukapa ei haluaisi saada nöyrän ihmisen titteliä, arvostusta,... varmastikin me kaikki ihmiset, niin uskovat kuin vielä uskosta osattomatkin. Mutta olla Jumalan pyhien kasvojen edessä oikealla tavalla nöyrä, on ihan toista kuin esittää nöyrää ihmisille, mutta taustalla saattaakin olla ihan vääränlainen motiivi, tarve tulla hyväksytyksi tai kuulluksi, tai jopa olla kuin jotain parempaa, pyhempää, hurskaampaa, tms..

Miten tulla oikealla tavalla nöyräksi Jumalan palvelijaksi, jolle ei ole se oma ego, esittäminenkään, ei ole se juttu, jolla kerätä vain suosiota muilta,tyyliin; kun se on niin ja noin kamalan nöyrän oloinenkin..

Minä uskon ja luulen etten ole edes kaukanakaan totuudesta, kun sanon, että: "Nöyryys syntyy vasta kun lihantahto suostutaan kuolettamaan ja ristiiinnaulitsemaan ristille, ihan jokainen elämämme päivä ja joka ikisessä tilanteessa elämässämme." Sillä, silloin vasta se nöyrä asenne toisiakin kohtaan syntyy: toisen todellisesta kunnioittamisesta ihmisenä, olipa hän sitten millainen tahansa sen asianomaisen silmissä, mielessä ollutkin. Ei ole enää tarvetta, tai edes haluakaan arvostella, moittia, syyttää, syyllistää, mustamaalatakaan tms.. Koska huomaa itsessään yhtälailla, kun ristin juurella Jumalan valoon tullen joutuu näkemään omankin raadollisuutensa, heikkoutensa, lankeemiset ja epäonnistumiset, vajavaisuuden Jumalan lapsena elämisessään, jne..

Kyllä siellä ollen (ristin juurella parannusta tehden) pitäisi korska ja ylpeys, toisen sormellakin osoittelu loppua, ja kas vain kun se sormi kääntyykin helposti silloin osoittamaan itseämme, eikä niiinkään ketään toista, josta meillä saattaa olla vaikka minkälaisia ajatuksia ja käsityksiäkin hänen uskonelämästään tai jopa kelvollisuudestaan Jumalan lapsena, Isän edessä olevana, jne..

Lihanmielen on Kuoltava ja oman huonon itsetunnon vaikuttama tarve olla esillä, olla kuin jotakin suurta ja pystyvää, hyvää, niin sellaisen ajattelun ja toiminnakin pitää nöyrtyen suostua näkemään, ettei kukaan, ei yksikään ihmislapsi, uskova ole koskaan mikään Isän Jumalan suosikki poika tai tyttö, Eii! Vaan me kaikki ollaan sittenkin samalla viivalla Herramme edessä ollen. Ei alempana, muttei ylempänäkään. Teot ovat tekoja, mutta Isä katsookin meidän sydämiimme, alttiuteemme totella, elää kuuliaisuudessa, sekä oppia kuuntelemaan; mitä Hän tahtoo sanoa, sekä totella Sanaa ja elää sen mukaan elämäämmekin. Oppia tuntemaan Herramme Jeesus Kristus ja Hänen luonteenlaatunsa sekä tietenkin miten Hän tahtoisi meidän ominaan elävän ja toimivan, jne.. Ei niinkään se miten pärjäisimme tai itse tuotettuihin tekoihimme, joilla etsimme palkintoa ja hyväksyntää, kruunua päähämmekin. Olemmehan vain ansiottomia palvelijoita, ei siis herroina halliten ja toista syrjien, alistaen, vältellen, pilkaten, tai jopa estäen työn eteenpäin menemisen Herramme elovainioilla.

Ihmisen omien tekojen täytyy sulaa pois. Uskon on kuljettava tulikokeiden läpi ja kestettävä kuritus, kunnes sielu jalostuu.