Ei omin voimin vaan Kristukseen turvaten

[rita4]

Ceta Lehtniemi

Nuoren ja vanhemmankin kristityn yksi ongelma on siinä, että hän pyrkii toimimaan omassa voimassaan siinä, missä voimme luottaa vain Jumalan omaan työhön. Meille asetetaan myös tavattoman suuria vaatimuksia väärin painottuneen opetuksen kautta; ja lihassamme mielellämme tartumme konsteihin kuin pika-apuihin. Tähän juuri inspiroi meitä oma aikammekin.

Kristityn elävyyden merkki ei ole siinä, että hän yrittää jotain omassa voimassaan. Kaikki muutos ja kaikki elämä on lähtöisin Jumalasta. Hän on kaiken lahjoittaja ja itse lahja. Usko alkaa ainoastaan Jumalan lahjasta Kristuksessa, ja se elää siinä myös vastustaessamme syntiä.

Kristus on uskomme alkaja ja täyttäjä, ja Häneen luomme katseemme, kuten myös Heprealaiskirjeestä luvun 12 alusta luemme: ”… juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä,…”

Elämän merkki on pikemminkin se, että meille ”vanha ihminen” on hengellisesti kuin kuollut. Tämä on vaikeaa kieltä. Se tarkoittaa lähinnä kauhua siitä, ettei pääse eteenpäin missään hengellisessä omin voimin, ei itseään käskien eikä mitenkään muutenkaan. Silloin tahtoo turvata Jumalan apuun kaikessa ja luottaa, että hän vie eteenpäin tällaista osaamatonta ja yhä syntiä tekevää lastaan, jonka on kuitenkin omakseen ottanut.

”Uusi ihminen” meissä haluaa uudistua ja vapautua synnistä ja se tahtoo kasvaa luottamuksessa Jumalaan. Jumala tulee suuremmaksi myös meidän mielessämme ja valinnoissamme. Hänen kaikkivaltiutensa ei toki ole milloinkaan ollut uhattuna, mutta meille, Hänen omilleenkin, Hän tahtoo jäädä helposti kovin pieneksi.

”Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteen kasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi” (Room.6:5-6).

Roomalaiskirjeen kuudes luku aiheuttaa usein väärinkäsityksiä. Opetuksessa lähdetään joskus sille tielle, että ”kuollutta” ja itseään parantamaan kykenemätöntä ihmisparkaa käsketään naulitsemaan itseään ristille.

Jos luomme tästä raamatunpaikasta ikään kuin metodin, saamme kyllä itsessämme liikkeelle juuri omat lihalliset voimamme ja ”vanhan ihmisemme”. Siitä seuraa kyllä sitä samaa tuskaa mitä saamme aikaan muullakin lakihenkisellä väkisin yrittämisellämme. Tämä ei ole tarkoitus.

Mielestäni Paavali päinvastoin kehottaa jättämään pois sellaisen mahdollisuuden, että uskoisimme meistä, meidän lihastamme ja ”vanhasta ihmisestämme” löytyvän mitään elämää tai mitään hyvää. Ei kuolleelta yleensä mitään elämää tai apua odoteta. Näen Paavalin sanoissa äärimmäisen vahvan kuvan siitä, miten liitymme Kristukseen ja Hänen työhönsä puolestamme, Hänen kuolemaansa ja elämäänsä.

Kristus on tehnyt Golgatan keskimmäisellä ristillä täydellisen työn, jonka varassa saamme olla ja elää, sekä kerran kuolla turvallisesti. Niin kuin Hän on voittanut kuoleman ja ylösnoussut, niin mekin saamme kerran nousta Hänessä uuteen elämään.

Kristus itse on elämä meissä, ja Hänessä meille lahjoitetaan aivan kaikki. Elämme kiinni Kristuksessa ja juurrumme Häneen. Meille ei ole annettu muuta toivoa. Luottamus kasvaa meissä vähitellen ja Jumalan rauha ei olekaan enää niin kovin riippuvainen näistä ajallisista pettymyksistämme ja epäonnistumisistamme. Kristus saa meissä sijaa kuin huomaamattamme, kun turvaamme Häneen. Avuton kyllä näkee sen, ettei oma apu ja väkisin yrittäminen pitkälle kanna. Jumala kantaa avuttoman.