Painava puheenvuoro siitä, mitä on YLISTYS
Lähetetty: 18.02.2016 21:30Paavo Lievonen
”Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotain kiitettävää, sitä ajatelkaa.” Fil. 4:8.
Suomalaista kristillisyyttä on pidetty synkkänä ja ilottomana. Siksi iloa on ryhdytty tuottamaan erilaisin keinoin. Syy ilottomuuteen ei kuitenkaan johdu suomalaisuudesta, vaan virheellisestä evankeliumista, joka ei ole saanut vapauttaa ihmistä. Mikäli pidetään huolta itse Evankeliumista ja sen puhtaudesta, ilo syntyy itsestään ilman sen kummempia järjestelyjä. Tämä ilo ei ole sitä riehakkuutta, mitä maailma ilona pitää, se on syvempää ja kestävämpää, koska sen lähde ei ole ihmisessä vaan Jumalassa.
Ajalle tyypillinen ylistys
Tähän liittyen on syytä tarkastella myös tälle ajalle tyypillistä ylistystä. Parissakymmenessä vuodessa nykymuotoinen ylistys on saavuttanut miltei kaikki syrjäisimmätkin seurakunnat siitä huolimatta, että esim. helluntaiherätys käsitteli sitä ja osittain onnistui torjumaankin sen epäraittiina ilmiönä. (Tästä kertoo Suomen helluntaiherätyksen historia vuodelta 1994 sivuilla 356- 362.)
Koska tämän ylistyksen perustelut ovat kuulostaneet varsin raamatullisilta, niin sille on avattu ovet siitä huolimatta, että monet uskovaiset ovat aistineet siinä jotain perin vierasta.
Ylistyksestä käytävä keskustelu kulminoituu kahteen täysin vastakkaiseen ja toinen toisensa poissulkevaan perusperiaatteeseen:
Perinteisen käsityksen mukaan todellinen Jumala-yhteys synnyttää aidon ylistyksen ihmisen sisäisessä maailmassa. Se on rauhaa, iloa ja kiitollisuutta. Aitoa ylistystä ei voida mitata millään inhimillisellä mitalla, ei ylistäjien määrällä eikä muullakaan ulkonaisella. Tätä ylistystä ei voida tuottaa millään keinotekoisella. Aito ylistys on ollut kaikkina aikoina Jumalan kansan matkassa – sekä ilossa että surussa.
Mutta tämän modernin käsityksen mukaan ylistys saa aikaan peräti Jumala-yhteyden tai ainakin ”korkeamman Jumala-yhteyden tason”. Monet ylistyksen oppikirjat opettavat juuri tätä.
Tämän ajattelun mukaan korkeammalle tasolle päästään sitä paremmin, mitä enemmän ylistykseen käytetään aikaa, ääntä ja liikettä ja mitä enemmän siinä on mukana osanottajia.
Tunnusomaista tälle ylistykselle on samojen sanojen toisto, vaikka Jeesus varoittaa monisanaisuudesta. Myös ulkonaiset rekvisiitat, kuten savut ja värivalot lisäävät ylistyksen tehoa. Tai ainakin niiden kuvitellaan lisäävän.
Tosiasiassa tämän ylistyksen keskipisteenä ei ole Jeesus Kristus ristiinnaulittuna, vaan keskipisteenä on ihminen, joka ylistää Jeesusta (Me ylistämme, Me korotamme, Me palvomme, Me rakastamme jne.). Näin vähäiseltä näyttävällä painopisteen muutoksella saadaan aikaan uusi kristinuskoa jäljittelevä uskonto.
Seurakuntiin on hiipinyt viihteellisyys
Raamatulliselta kuulostavan ylistyksen vanavedessä seurakuntiin on hiipinyt muukin viihteellisyys. Vuosisatojen ajan seurakunta onnistui taistelemaan maailmallista viihdettä vastaan. Nyt se on kuitenkin tehnyt mielestään suuren löydön. Koska se ei ole pystynyt kukistamaan viihteen suurta jumalaa, niin se on päättänyt yhdistää voimansa sen kanssa!
Samalla meille on alettu opettaa, että kaikki musiikki on neutraalia ja siten sopivaa myöskin jumalanpalveluselämään ja että kyse on vain pelkistä mielipiteistä ja makuasioista. Seurakuntien tilaisuuksien kävijämäärää on yritetty lisätä tämän maailman henkeen sopivilla jazz- ja tangomessuilla, sirkuksella ja muulla hömppäviihteellä. Rock-musiikkikin asiaan kuuluvine lieveilmiöineen alkaa olla jo tuttu ilmiö hengellisiksi mainostetuissa kokoontumisissa. Kuitenkin vain muutama vuosi sitten kristittyjä Neuvostoliitossa kidutettiin soittamalla heille vuorokaudet ym-päri juuri rock-musiikkia.
Musiikin ja sanoman tulisi olla sopusoinnussa
Kauniin hengellisen musiikin aarteisto alkaa kohta olla täysin tuntematon jo kokonaiselle sukupolvelle. Se on saanut väistyä kaikenlaisen mekkalan, raakkumisen ja muun joikumisen tieltä. Tälle ajalle tyypillistä musiikkia voidaan kuvata yhdellä sanalla: disharmonia, mikä tarkoittaa epäsointua, riitasointua, eripuraisuutta, epäsopua, rauhattomuutta. Tämä on vastakohta harmonialle. Mikäli tämän haluaa ymmärtää hengellisesti, niin kyseessä on vastakkaisuus sille, mikä on Jumalan tahto meihin nähden.
Musiikin tulisi olla sopusoinnussa sanoman kanssa. Musiikki ei ole koskaan neutraalia, sillä on ilman sanojakin aina jokin sanoma. Siksi sotilaille soitetaan marssimusiikkia ja lapsille lauletaan tuutulauluja.
Mikäli seurakunnan johdolla ei ole taidollisuutta löytää raamatullisia linjoja, niin ei ole mikään ihme, jos jotkut pistävät hulinaksi
kääntäen kaiken päälaelleen ja samalla totuuden tie tulee häväistyksi. Näin onkin monin paikoin jo tapahtunut. Näyttää siltä, että tavoitellessaan maailman suosiota seurakunnat ovat alkaneet uskoa hyvää pahasta ja lopulta ne päätyvät uskomaan pahaa hyvästä.
”Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotain kiitettävää, sitä ajatelkaa.” Fil. 4:8.
Suomalaista kristillisyyttä on pidetty synkkänä ja ilottomana. Siksi iloa on ryhdytty tuottamaan erilaisin keinoin. Syy ilottomuuteen ei kuitenkaan johdu suomalaisuudesta, vaan virheellisestä evankeliumista, joka ei ole saanut vapauttaa ihmistä. Mikäli pidetään huolta itse Evankeliumista ja sen puhtaudesta, ilo syntyy itsestään ilman sen kummempia järjestelyjä. Tämä ilo ei ole sitä riehakkuutta, mitä maailma ilona pitää, se on syvempää ja kestävämpää, koska sen lähde ei ole ihmisessä vaan Jumalassa.
Ajalle tyypillinen ylistys
Tähän liittyen on syytä tarkastella myös tälle ajalle tyypillistä ylistystä. Parissakymmenessä vuodessa nykymuotoinen ylistys on saavuttanut miltei kaikki syrjäisimmätkin seurakunnat siitä huolimatta, että esim. helluntaiherätys käsitteli sitä ja osittain onnistui torjumaankin sen epäraittiina ilmiönä. (Tästä kertoo Suomen helluntaiherätyksen historia vuodelta 1994 sivuilla 356- 362.)
Koska tämän ylistyksen perustelut ovat kuulostaneet varsin raamatullisilta, niin sille on avattu ovet siitä huolimatta, että monet uskovaiset ovat aistineet siinä jotain perin vierasta.
Ylistyksestä käytävä keskustelu kulminoituu kahteen täysin vastakkaiseen ja toinen toisensa poissulkevaan perusperiaatteeseen:
Perinteisen käsityksen mukaan todellinen Jumala-yhteys synnyttää aidon ylistyksen ihmisen sisäisessä maailmassa. Se on rauhaa, iloa ja kiitollisuutta. Aitoa ylistystä ei voida mitata millään inhimillisellä mitalla, ei ylistäjien määrällä eikä muullakaan ulkonaisella. Tätä ylistystä ei voida tuottaa millään keinotekoisella. Aito ylistys on ollut kaikkina aikoina Jumalan kansan matkassa – sekä ilossa että surussa.
Mutta tämän modernin käsityksen mukaan ylistys saa aikaan peräti Jumala-yhteyden tai ainakin ”korkeamman Jumala-yhteyden tason”. Monet ylistyksen oppikirjat opettavat juuri tätä.
Tämän ajattelun mukaan korkeammalle tasolle päästään sitä paremmin, mitä enemmän ylistykseen käytetään aikaa, ääntä ja liikettä ja mitä enemmän siinä on mukana osanottajia.
Tunnusomaista tälle ylistykselle on samojen sanojen toisto, vaikka Jeesus varoittaa monisanaisuudesta. Myös ulkonaiset rekvisiitat, kuten savut ja värivalot lisäävät ylistyksen tehoa. Tai ainakin niiden kuvitellaan lisäävän.
Tosiasiassa tämän ylistyksen keskipisteenä ei ole Jeesus Kristus ristiinnaulittuna, vaan keskipisteenä on ihminen, joka ylistää Jeesusta (Me ylistämme, Me korotamme, Me palvomme, Me rakastamme jne.). Näin vähäiseltä näyttävällä painopisteen muutoksella saadaan aikaan uusi kristinuskoa jäljittelevä uskonto.
Seurakuntiin on hiipinyt viihteellisyys
Raamatulliselta kuulostavan ylistyksen vanavedessä seurakuntiin on hiipinyt muukin viihteellisyys. Vuosisatojen ajan seurakunta onnistui taistelemaan maailmallista viihdettä vastaan. Nyt se on kuitenkin tehnyt mielestään suuren löydön. Koska se ei ole pystynyt kukistamaan viihteen suurta jumalaa, niin se on päättänyt yhdistää voimansa sen kanssa!
Samalla meille on alettu opettaa, että kaikki musiikki on neutraalia ja siten sopivaa myöskin jumalanpalveluselämään ja että kyse on vain pelkistä mielipiteistä ja makuasioista. Seurakuntien tilaisuuksien kävijämäärää on yritetty lisätä tämän maailman henkeen sopivilla jazz- ja tangomessuilla, sirkuksella ja muulla hömppäviihteellä. Rock-musiikkikin asiaan kuuluvine lieveilmiöineen alkaa olla jo tuttu ilmiö hengellisiksi mainostetuissa kokoontumisissa. Kuitenkin vain muutama vuosi sitten kristittyjä Neuvostoliitossa kidutettiin soittamalla heille vuorokaudet ym-päri juuri rock-musiikkia.
Musiikin ja sanoman tulisi olla sopusoinnussa
Kauniin hengellisen musiikin aarteisto alkaa kohta olla täysin tuntematon jo kokonaiselle sukupolvelle. Se on saanut väistyä kaikenlaisen mekkalan, raakkumisen ja muun joikumisen tieltä. Tälle ajalle tyypillistä musiikkia voidaan kuvata yhdellä sanalla: disharmonia, mikä tarkoittaa epäsointua, riitasointua, eripuraisuutta, epäsopua, rauhattomuutta. Tämä on vastakohta harmonialle. Mikäli tämän haluaa ymmärtää hengellisesti, niin kyseessä on vastakkaisuus sille, mikä on Jumalan tahto meihin nähden.
Musiikin tulisi olla sopusoinnussa sanoman kanssa. Musiikki ei ole koskaan neutraalia, sillä on ilman sanojakin aina jokin sanoma. Siksi sotilaille soitetaan marssimusiikkia ja lapsille lauletaan tuutulauluja.
Mikäli seurakunnan johdolla ei ole taidollisuutta löytää raamatullisia linjoja, niin ei ole mikään ihme, jos jotkut pistävät hulinaksi
kääntäen kaiken päälaelleen ja samalla totuuden tie tulee häväistyksi. Näin onkin monin paikoin jo tapahtunut. Näyttää siltä, että tavoitellessaan maailman suosiota seurakunnat ovat alkaneet uskoa hyvää pahasta ja lopulta ne päätyvät uskomaan pahaa hyvästä.