HÄRÄT JA AASIT OSAAVAT KOTIINSA -entä kristityt Jumalansa lu

[rita4]

HÄRÄT JA AASIT OSAAVAT KOTIINSA -entä kristityt Jumalansa luo?
Tapio Ylönen

Kulkaa, taivaat, ota korviisi, maa, sillä Herra puhuu: Minä kasvatin lapsia, sain heidät suuriksi, mutta he luopuivat minusta. Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä.

Voi syntistä sukua, raskaasti rikkonutta kansaa, pahantekijäin siementä, kelvottomia lapsia! He ovat hyljänneet Herran, pitäneet Israelin Pyhää pilkkanansa, he ovat kääntyneet pois. (Jes. 1: 2-4)

Hylätyn vanhemman tunnot

Miltä tuntuu vanhemmasta, jonka lapsi ei viihdy kotona vaan kulkee omia teitään? Kun suureksi kasvanut hylkää vanhempiensa rakkauden ja kodin arvot - eikä vaikeuksiin joutuneenakaan tahdo palata vilpittömästi kasvattajansa huolehtivaan läheisyyteen, vaan kenties teeskennellen käy tekemässä pakolliset temput sillä kertaa selvitäkseen. Miltä tuntuu vanhemmasta katsella juhlapyhinä kotona käväisevää uppiniskaista lastaan, jonka elämä on retkahtanut ja sydämen arvot muuttuneet vieraiksi?

Jesajan kirjan alussa on kuva haikeasti lapsiaan kaipaavasta isästä, Jumalasta, joka kutsuu ja odottaa omaa kansaansa takaisin yhteyteensä. Isä kokee tulleensa hylätyksi. Hän on pettynyt. Murheellisena ja osoittaa vihastumista teeskentelevää lähestymistä vastaan. Sydämen tuskassa hän sanoo lapsilleen, ettei näiden tarvitsekaan tulla kotiin, koska eivät todella välitä hänestä. Kuitenkin hän armollisessa pitkämielisyydessään jättää oven auki ja neuvoo lapsilleen tien sydämelleen.

Eläimet viisaampia

Murheissaan Jumala vertaa kansaansa eläimiin ja toteaa viimeksi mainittujen eduksi, että nämä sentään ymmärtävät tulla oman seimensä luo. Härät ja aasit tuntevat isäntänsä ja turvautuvat hänen huolenpitoonsa. Jumalan kansa ei tyhmyydessään ymmärtänyt palata Herransa luo, vaikka kautta aikojen olivat olleet hänestä riippuvaisia. Nyt kansa kulki omia teitään ja kärsi syystä. Isä itki tällaista surkeutta.

Onko tämä kuva lapsia kaipaavasta isästä vain Vanhan testamentin historiaa? Eikö Jumala edelleenkin kaipaa luomiaan ihmisiä yhteyteensä? Eikö Jumalasta luopuminen, kristityksikin tunnustautuvien keskuudessa, ole mitä suurimmassa määrin surkea tosiasia? Millä syöttö- ja juottokaukaloilla meidänkin kristityn maamme ihmiset kulkevat? Eivätkö he ole peräti vieraita alkuperäiselle kristilliselle uskolle ja elävän Jumalan kotiväelle?

Vietämme kristillistä juhlaa -rakastammeko Jumalaa?

"Kun te tulette minun kasvojeni eteen, kuka sitä teiltä vaatii - minun esikartanoitteni tallaamista? Älkää enää tuoko minulle turhaa ruokauhria; suitsutus on minulle kauhistus. En kärsi uuttakuuta enkä sapattia, en kokouksen kuuluttamista, en vääryyttä ynnä juhlakokousta." (Jes. 1:12-13)

Olihan Jumalan kansalla menot vielä tallella. Heillä oli juhlansa ja toimituksensa. Mutta Herra ei ollut tyytyväinen. Hän havaitsi, että se kaikki oli vain teeskentelyä. He eivät rakastaneet häntä eivätkä välittäneet hänen tahdostaan toden teolla. Arkielämässään he elivät aivan toisin kuin mitä kodin vaalimiin arvoihin sopi.

Ei Jumalalla ollut sitä vastaan, että hänen kansans avietti Herran juhlia. Ongelma oli "ynnä". Niiden kanssa ei sopinut jumalaton elämä.

Arvelemmeko Jumalan nyt katsovan suopeammin sitä, että kristityt tulevat kirkkoihinsa, ehtoolliselle, juhliin ja siunattavaksi - vaikka heidän arkielämänsä on kaukana Jumalan tahdosta. Olemme tosin kristittyinäkin kovin raadollisia, erehtyväisiä ja keskenkasvuisia - mutta emme sittenkään voi olla sekä jumalattomia että kristittyjä. Emme voi rakastaa sekä syntiä että Jumalaa. Emme voi arkena vaeltaa lihan himoissa ja pyhänä istua hurskaana kirkossa. Tai tietenkin me voimme niin tehdä, ja teemmekin, mutta on syytä epäillä sellaisen kaksinaamaisuuden kelpaamista Jumalalle.

Taivaallinen Isä kaipaa vilpitöntä rakkautta omiltaan, uskovilta ihmisiltä. Ei hän mielihalustaan kaivele virheitämme eikä etsimällä etsi syytä, mutta hän näkee sydämemme vilpillisyyden tai vilpittömyyden, heikkoudessakin. Voisimmeko mennä juhlaan Herran eteen murtuneella ja avoimella mielellä, syntimme tunnustaen ja niitä katuen, Isämme hyväksyvään rakkauteen luottaen?

Peseytymisen kautta juhlapöytään

"Peseytykää, puhdistautukaa; pankaa pois pahat tekonne minun silmieni edestä, lakatkaa pahaa tekemästä. Oppikaa tekemään hyvää; harrastakaa oikeutta, ojentakaa väkivaltaista, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa. Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villan valkoisiksi. " (Jes. 1: 16-18)

Jumala kutsui kansaansa silloin, ja kutsuu tänä päivänä, parannuksen ja sydämen puhdistuksen kautta armon osallisuuteen. Hän on valmis antamaan anteeksi ja ottamaan takaisin läheiseen yhteyteensä, mutta peseytymiseen on suostuttava. Likaisena ei voi käydä juhlapöytään.

Kuinka käytännöllisiä ihmiselämän asioita olivatkaan ne, joita Jumala osoitti parannuksen aiheiksi tässä Vanhan testamentin sanassa. Samalla tavalla tämän päivän ihmisellä on hyvin konkreettisia ja arkisia syntejä, jotka estävät häneltä avointa ja elävää yhteyttä Jumalan kanssa. Uskonelmä jää pelkäksi ulkonaiseksi uskonnollisuudeksi, vaille Jumalalle kelpaamisen kokemusta, jos ihminen ei tee todellista parannusta synneistään. Puhdistautumisen aihetta voi löytyä liittyen lähisuhteisiin, työelämän kuvioihin, harrastuksiin, tapohin, ajankäytöön, rahan käyttöön, rehellisyyteen, uskollisuuteen, nautintoihin. Kuinka paljon tämänkin ajan ihmisellä voi elämässään olla sellaista, johon hän itse on antanut itselleen luvan - mutta Jumala ei.

Miten riemullinen joulun juhlasta voisikaan tulla, jos Jumalan Sana saisi vetää ihmiset parannuksen ja puhdistuksen kautta Isän läheisyyteen ja kodin rakkaudelliseen ilmapiiriin.