Aurinko laskee... vetäydyn lepoon... armon varassa
Lähetetty: 20.10.2014 20:02Liisa Kaaresoja
”Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta” (2. Piet. 1:2).
”Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen; sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi” (Room. 5:15).
Istun illansuussa rannalla. Meri kimaltelee, leuto tuuli nostaa pieniä aaltoja veden pinnalle. Mäntymetsä tuoksuu, lintu ääntelee rantapensaikossa.
Äsken juuri tunsin itseni kiusaantuneeksi, uupuneeksi, tahraiseksi, epäonnistuneeksi, pelokkaaksikin. Nyt rauha huuhtoo sisintäni kuin aallot rantakivillä. Vaatimusten painon ja huolten tilalle minussa nousee hiljainen ihmetys ja ilo Jumalan suunnattoman hyvyyden edessä.
Paavali puhuu samassa lauseessa ylenpalttisesta armosta ja synnin suuruudesta. Mieleeni nousee vähitellen muitakin tuttuja sanoja, sellaisia kuin ”armosta olette pelastetut”, ”armoa armon päälle” ja lisäksi vielä ”olemme saaneet ylenpalttisesti kaikkea armoa”.
Olen usein ollut tällä paikalla. Kompastun helposti ajatukseen ja tunteeseen, että minun tulisi olla jotain muuta kuin olen, jotta kelpaisin lähimmilleni, ystävilleni, ja lopulta myös Jumalalle. Kelpaamisen tarve täyttää koko elämäni, ja jään lopulta tukehduksiin vaatimuksien vuoren alle. Monet niistä ovat itse itselleni asettamia.
Kerään pisteitä kelpaamiseni takeeksi Jumalan edessä, ja samaan aikaan löydän itsessäni kelpaamattomuuden syitä. Koen lopulta itseni toivottoman syntiseksi, ja kelpaamiseni on yhä epävarmempaa. Joudun yhä kauemmas tutulta, rakkaalta Jumalan lapsen tieltä vaikeakulkuiseen suomaastoon.
Mutta rakas Isäni oli jo nähnyt lapsensa hädän ja johdattanut minut avuttoman syntisen paikalle. Ja se on paras paikka, koska siinä saan taas ymmärtää, mitä ylenpalttinen armo tarkoittaa, ja mitä tarkoittaa ”armoa armon päälle”.
Jumalan sanan valossa synti tulee todella suureksi. Totuus on vastaansanomaton. Olen syntinen ihminen. En muuksi muutu. Jumala näkee kaiken, tietää kaiken, näkee sisimpäni likaisimpaan loukkoon asti. Hänen valonsa paljastaa, Hänen pyhyytensä murskaa ja nöyryyttää. Enhän voi muuta tehdä kuin tunnustaa, myöntää todeksi kaiken, mitä sisimmässäni on. Puolustusta ei enää ole. Eikä ole yrittämistäkään tehdä itsestäni parempaa. Mahdotontahan se olisi.
En pysty milloinkaan kaivamaan syntiä irti itsestäni juurineen. Turha yrittääkään. Yhden synnin alta löytyy taas toinen ja kolmas, ja monta muuta. Juuret ovat pitkiä lonkeroita syntisyyden maaperässä, ja niistä nousee yhä uusia versoja sitä mukaa kun entisiä yritän nyhtää pois. ”Jos sanomme, ettei meissä ole syntiä, totuus ei ole meissä”, kirjoittaa Johannes.
Olin eksynyt poispäin armosta. Enhän voikaan kelvata Jumalalle omin ponnistuksin, koska olen aivan tyystin ja parantumattomasti kelpaamaton Jumalan edessä ilman Jeesuksen sovitustyötä. En itsessäni kykene täyttämään Jumalan tahtoa, en missään kohdin. Ponnisteluni loppuu, ja jään väsyneenä Jumalan käsiin. En olisi jaksanutkaan enempää.
Mutta missä synti on lain kautta suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi, sanoo Paavali. Sen suuruudelle ei tunnu löytyvän edes kyllin kuvaavaa sanaa. Paavalin kirjeissä toistuvat sanat ”enemmän”, ”paljoa enemmän”, ”monin verroin enemmän”.
Katseeni kiinnittyy aavan meren ja taivaan rajalle, jossa viipyy vielä laskevan auringon valo. Juuri ja juuri voin ymmärtää, miten valtava on meri, mutta taivaan ääretön avaruus menee ymmärrykseni yli.
Koen jotain tämänkaltaista omalla kohdallani juuri nyt. Armo on jotain, jolla ei ole äärtä, ei mittaa. Se on loppumatonta, pysyvää ja muuttumatonta. Olen meren rannalla, sen aaltojen tuntumassa, tässä katoavassa maailmassa. Ja samalla tavalla, kuin olen myös äärettömiin ulottuvan taivaan alla, olen myös Jumalan armon alla. Ymmärrän vain vähän, mutta tarpeeksi.
Jumala, Isä, teki kaiken sovittaakseen maailman synnin, antaessaan Poikansa maailmaan. Kaikki synnit Jeesus kantoi ristille, alusta asti loppuun asti. Myös minun syntini Hän kantoi, ei osittain, ei puolittain – ei joitakin yksittäisiä tekoja, ajatuksia, sanoja, motiiveja – vaan kaikki ja kaiken. Pelastus on tullut osakseni yksin-omaan armosta Jeesuksen kautta ja uskon kautta Häneen, lahjaksi.
Hän avasi tien Jumalan valtakuntaan. Se on aivan eri tie kuin oman suorittamisen ja uskonnollisuuden tie. Sen tien viittoina ovat toistuvat kehotukset katsoa Kristuksen täytettyyn työhön, Hänen ristinkuolemaansa. Minun ei tarvitse jäädä katsomaan syntisyyttäni, sitä loputonta suota, joka kuplii vääriä ajatuksia, omavanhurskautta, napinaa, katkeruutta, kostonhalua. Minun ei tarvitse näännyttää itseäni yrittämällä itse perata syntiä pois itsestäni.
Taas minulle avautuu armo, ja armoa armon päälle. Sen huikaiseva suuruus, ylenpalttisuus, mittaamattomuus saa kokemaan vapautta, kiitollisuutta ja iloa koko itseni täyttävään riemuun asti. Ihana tuttu armon tie ei ollutkaan kadoksissa. Lepo ja turvallisuus täyttävät mieleni.
Yhä uudelleen saan uskoa, että koko elämäni on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. Kaikki huolenikin saan jättää hyvän ja rakastavan Isän käsiin. Kaiken saan jättää, kipuni, pahat muistot, surunkin. Kaiken alla ja keskellä voin kokea ylitse ymmärryksen käyvää rauhaa.
Yhä uudelleen saan iloita siitä, että Hänen kauttansa minulla on kaikki, mitä tarvitsen tässä elämässä ja myös tämän elämän jälkeen. Mitään ei jää puuttumaan. Minä, syntinen, saan elää armon, ylenpalttisen ja lisääntyvän armon alla. Kristuksessa minulla on jo kaikki Jumalan aarteet, vaikka niistä tämän elämän aikana ehdin näkemään ja ymmärtämään vain hitusen. Mutta siitäkin saan iloita, Hänen sanansa rikkauksista.
Kun tämän taas ymmärrän, olen ihmetystä täynnä. Kaikkivaltias Jumala, jonka valtaistuin on taivaassa ja maa Hänen jalkojensa astinlauta, kumartuu puoleeni, tulee avukseni Kristuksessa. Hän valitsee ne, jotka eivät ole mitään, armahtaa syntistä, on heikkojen puolustaja, etsii eksyneen ja ottaa asunnokseen kuolevaisen syntiin langenneen ja lankeavan ihmisen.
Minutkin Hän taas ohjasi upottavalta suolta takaisin viitoitetulle tielle, näkemään Hänen huolehtivan ja kärsivällisen rakkautensa. On se ihmeistä suurin. Niin Hän rakastaa. Kaiken Hän on tehnyt puolestani, että minulla olisi rauha Hänessä ja Hänen tuntemisensa kautta armo ja rauha yhä lisääntyisivät.
Aurinko laskee, meren kimallus katoaa, lintu hiljenee. Minäkin vetäydyn lepoon, Isän suojelukseen, armosta autuaana, armon varassa.
”Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta” (2. Piet. 1:2).
”Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen; sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi” (Room. 5:15).
Istun illansuussa rannalla. Meri kimaltelee, leuto tuuli nostaa pieniä aaltoja veden pinnalle. Mäntymetsä tuoksuu, lintu ääntelee rantapensaikossa.
Äsken juuri tunsin itseni kiusaantuneeksi, uupuneeksi, tahraiseksi, epäonnistuneeksi, pelokkaaksikin. Nyt rauha huuhtoo sisintäni kuin aallot rantakivillä. Vaatimusten painon ja huolten tilalle minussa nousee hiljainen ihmetys ja ilo Jumalan suunnattoman hyvyyden edessä.
Paavali puhuu samassa lauseessa ylenpalttisesta armosta ja synnin suuruudesta. Mieleeni nousee vähitellen muitakin tuttuja sanoja, sellaisia kuin ”armosta olette pelastetut”, ”armoa armon päälle” ja lisäksi vielä ”olemme saaneet ylenpalttisesti kaikkea armoa”.
Olen usein ollut tällä paikalla. Kompastun helposti ajatukseen ja tunteeseen, että minun tulisi olla jotain muuta kuin olen, jotta kelpaisin lähimmilleni, ystävilleni, ja lopulta myös Jumalalle. Kelpaamisen tarve täyttää koko elämäni, ja jään lopulta tukehduksiin vaatimuksien vuoren alle. Monet niistä ovat itse itselleni asettamia.
Kerään pisteitä kelpaamiseni takeeksi Jumalan edessä, ja samaan aikaan löydän itsessäni kelpaamattomuuden syitä. Koen lopulta itseni toivottoman syntiseksi, ja kelpaamiseni on yhä epävarmempaa. Joudun yhä kauemmas tutulta, rakkaalta Jumalan lapsen tieltä vaikeakulkuiseen suomaastoon.
Mutta rakas Isäni oli jo nähnyt lapsensa hädän ja johdattanut minut avuttoman syntisen paikalle. Ja se on paras paikka, koska siinä saan taas ymmärtää, mitä ylenpalttinen armo tarkoittaa, ja mitä tarkoittaa ”armoa armon päälle”.
Jumalan sanan valossa synti tulee todella suureksi. Totuus on vastaansanomaton. Olen syntinen ihminen. En muuksi muutu. Jumala näkee kaiken, tietää kaiken, näkee sisimpäni likaisimpaan loukkoon asti. Hänen valonsa paljastaa, Hänen pyhyytensä murskaa ja nöyryyttää. Enhän voi muuta tehdä kuin tunnustaa, myöntää todeksi kaiken, mitä sisimmässäni on. Puolustusta ei enää ole. Eikä ole yrittämistäkään tehdä itsestäni parempaa. Mahdotontahan se olisi.
En pysty milloinkaan kaivamaan syntiä irti itsestäni juurineen. Turha yrittääkään. Yhden synnin alta löytyy taas toinen ja kolmas, ja monta muuta. Juuret ovat pitkiä lonkeroita syntisyyden maaperässä, ja niistä nousee yhä uusia versoja sitä mukaa kun entisiä yritän nyhtää pois. ”Jos sanomme, ettei meissä ole syntiä, totuus ei ole meissä”, kirjoittaa Johannes.
Olin eksynyt poispäin armosta. Enhän voikaan kelvata Jumalalle omin ponnistuksin, koska olen aivan tyystin ja parantumattomasti kelpaamaton Jumalan edessä ilman Jeesuksen sovitustyötä. En itsessäni kykene täyttämään Jumalan tahtoa, en missään kohdin. Ponnisteluni loppuu, ja jään väsyneenä Jumalan käsiin. En olisi jaksanutkaan enempää.
Mutta missä synti on lain kautta suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi, sanoo Paavali. Sen suuruudelle ei tunnu löytyvän edes kyllin kuvaavaa sanaa. Paavalin kirjeissä toistuvat sanat ”enemmän”, ”paljoa enemmän”, ”monin verroin enemmän”.
Katseeni kiinnittyy aavan meren ja taivaan rajalle, jossa viipyy vielä laskevan auringon valo. Juuri ja juuri voin ymmärtää, miten valtava on meri, mutta taivaan ääretön avaruus menee ymmärrykseni yli.
Koen jotain tämänkaltaista omalla kohdallani juuri nyt. Armo on jotain, jolla ei ole äärtä, ei mittaa. Se on loppumatonta, pysyvää ja muuttumatonta. Olen meren rannalla, sen aaltojen tuntumassa, tässä katoavassa maailmassa. Ja samalla tavalla, kuin olen myös äärettömiin ulottuvan taivaan alla, olen myös Jumalan armon alla. Ymmärrän vain vähän, mutta tarpeeksi.
Jumala, Isä, teki kaiken sovittaakseen maailman synnin, antaessaan Poikansa maailmaan. Kaikki synnit Jeesus kantoi ristille, alusta asti loppuun asti. Myös minun syntini Hän kantoi, ei osittain, ei puolittain – ei joitakin yksittäisiä tekoja, ajatuksia, sanoja, motiiveja – vaan kaikki ja kaiken. Pelastus on tullut osakseni yksin-omaan armosta Jeesuksen kautta ja uskon kautta Häneen, lahjaksi.
Hän avasi tien Jumalan valtakuntaan. Se on aivan eri tie kuin oman suorittamisen ja uskonnollisuuden tie. Sen tien viittoina ovat toistuvat kehotukset katsoa Kristuksen täytettyyn työhön, Hänen ristinkuolemaansa. Minun ei tarvitse jäädä katsomaan syntisyyttäni, sitä loputonta suota, joka kuplii vääriä ajatuksia, omavanhurskautta, napinaa, katkeruutta, kostonhalua. Minun ei tarvitse näännyttää itseäni yrittämällä itse perata syntiä pois itsestäni.
Taas minulle avautuu armo, ja armoa armon päälle. Sen huikaiseva suuruus, ylenpalttisuus, mittaamattomuus saa kokemaan vapautta, kiitollisuutta ja iloa koko itseni täyttävään riemuun asti. Ihana tuttu armon tie ei ollutkaan kadoksissa. Lepo ja turvallisuus täyttävät mieleni.
Yhä uudelleen saan uskoa, että koko elämäni on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. Kaikki huolenikin saan jättää hyvän ja rakastavan Isän käsiin. Kaiken saan jättää, kipuni, pahat muistot, surunkin. Kaiken alla ja keskellä voin kokea ylitse ymmärryksen käyvää rauhaa.
Yhä uudelleen saan iloita siitä, että Hänen kauttansa minulla on kaikki, mitä tarvitsen tässä elämässä ja myös tämän elämän jälkeen. Mitään ei jää puuttumaan. Minä, syntinen, saan elää armon, ylenpalttisen ja lisääntyvän armon alla. Kristuksessa minulla on jo kaikki Jumalan aarteet, vaikka niistä tämän elämän aikana ehdin näkemään ja ymmärtämään vain hitusen. Mutta siitäkin saan iloita, Hänen sanansa rikkauksista.
Kun tämän taas ymmärrän, olen ihmetystä täynnä. Kaikkivaltias Jumala, jonka valtaistuin on taivaassa ja maa Hänen jalkojensa astinlauta, kumartuu puoleeni, tulee avukseni Kristuksessa. Hän valitsee ne, jotka eivät ole mitään, armahtaa syntistä, on heikkojen puolustaja, etsii eksyneen ja ottaa asunnokseen kuolevaisen syntiin langenneen ja lankeavan ihmisen.
Minutkin Hän taas ohjasi upottavalta suolta takaisin viitoitetulle tielle, näkemään Hänen huolehtivan ja kärsivällisen rakkautensa. On se ihmeistä suurin. Niin Hän rakastaa. Kaiken Hän on tehnyt puolestani, että minulla olisi rauha Hänessä ja Hänen tuntemisensa kautta armo ja rauha yhä lisääntyisivät.
Aurinko laskee, meren kimallus katoaa, lintu hiljenee. Minäkin vetäydyn lepoon, Isän suojelukseen, armosta autuaana, armon varassa.