Kova myrsky
Lähetetty: 03.04.2026 09:28 Hannu Melaluoto
"Mutta kun ei aurinkoa eikä tähtiä näkynyt moneen päivään ja kova myrsky painoi, katosi meiltä viimein kaikki pelastumisen toivo" Apt 27:20
Uskossa ei ole perimältään kyse uskottelusta, sellaisesta, joka syntyy tehtyinä mielikuvina tai hokemista. Uskoon liitty luottamus, se on kasvavaa laatua kuten uskokin. "Lisää meille uskoa" kertoo kasvuominaisuudesta. Mutta uskoon kuuluu myös olennaisena osana toivo. Toivotaan sitä, mikä ei näy. Sitähän ei ole tarpeen toivoa, joka näkyy ja on jo käsillä.
Uskovan elämässä tulee myrskyjä, joskus hurrikaanin voimalla ja nopeudella. Myrskyt eivät aina ennalta ilmoita tulostaan, ne vain puhkeavat. Koillismyrsky on kolea ja toivoa koetteleva vieras. Kun hengellisessä mielessä aurinkoa ja tähtiä ei näy, se usein merkitsee sitä, että ulkoisiin olosuhteisiin ei tule tuijottaa. On vain luotettava, toivottava ja uskottava.
Repivä myrsky on voinut alkaa pienenä, harmittomana tuulen vireenä, mutta kohta horisontti on peittynyt mustanpuhuvaan vaippaan. Paitsi, että näköalat muuttuvat, silmille saattaa tulla solkenaan vettä ja räntää.
Miksi Jumala sallii lapselleen näitä myrskyjä. Eikö hän voisi varjella niistä, estää ne. Meillä ei ole läheskään aina näihin vastauksia. Toisen tilanteessa voi olla helppokin neuvoa, mutta entäs kun itse olen myrskyn silmässä? Se tuuppaa vetämään hiljaiseksi.
Voi-huudolla on otsikoitu Jesajan kirjan 30 luku. Siinä koko kaupunki on itkun kera myrskyn silmässä. Sille suunnataan kuitenkin toivon ja lohdutuksen sanat: "Sinä kansa, joka asut Siionissa, Jerusalemissa, älä itke! Hän on sinulle totisesti armollinen, kun apua huudat; sen kuullessaan hän vastaa sinulle kohta. Vaikka Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä, niin ei sinun opettajasi sitten enää kätkeydy, vaan sinun silmäsi saavat nähdä sinun opettajasi ja sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: `Tässä on tie, sitä käykää`" Jes 30:20-21. "Kohta" ei sama kuin heti.
Myrskyjen osallisuus kulkee läpi Raamatun, se tuntuu vain kuuluvan uskovan osaan. Se ei ole, vaivoista ja koetuksista vapaata porhallusta. Joka niin väittää, pettää itseään ja toisiaan. Ahdistuksen vesi, jopa hädän leipä ne kuuluvat matkaruokkoon. Mutta onneksi ei jatkuvasti. Kaikella on määräaikansa, myös pilkkopimeydellä.
Apt 29:ssä Paavalilta seuralaisineen katosi viimein pelastumisen toivokin. Ei aurinkoa, ei tähtiä, ei inhimillistä ratkaisua näköpiirissä. Sittenkään ei ole turha se sanonta, että Jumala aloittaa siitä, mihin me lopetamme. Jumalalla oli Paavalin suhteen oma vahvistustapansa, meillä omamme. Paavalin luo lähetettiin enkeli ja sanomaan keulapäässä oli: "Älä pelkää". Hänen siis täytyi pelätä vaikka oli apostoli, vaiko juuri siksi? Näitä sanoja ei olisi sanottu, ellei pelko olisi ollut todellinen. Eikö tässä ajassa ihailla pelkäämättömyyttä ja rohkeutta? Paljonkohan tämän ajan "pelkuruudettomuudessa" on näytelmää.
Paavalia piti vahvistaa. Mutta häntä ei vahvistettu ennenkuin inhimillinen toivo oli katsottu loppuun. Sen jälkeen alkoi Jeesuksen vaikuttama jumalallinen toivo, johon kuului rohkaisu ja vahvistaminen. Kun häntä vahvistettiin, hän kykeni puolestaan toisia vahvistamaan. He pelastuivat ajan hyisestä myrskystä. Tuli tyven. "Sitten ei sinun opettajasi enää kätkeydy", niinhän Jesaja sanoi. "Tässä on tie, sitä käykää" oli jatko-opastus.
Me, ainakin minä kavahdan myrskyjä. Sitä lokoilisi mielummin säveässä pikkumyötänteessä. Mutta kun ne tulevat, mihinkäs niistä lähdet. Aina myrsky ei pysähdy nuhtelulla. Jeesus asetti myrskyn nuhtelemalla tuulta ja vettä. Mutta kerrankos käy niin, ettei nuhtelu sisäisissä ja hengellisissä myrskyissä aina toimi.
On myrskyjä, joihin meidät vain on pantu, niistä ei tulla ulos ennen kuin Jumalan kellossa määräaika on täynnä. Joskus niiden merkitys selviää meille myöhemmin, joidenkin kohdalla ei koskaan. " Ettei kukaan horjuisi näissä ahdingoissa. Sillä itse te tiedätte, että meidät on semmoisiin pantu. Sanoimmehan, kun olimme teidän tykönänne, teille jo edeltäpäin, että meidän oli ahdinkoon joutuminen, niinkuin on käynytkin ja te tiedätte käyneen " 1 Tess 3:3-4. Tessalonikan uskovia Jumala lähetti lohduttamaan saarnaajan, Timoteuksen.
On vain myrskyjä, joihin meidät on pantu. Niissä protesti ei auta, se on vain ajan ja voimavarojen tuhlaamista. On vain oltava ja odotettava. Odottaminen on yksi kaikista vaikeimpia opinläksyjä. Mutta siihen tulisi sielun suostua.
Enemmin tai myöhemmin usva pyyhkäistään vanhurskaalla kädellä pois. Aurinko työntyy esiin ja tähdet näkyvät. On käsillä eräänlainen ylösnousemuksen aamunkoitto. Voidaan olla jopa kuin unta näkeviä.
Miksi näitä myrskyjä on? Yksi, mutta vain yksi vastaus on 2. Kor, 1:9:ssä. "Ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan".
"Mutta kun ei aurinkoa eikä tähtiä näkynyt moneen päivään ja kova myrsky painoi, katosi meiltä viimein kaikki pelastumisen toivo" Apt 27:20
Uskossa ei ole perimältään kyse uskottelusta, sellaisesta, joka syntyy tehtyinä mielikuvina tai hokemista. Uskoon liitty luottamus, se on kasvavaa laatua kuten uskokin. "Lisää meille uskoa" kertoo kasvuominaisuudesta. Mutta uskoon kuuluu myös olennaisena osana toivo. Toivotaan sitä, mikä ei näy. Sitähän ei ole tarpeen toivoa, joka näkyy ja on jo käsillä.
Uskovan elämässä tulee myrskyjä, joskus hurrikaanin voimalla ja nopeudella. Myrskyt eivät aina ennalta ilmoita tulostaan, ne vain puhkeavat. Koillismyrsky on kolea ja toivoa koetteleva vieras. Kun hengellisessä mielessä aurinkoa ja tähtiä ei näy, se usein merkitsee sitä, että ulkoisiin olosuhteisiin ei tule tuijottaa. On vain luotettava, toivottava ja uskottava.
Repivä myrsky on voinut alkaa pienenä, harmittomana tuulen vireenä, mutta kohta horisontti on peittynyt mustanpuhuvaan vaippaan. Paitsi, että näköalat muuttuvat, silmille saattaa tulla solkenaan vettä ja räntää.
Miksi Jumala sallii lapselleen näitä myrskyjä. Eikö hän voisi varjella niistä, estää ne. Meillä ei ole läheskään aina näihin vastauksia. Toisen tilanteessa voi olla helppokin neuvoa, mutta entäs kun itse olen myrskyn silmässä? Se tuuppaa vetämään hiljaiseksi.
Voi-huudolla on otsikoitu Jesajan kirjan 30 luku. Siinä koko kaupunki on itkun kera myrskyn silmässä. Sille suunnataan kuitenkin toivon ja lohdutuksen sanat: "Sinä kansa, joka asut Siionissa, Jerusalemissa, älä itke! Hän on sinulle totisesti armollinen, kun apua huudat; sen kuullessaan hän vastaa sinulle kohta. Vaikka Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä, niin ei sinun opettajasi sitten enää kätkeydy, vaan sinun silmäsi saavat nähdä sinun opettajasi ja sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: `Tässä on tie, sitä käykää`" Jes 30:20-21. "Kohta" ei sama kuin heti.
Myrskyjen osallisuus kulkee läpi Raamatun, se tuntuu vain kuuluvan uskovan osaan. Se ei ole, vaivoista ja koetuksista vapaata porhallusta. Joka niin väittää, pettää itseään ja toisiaan. Ahdistuksen vesi, jopa hädän leipä ne kuuluvat matkaruokkoon. Mutta onneksi ei jatkuvasti. Kaikella on määräaikansa, myös pilkkopimeydellä.
Apt 29:ssä Paavalilta seuralaisineen katosi viimein pelastumisen toivokin. Ei aurinkoa, ei tähtiä, ei inhimillistä ratkaisua näköpiirissä. Sittenkään ei ole turha se sanonta, että Jumala aloittaa siitä, mihin me lopetamme. Jumalalla oli Paavalin suhteen oma vahvistustapansa, meillä omamme. Paavalin luo lähetettiin enkeli ja sanomaan keulapäässä oli: "Älä pelkää". Hänen siis täytyi pelätä vaikka oli apostoli, vaiko juuri siksi? Näitä sanoja ei olisi sanottu, ellei pelko olisi ollut todellinen. Eikö tässä ajassa ihailla pelkäämättömyyttä ja rohkeutta? Paljonkohan tämän ajan "pelkuruudettomuudessa" on näytelmää.
Paavalia piti vahvistaa. Mutta häntä ei vahvistettu ennenkuin inhimillinen toivo oli katsottu loppuun. Sen jälkeen alkoi Jeesuksen vaikuttama jumalallinen toivo, johon kuului rohkaisu ja vahvistaminen. Kun häntä vahvistettiin, hän kykeni puolestaan toisia vahvistamaan. He pelastuivat ajan hyisestä myrskystä. Tuli tyven. "Sitten ei sinun opettajasi enää kätkeydy", niinhän Jesaja sanoi. "Tässä on tie, sitä käykää" oli jatko-opastus.
Me, ainakin minä kavahdan myrskyjä. Sitä lokoilisi mielummin säveässä pikkumyötänteessä. Mutta kun ne tulevat, mihinkäs niistä lähdet. Aina myrsky ei pysähdy nuhtelulla. Jeesus asetti myrskyn nuhtelemalla tuulta ja vettä. Mutta kerrankos käy niin, ettei nuhtelu sisäisissä ja hengellisissä myrskyissä aina toimi.
On myrskyjä, joihin meidät vain on pantu, niistä ei tulla ulos ennen kuin Jumalan kellossa määräaika on täynnä. Joskus niiden merkitys selviää meille myöhemmin, joidenkin kohdalla ei koskaan. " Ettei kukaan horjuisi näissä ahdingoissa. Sillä itse te tiedätte, että meidät on semmoisiin pantu. Sanoimmehan, kun olimme teidän tykönänne, teille jo edeltäpäin, että meidän oli ahdinkoon joutuminen, niinkuin on käynytkin ja te tiedätte käyneen " 1 Tess 3:3-4. Tessalonikan uskovia Jumala lähetti lohduttamaan saarnaajan, Timoteuksen.
On vain myrskyjä, joihin meidät on pantu. Niissä protesti ei auta, se on vain ajan ja voimavarojen tuhlaamista. On vain oltava ja odotettava. Odottaminen on yksi kaikista vaikeimpia opinläksyjä. Mutta siihen tulisi sielun suostua.
Enemmin tai myöhemmin usva pyyhkäistään vanhurskaalla kädellä pois. Aurinko työntyy esiin ja tähdet näkyvät. On käsillä eräänlainen ylösnousemuksen aamunkoitto. Voidaan olla jopa kuin unta näkeviä.
Miksi näitä myrskyjä on? Yksi, mutta vain yksi vastaus on 2. Kor, 1:9:ssä. "Ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan".