Korkki selkäevässä

[rita4]

Frank Mangs

Olin kerran - nuoruudessani - järvellä onkimassa ahvenia Kallen kanssa. Meillä ei ollut paljon kalaonnea. Kallella kuitenkin tärppäsi ja hän hinasi veneeseen kohtalaisen suuren ahvenen.

Sitten Kalle teki jotakin, jota minä en villemmissäkään kuvitelmissani keksinyt. Kalle ei ollut ilkeä, vaan täynnä elämää ja kujeita. Ja joskus täynnä viattomia kepposia. Kun hän nyt oli saanut villisti sätkyttelevän kalan pujotetuksi pois koukusta, pistä hän kätensä takataskuun ja veti esille korkin. Se oli tavallisen vanhanaikaisen tavallinen mehupullon korkki. Kalle otti ahvenen veneen pohjalta ja pisti selkäevän terävät piikit korkkiin. Ei ollut kyse eläinrääkkäyksestä, sillä ahvenella on selkäeväässään hyvin terävät piikit eikä Kallen tarvinnut työntää niitä syvälle korkkiin saadakseen ne pysymään kiinni. Sitten hän kumartui ruuhemme laidan yli ja laski ahvenen oikeaan elementtiinsä.

Nyt se oli oikeassa ympäristössään, mutta vain pinnalla. Ja vaikka se käytti eviään ja pyrstöään kuinka tehokkaasti, se ei päässyt syvemmälle.

Jos se olisi jätetty oman onnensa nojaan, se olisi kuollut nälkään. Siitäkin huolimatta, että se oli omassa elementissään, sillä koko järvessä ei ollut ainoata olentoa, joka olisi huomannut hypätä "korkitetun" ahvenen suuhun.

Pian me kuitenkin väsyimme, sousimme pakoon yrittävän kalan luo ja vapautimme sen sekä korkista että elämästä.

Miksi kerron näin arkipäiväisen tapahtuman?

Olen uskomattoman monta kertaa nähnyt tarkalleen saman näyn kuin poikavuosinani tässä ruuhessa: on ihmisiä, jotka hengellisesti eivät ole koskaan pääseet pintaa syvemmälle. En pysty itse arvioimaan kuinka usein olen sisimmässäni tuntenut voimakasta tuskaa siitä, että en ole voinut auttaa heitä. Juuri nyt mieleeni välähtää, että ehkä tämä ahvenkertomus on elänyt minun alitajunnassani ja pakottanut minut - siitä huolimatta, että olen evankelista ja minua kutsutaan herätyssaarnaajaksi - suuntaamaan vakavimman sanomani useimmiten juuri tunnustaville kristityille. Olen täysin vakuuttunut nimittäin siitä, että monet meistä ovat aivan liikaa pinnalla.

Minä en ole Kristuksen evankeliumin ensimmäinen tai ainoa julistaja, joka olisi samassa ahdingossa. Paavali oli aivan samassa pulasssa. Paavali puhuu niistä, "Jotka aina ovat opetusta ottamassa, eivätkä koskaan voi päästä totuuden tuntemiseen."

Paavali ei puhu tavallisista uskonnosta piittaamattomista maailman ihmisistä. Hän puhuu niistä, jotka istuvat kirkkojen penkeissä kuuntelemassa saarnojamme. Joskus he kuuntelevat niin tosissaan, että nyökyttelevät hyväksymistään sanomallemme ja tulevat kiittämään meitä sitten, kun olemme sanoneet aamenemme.

He eivät ole Kristuksen evankeliumin vastustajia, mutta he eivät myöskään ota sitä vastaan. Eivät ainakaan sillä tavoin, että totuus pääsisi heidän sisäänsä, valtaisi heidän mielensä ja tekisi heistä uusia ihmisiä.

- Minä en ymmärrä tästä mitään, sanoi eräs keski-ikäinen mies pastorilleen, kun he eräänä päivänä tapasivat kadulla. Ihmiset menevät ääneensä itkien rukouskammioihin jälkikokouksessa. Hetken kuluttua he tulevat sieltä ja säteilevät iloa.

Miksi tämä mies ei ymmärtänyt sitä? Sen vuoksi, että vaikka hän oli vapaakirkollinen, rehellinen ihminen ja uskollinen kokouksissa kävijä, hän ei ollut koskaan kohdannut itseään eikä syntiään. Hän ei ollut myöskään kohdannut elävää Kristusta eikä tullut uudeksi luomukseksi. Mutta hän kuunteli - Hän oli saanut teoreettista tietoa. Mutta joskus on suuri ero teologisen tiedon ja sen tiedon välillä, joka johtaa pelastukseen. Ensimmäinen on vain teoriaa, mutta jälkimmäinen johtaa pyhiin kokemuksiin.

Uskonnollislla ihmisillä saattaa olla korkki selkäevässä myös muusta syystä kuin varsinaisesta pelastuskokemuksesta puhuttaessa. Kallella - sillä lurjuksella - on kaveri meissä jokaisessa. Ja tämä kaveri koettaa kiinnittää korkkia meidän selkäeväämme joka kerran kun olemme valinnan edessä: joko sukellamme syvyyteen, kadotamme oman itsekeskeisyytemmme ja varauksettomasti antaudumme elävälle Kristukselle tai pysyttelemme lähellä pintaa ja jatkamme uskonnollista kaanaankieltämme. Kaikken pahinta on, että monilla meistä ei ole aavistustakaan siitä, että meillä on korkki selkäevässä.

Useimmin kuin kerran on käynyt niin, että useammat kääntymättömät ovat etsineet pelastusta kuunneltuaan sanomaa, jossa on ollut kohtikäypiä vakavia sanoja uskoville. Pyhä vallankumouksellisuus on herättänyt vastakaikua heidän omissatunnoissaan.