Jumalan sytyttämä palo ei sammu

[rita4]

Paljon nähnyt Herran palvelija Jaakko Heinonen kertoo elämänsä vaiheista ohjeeksi ja neuvoksi Jumalan valtakunnan työhön suuntaaville.

Syksyn 2015 syyskonferenssin kahvitauolla istumme pöytään yhdessä Jaakko Heinosen kanssa. Keskustelemme monista eri asioista, mutta yksi lausahdus jää lähtemättömästi mieleeni.

– Vaikka ikä rajoittaa jo menemisiäni, sisälläni palaa vieläkin sama tuli kuin nuoruuden päivinä, Jaakko kertoilee.

On kuin jotakin ruuvia olisi kiristetty omassa sydämessäni. Mikä meidän uskovien elämässä on kaikkein tärkeintä, Jumalan valtakunnan edistyminen vai kaikki arjen huolet?

Jokainen Jumalan lapsi on kutsuttu viemään pelastuksen sanomaa toisille ihmisille, käytännön tehtävät vain ovat erilaisia.

Synnintunto ja uskoontulo

Jaakko tuli uskoon jo pikkupoikana. Kahdeksan-vuotiaana hän koki voimakkaan synnintunnon, ja uskoontulon jälkeen oli kiire sopia kaikki vähäisetkin asiat niin vanhempien kuin sisartenkin kanssa.

– Heikki Taipale ja Arvo Peltomaa olivat tuolloin Toijalassa pitämässä kokouksia, muistelee Jaakko.

Jaakko Heinonen on nyt 87-vuotias, joten näistä tapahtumista on aikaa vuosikymmeniä. Tuohon aikaan kaikkialla ei ollut nykyisen kaltaista pyhäkoulutyötä. Jaakko ei ollut lapsena milloinkaan pyhäkoulussa, vaan hän oli pikkupoikana mukana tavallisissa aikuisten kokouksissa. Se ei ollut ollenkaan vastenmielistä.

Elämäntehtävä hahmottuu

Myös tuleva tehtävä alkoi vähitellen hahmottua.
– Olin kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran aloin kokea, että minun tehtäväni taitaa olla saarnata evankeliumia.
– Tämä laitettiin käytäntöön. Leikeissämme minä saarnasin, ja sisareni olivat kuulijoita. Kokouksen lopussa kysyttiin halukkuutta tehdä parannus, ja kaikkien kädet nousivat, nauraa Jaakko.

Usko Jeesukseen ei vienyt Jaakkoa pois normaaleista arjen tapahtumista. Välillä villit pojat tapella nahistelivat keskenään, ja sitten taas oltiin hyviä kavereita keskenään.

Varsinainen saarnatyö alkoi alle 20-vuotiaana Jaakon kotikulmilta, Toijalan Helluntaiseurakunnasta. Ennen virallista virkaa seurakunnassa hän osallistui jo nuorten ryhmän kanssa ympäristössä tapahtuvaan toimintaan. Se kaikki oli hyvää valmistelua tulevaisuutta varten.

– Siirtymiseni seurakunnasta toiseen ovat tapahtuneet aina ilman epävarmuutta astumisesta saarnaajan tehtävään. Olen aina sisäisesti tiennyt, miten pitää toimia.

Lähetystyössä

Myös kutsu lähetystyöhön tapahtui samalla tavalla.
– Ollessani Porissa Kaarlo Toivion ”apupappina” ja ympäristötyöntekijänä siellä kävi useita lähetyssaarnaajia vierailijoina. Kerran koin, että olisi aika lähteä Porista.

– Kyselin, minne pitäisi mennä. Jumala puhui selvästi uudesta paikasta, Kericho-nimisestä kaupungista Keniassa. Tilanne oli vähän yllättävä perheellenikin.

Kaiken kaikkiaan Heinoset olivat Keniassa muutamassa eri jaksossa hieman vajaat kymmenen vuotta. Jaakko on myös saanut iloita perheensä osuudesta Jumalan valtakunnan työssä. Joel on aktiivisesti mukana seurakuntaelämässä Nokialla, ja Arto seuraa isänsä jalanjälkiä. Hän tekee Ugandassa samaa työtä, jota Jaakko teki Keniassa.

Kokenut lähetyssaarnaaja valottaakin kokemuksiaan opiksi nuorille, jotka miettivät elämänsä suuntaa ja mahdollisesti osuuttaan lähetystyössä.

– Kun elämässä tulee ratkaisun paikkoja, niistä voi puhua Jumalalle ja pyytää johdatusta elämäänsä. Kaikki lahjat, jotka on saatu, kannattaa antaa Jumalan käyttöön.

– Kun on antanut elämänsä Jeesukselle, saa tosissaan kulkea hänen johdatuksessaan. Vaikka jokin tehtävä ei aina huvittaisikaan, on mentävä sinne, mihin Jumala haluaa, kiteyttää Heinonen.

Tuli ei ole sammunut

Jaakko Heinonen mainitsee tärkeimmiksi asioiksi Jumalan Sanan lukemisen ja rukouselämän. Uskovan on myös itse valvottava sitä, että Pyhä Henki saa johdattaa.

– Jos tuntee kutsua Jumalan valtakunnan työhön, olisi myös tärkeää opiskella ja käydä jotakin raamattukoulua. Kunhan muistaa, että mikään opittu ei saa tulla Pyhän Hengen vaikutusta tärkeämmäksi.

Jaakon ja koko perheen elämänvaiheista on luettavissa myös vuoden 2016 aikana ilmestyvästä Aikamedian kustantamasta kirjasta.

– Kun saarnamatkoillani majapaikoissa keskustelin elämäni vaiheista ystävieni kanssa, monet pyysivät tekemään kirjan ennen kuin enemmän vanhenen, naurahtaa Jaakko.

– Elämässämme on ollut myös kipeitä vaiheita, ja toivonkin kirjan olevan rohkaisuksi uskoville ja tienviittana Jumalan luokse uskosta vielä osattomille.

Haastattelun lopuksi keskustelussa palataan vielä perusasioihin, samaan teemaan kuin syyskonferenssin kahvikeskustelussa.

– Tuttavani kysyvät joskus, vieläkö jaksan kulkea. Olen vastannut, etten välttämättä kulkea halua, mutta sisälläni palaa sama tuli, joka sinne syttyi jo lapsuusvuosina. Se ei sammu millään.

– Jäädessäni eläkkeelle Nokian Helluntaiseurakunnasta pyysin Herralta palvelutehtävää itselleni. Nykyään silloin tällöin yhä saarnaan ja vielä pystyn käymään katsomassa seurakuntalaisia, toteaa Jaakko Heinonen.

Haastattelu: Esko Kallioniemi
Lähde: Ristin Kansa lehti nro 2/2016