” Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.” Ps. 32: 8. KR 33/38.
Elämässämme kohtaamamme vaikeita tilanteita, ne pysäyttävät meidät. Olemme ajassa, missä kiirehdimme paikasta toiseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu koneeksi ja koneetkin pitää joskus huoltaa. Monesti kaikki tietävä ja näkevä Jumala pysäyttää, asettaa tiellemme esteen, ymmärtääksemme levon merkityksen. Monesti jokin elämän ongelma tai sairaus, on pysäyttäjä. Jumala ei anna meille tahallisesti ongelmia, eikä tee meistä sairaita. Hän sallii ne meille, ettemme unohda, mikä on elämässämme lopulta tärkeää.
Ongelmien edessä tunnemme itsemme pieneksi. Sairauden kohdatessa olemme avuttomia. Itse emme voikaan itseämme auttaa. Tarvitsemme apua selvitäksemme. Avun pyytäminen ja avuttomaksi itsensä kokeminen, ovat nöyryyttäviä asioita. Tahtoisimme selvitä kaikesta omatoimisesti, tämä on ihmisen luonteeseen asetettu ominaisuus. Useimmilla meillä on käsitys, jokaisen pitää itse huolehtia itsestään. Kuinkaan tämä ei onnistu, koska Jumalan tarkoitus on, että olemme toistemme lähimmäisiä. Olemme toistemme taakkojen kantajia, silloin kun emme itse jaksa. Omat resurssit ovat loppuun käytetyt, silloin vahvemmat tulevat apuun. Jokainen joutuu jossakin elämänsä vaiheessa toisen avun varaan.
Kristus Jeesus Jumalan Poika, alensi itsensä ja tuli ihmisten keskuuteen. Hän, vaikka oli Jumala, tahtoi alennustilansa avulla, auttaa meitä ihmisiä. Jumala näki taivaasta, että me ihmiset olemme täysin mahdottomassa tilanteessa. Olemme aikojen alussa langenneet syntiin, ja tämä perisynti on meidän jokaisen olemuksessa. Emme selviä syntisyydestämme ja pahuudesta omin voimin. Tarvitsemme auttajan.
Syntisyys ja pahuus ja siihen lisättynä elämän tuomat haasteet, ovat painava kuorma harteillamme. Tähän hätäämme, Jumala Kristuksessa tuli avuksemme. Hän kärsi Getsemanen puutarhassa tuskissaan, meidän jokaisen tuskat. Kristus kantoi kehossaan meidän kipumme ja sairautemme. Kenellä on ollut suuremmat vaivat, kuin olivat Jeesuksella Kristuksella? Kristuksen kärsimykset kärjistyivät uskonnollisten ihmisten ruoskan iskuihin, ja lopulta ristinpuulle. Kuolemalla ristillä, Kristus sovitti, osaksemme tulevan iankaikkisen kuoleman ja kadotuksen kauhut.
Isän Jumalan hylkäämiskokemus, oli Jeesukselle kovin hetki. ” Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit! ” Kaikui huuto, meidän jokaisen puolesta. Olisimme ilman Kristuksen sovitustyötä, kaikki Jumalan hylkäämiä. Lopulta Jeesuksen kärsimyksen huippuhetki oli, Hän kallisti piikkikruunu päänsä, ja antoi Henkensä Isälle. Kalliot halkeilivat ja temppelin esirippu repesi. Ristin ympärillä pilkkahuudot vaimenivat. Kolmantena päivänä tapahtui se, mitä Jeesus oli itse luvannut tapahtuvaksi. Hän heräsi kuolleista, ja elää nyt, aina ja iankaikkisesti. Kaikki tämä Jumalan vihollisten puolesta, koska synti on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Jos emme tunne omaa syntisyyttämme, olemme liitossa paholaisen kanssa.
” Sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas Sinun edessäsi.” Ps. 143: 2. KR 33/ 38.
Jumalan edessä ei yksikään elävä ihminen ole syyttömäksi julistettu. Jeesuksen Herrakseen ja Vapahtajakseen ottanut ihminen, julistetaan syyttömäksi. Synnin painot poistetaan ja kaikki millä olemme rikkoneet Jumalan tahtoa vastaan, annetaan anteeksi. Elämän tarkoitus ja mielekkyys löydetään vasta, kun ihminen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä. Jumalan sanan valossa ja Jumalan koulussa ihminen vähitellen oppii näkemään, kuinka turmeltunut on, ja miten synti sitoo ihmistä. Tanskalainen herätysjohtaja Wilhelm Beck, uskalsi olla rehellinen. Uskovat ystävät ja hänen läheiset työtoverinsa sanoivat hänelle: ”Sinä et arvaa, Wilhelm, kuinka me rakastamme sinua”. Silloin tämä valvova Jumalan ihminen sanoi: ”Kuulkaa ystävät, jos te tietäisitte millainen minä todellisuudessa olen, te ette edes hiilihangolla koskettaisi minua.”
Meidän jokaisen on nähtävä, että olemme syntisiä, vaikka olisimme olleet uskossa vuosia. Pyhä Henki meissä näyttää aina uusia asioita, mitkä murehduttavat Kristusta. Kasvaminen hengellisesti saa aikaan, että meissä oleva lihallinen luontomme muuttuu vähitellen Kristuksen kaltaiseksi. Oma suuri minä pienenee, ja Kristus saa kasvaa meissä.
Jumalan Sanan ja Pyhä Hengen tehdessä meissä työtään, meidän elämämme tulevat ongelmat ja vaikeudet, saavat oikeat mittasuhteet.
” Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.” Ps. 32: 8. KR 33/3
Taivaallinen Isämme vartioitsee meitä ja neuvoo meitä, mitä tulee tehdä, missäkin tilanteessa. Vaikeuksien ja ongelmien keskelläkin, voimme kokea iloa, rauhaa. Taakkamme eivät ole enää yksin meidän kannettavana, vaan Jeesus Kristus kantaa niiden raskaimman osan. Lisäksi toiset Jumalan lapset kantavat rukouksin asioitamme rukousten maljaan. Jeesus on taivaassa ja rukoilee alati Isää puolestamme. Emme ole milloinkaan ongelmiemme kanssa yksin. Koska näin on ei uskovan Jeesuksen oman tarvitse vaipua epätoivoon. Voimme nöyrtyä pyytämään apua lähimmäisiltämme. Koska olemme samalla viivalla Jumalan silmissä jokainen. Meistä yksikään ei ole toista parempi, iäsyysperspektiivistä katsottuna.
Uskossaan valvova kristitty näkee lähimmäisen hädän ja tuskan, pyytämättäkin. Pyhä Henki puhuu Kristuksen lähellä olevalle, lähimmäisen hädästä ja avun tarpeesta. Kristityn kovan sydämen tulee pehmitä näkemään lähimmäisen hätä. Kristuksen laki vaatii meitä, rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseämme. Jos olemme saaneet kokea Kristuksen armoa ja rakkautta, silloin meillä pitää olla laupiaan samarialaisen mieli. Pitää rientää apuun, eikä kulkea kärsivän ohitse. Kristus maanpäällä ollessaan, ei milloinkaan kulkenut apua tarvitsevan ohitse. Näin Hän antoi esimerkin meille. Kenenkään ei pitäisi jäädä vaille apua, Jumalan perheessä.
Kun meidät pysäytetään, se on suurta Jumalan armoa. Silloin voimme tarkistaa, olemmeko vielä oikeassa kurssissa? Onko uskomme silmät kiinnitettynä Kristukseen? Onko syntiä tullut tietämättämmekin elämäämme? Onko vanhurskauden vaate, päässyt tahriintumaan? Uskoon tullaan kerran, mutta välillä pitää käydä varikolla huollossa. Tarvitsemme uutta armoa ja voimaa matkalle, ja öljyä astioihin, sekä kuonan polttamista Pyhän Hengen tulella.
” Sillä sinä Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, niin kuin hopea sulatetaan. Sinä veit meidät verkkoon, panit kuorman meidän lanteillemme. Sinä annoit ihmisten ajaa päämme päällitse, me jouduimme tuleen ja veteen. Mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen. PS, 66. 10 – 12. KR 33/38.
