Vastavihitty nuoripari ehti sisustaa ensimmäisen kotinsa joulukuntoon sopivasti ennen Vapahtajan syntymäjuhlan aattoa. Asunto oli nätti, juhlamieli alkoi itsestään, elämässä oli paljon tunnetta mukana ja kinkku oli sulatettu uuniin laitettavaksi.
Nuoret aloittivat kinkun paiston hyvissä ajoin aatonaattoiltana, mutta lämpömittarin lukemat nousivat tuskatuttavan hitaasti. Kolmen aikaan aamuyöllä he päättelivät, että mittari oli rikki, ja ottivat kinkun uunista. Heti ensimmäisiä siivuja leikatessa valkeni, että rikki olikin uuni. Liha oli raakaa ja sitkeää kuin purukumi.
Aamulla nuoret menivät tavarataloon kysymään, olisiko vielä jäljellä valmiiksi paistettuja kinkkuja. Sellainen löytyi. Matkalla ulko-ovelle he huomasivat hyllyjen välissä tutun hahmon, saarnamiehen, jolla oli viisi lasta. Hän seisoi kumarassa ja tuijotti mietteissäään lattiaa. Hänen nimensä oli Arvo.
Nuorten mieleen nousi yhtä aikaa kysymys, tarvitsiko mies rahaa?
"Paljonko sinulla on rahaa", nuori mies kysäisi vaimoltaan.
"Kaksisataa euroa", vaimo vastasi.
"Minulla on saman verran. Mitä tuumaat, annetaanko rahat arvolle?"
"Annetaan", nuori rouva sanoi.
Nuoret käärivät rahat nippuun, menivät Arvon eteen ja toivottivat "Hyvää joulua".
Arvo havahtui kuin unesta. Hänen koko olemuksensa oli kuin surun murtama, ja kyyneliäkin kimalteli silmäkulmissa. Nuori mies ojensi setelit Arvon käteen. Tämä vilkaisi kouraansa ja purskahtaa itkemään ääneen. Nuoret halasivat Arvoa vuoron perään ja lähtivät menemään sanomatta sanaakaan.
”Heidän oli merkillisen hyvä olla, mutta kumpikaan ei oikeastaan ymmärtänyt, mikä nostatti sydämestä kiitollisen mielen.
Pakkaslumi narskui jouluisesti pariskunnan askelten alla. Heidän oli merkillisen hyvä olla, mutta kumpikaan ei oikeastaan ymmärtänyt, mikä nostatti sydämestä kiitollisen mielen. He ajattelivat ainoastaan ensimmäistä yhteistä jouluaan käsittämättä, mitä he olivat juuri äsken saaneet aikaan.
He tapasivat Arvon uudelleen muutaman viikon kuluttua. Vasta silloin he saivat tietää, että Arvon lompakossa oli ollut vain kaksikymmentä euroa. Jälleennäkemisessä Arvolta karkasi taas itku, ja se tarttui nuoriinkin. Arvon itkun herätti kiitollisuus siitä hyvästä, että lahjan avulla hän pystyi järjestämään perheelleen joulujuhlan, ja rahaa jäi vielä seuraavallekin viikolle. Pariskuntaa liikutti Arvon ilo.
Nuoret ymmärsivät miten totta on Raamatun jae: "Kukin antakoon niin kuin on sydämessään päättänyt, ei surkeillen eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa" (2 Kor. 9:7)
Nuoren parin muistoihin lahjoitus jätti elinikäisen jäljen. He ymmärsivät, että huumorintajunkin luonut Taivaan Isä näki hyväksi käyttää viallista uunia apuvälineenä järjestäessään Arvon perheelle yltäkylläisen joulun. Arvo oli varmuudella rukoillut apua, ja Pyhä Henki piti lopusta huolen puhuttelemalla nuoria yhtä aikaa tavaratalon käytävällä.
Lähde: Raamattu Kansalle 4/2021
