C.O.Rosenius: Elämän Leipää

[rita4]

HELMIKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Sillä jos olemme hänen kanssaan kasvaneet yhteen yhtäläisessä kuolemassa, niin kasvamme yhteen myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa. Room. 6: 5.

Oikeastaan näin: »Yhteenkasvaneet hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa yhdenkaltaisuuteen.» Jeesus vertaa itseänsä vehnänjyvään, jonka täytyy kuolla ja joka maahan kätketään, jotta se kantaisi hedelmän. Tämän vertauksen avulla ymmärrämme yllä olevat sanat. Niin on oma voimamme ja ansiomme myös kuoletettava ja maahan kätkettävä, jotta saisimme uuden, taivaallisen elämän ja tulisimme siksi hedelmäksi, jonka taivaallinen elonkorjaaja hyväksyy ja kokoaa aittoihinsa.

Niin kauan kuin ihminen vielä on itse mielestään jotakin, tahi mielestään pystyy johonkin, ovat hänen hurskaimmatkin tekonsa lihasta syntyneet ja Jumalalle kauhistus. Parhaimmatkin teot ovat itsejumaloimisen tahi muiden syntien saastuttamat. Jotta Jumalan voima voisi meissä ilmetä, täytyy oman voimamme, viisautemme ja toimeliaisuutemme tyhjiin raueta.

Vasta sitten kun syntinen kadotettuna, tuomittuna, voimattomana ja avuttomana Jeesuksen jalkojen juuressa saa kokea hänen armahtavaa laupeuttaan, vasta silloin aikaa hänessä tosi elämä. Tämä salaisuus on lainoppineilta kätketty. Se on heille pimeyttä ja hulluutta, sillä he ajattelevat ihmisen tulevan vakavien ponnistustensa kautta pyhäksi. Kristuksen sanat: »Sillä ilman minua ette voi tehdä mitään», hylkäävät he, tahi luulevat he rukoilemisella pelastuvansa. Mutta Herra ei sano: ellette rukoile minua. Ei, hän sanoo: »Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa. Pysykää minun rakkaudessani.»

Tietysti on meidän rukoiltava, mutta rukoilemisella emme tule pyhitetyiksi. Jumalan sana sanoo: Meidän on kuoltava s.o. tultava heikoiksi ja kadotetuiksi, niin että yksinomaan elämme yhteenkasvaneina Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen. »Sillä jos ei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.»

Silloin on oikea pyhitys alkanut sydämessäsi, kun kokemuksesta voit sanoa: »Hartaasti olen etsinyt pyhitystä ja vanhurskautusta itsessäni, mutta kaikki ponnisteluni on ollut turhaa. Vanhurskauteni ja pyhitykseni olen löytänyt Herrassani Kristuksessa. Ahkeroitsin, taistelin, rukoilin ja tein hyviä päätöksiä, mutta tulin yhä onnettomammaksi, yhä enemmän synnin saastuttamaksi ja tuomituksi, kunnes rupesin epäilemään kaikkea omaa työtäni ja tunsin olevani hukassa. Silloin teki Herra minut eläväksi. Ainoastaan hänen armossaan tunsin itseni autuaaksi. Mutta sitten eksyin jälleen entiseen luulotteluuni voimani ja kuntoni erinomaisuudesta. Ajattelen, että sittenkin minun tehtäväni oli pyhittää itseni. Ryhdyin taas entiseen ponnisteluun. Päätin uskoa niin ja niin, rukoilin, taistelin ja luulin itselläni olevan voimaa siihen. Silloin tulin uudelleen voimattomaksi ja kadotetuksi, en voinut uskoa, en rukoilla, en edes ajatella muuta kuin, mitä Herra joka hetki minussa vaikutti.

Kun täten uudelleen tulin masennetuksi, voimattomaksi ja kuolleeksi, tuli Herra evankeliuminsa kanssa ja vei minut taas varustukselle, josta luopunut olin, hänen armonsa turviin. Silloin sain uudelleen halua ja voimaa siihen, mikä hyvää on. Kun olet tämmöistä kokenut ja ainoastaan Kristuksessa löytänyt vanhurskautesi ja pyhityksesi, niin että tunnet joka hetki kaikessa olevasi riippuvainen hänestä, silloin totuudessa kuoletat vanhan ihmisesi.

Eikä silloin ainoastaan sen purkaukset tule estetyiksi, vaan sisäinen minä, vanhan ihmisen sydän ja elämä, syvä, pohjaton itsekkyys, oman voiman ja kunnon kuvittelu kuoletetaan. Tuo pohjaton itsekkyys on vanhan ihmisen elämän voimana. Siitä lähteestä vuotaa inhottava synninvirta kaikkiin ihmisluonnon voimiin Siinä näemme ylpeyden, Jumalan ylenkatseen, suruttomuuden, epäuskon, kylmäkiskoisuuden, tottelemattomuuden, hekuman, vihan, kärsimättömyyden, petoksen, vaiheen ym.

Tämä käärmeen siemen, itsekkyys ja kuviteltu voima on kuoletettava, eikä ainoastaan kerran, kääntymisen hetkellä, vaan päivittäin läpi elämämme. Samoin kuin me ensikerralla lain kautta jouduimme häpeään, täytyy meidän edelleenkin alituisesti tulla nöyryytetyiksi heti kun omassa itsessämme tahdomme olla ja tehdä jotakin, jotta emme koskaan etsisi lohdutustamme ja tyydytystämme itsessämme tahi jossain meissä olevassa, vaan ainoastaan Herrassa Kristuksessa.

Mutta jotta emme jäisi kurjuuteemme, orjuuden ja voimattomuuden tilaan, niin uusi ihminen, hengen mieli, joka on elämä ja rauha, on alituisesti ravittava ja ylläpidettävä evankeliumin kautta, jotta saisimme rauhallisen omantunnon ja voisimme iloita Jumalan armosta. Tällä tavalla syntyy totinen ja elävä Hengen pyhitys, joka ei ole omatekoinen, kuollut, pintapuolinen.

Vapahtajani, autuuden ruhtinaani, ole ylistetty siitä, että olet minulle kaikkena kaikessa. Ole kiitetty siitä, että minulle olet osoittanut, etten mitään itsessäni ole, vaan että minun on elettävä ainoastaan armosta. Kiinnitä minua armoosi ja totuuteesi loppuun asti. Amen.

[rita4]

MAALISKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Jumalan vanhurskaus, joka tulee Jeesuksen Kristuksen uskon kautta kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat. Room. 3 :22.

Nämä sanat antavat meille vastauksen tärkeään kysymykseen. Kun armoa etsivä sielu on kuullut paljon Jumalan autuaaksi tekevästä vanhurskaudesta, herää tavallisesti hänessä kysymys: Miten, milloin ja minkä kautta tulen Jumalan vanhurskaudesta osalliseksi? Koko maailma on lunastettu, mutta eivät kuitenkaan kaikki ihmiset tule autuaiksi. Mistä tiedän, että minä omistan Jumalan vanhurskauden?

Tässä on sinulle vastaus, sama vanha vastaus, jonka koko Raamattu antaa. Tässä sanotaan, että Jumalan, vanhurskaus tulee Jeesuksen Kristuksen uskon kautta. Eräänlaista uskoa Jeesukseen Kristukseen nimitetään Jeesuksen Kristuksen uskoksi. »Jumalan vanhurskaus tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat», sanoo apostoli. Tämä on Jumalan vastaus. Vaikka ajattelet ja tunnet sydämessäsi miten tahansa, niin sanoo Jumala kaikkialla sanassaan: joka uskoo, uskon kautta, uskosta, usko Herraan Jeesukseen jne.

Mutta mitä on usko? Mitä tarkoitetaan Jeesuksen Kristuksen uskolla? Et mistään saa varmempaa vastausta kysymykseesi, et mistään tarkempaa selitystä tähän kuin Raamatusta. Raamatussa Kristus itse monin paikoin tunnustaa jonkun ihmisen uskon olevan autuaaksi tekevän. Aina kun Jeesus sanoo, että sinun uskosi on sinut vapahtanut tahi muuta sen kaltaista, näemme, kun tarkastamme minkälaisia ne ihmiset olivat, joille Jeesus antoi tämän tunnustuksen, mitä autuaaksitekevä usko on.

Jokainen heistä oli syntinen, joka, vaikka olikin koettanut täyttää Jumalan lain, ei ollut löytänyt vanhurskautta ja rauhaa. Päinvastoin olivat he tulleet onnettomiksi ja neuvottomiksi, kunnes kuulivat evankeliumin Kristuksesta ja tulivat hänen tykönsä ansaitsematonta armoa anomaan.

Kansa tunsi Jumalan lain ja profeettain ennustukset Kristuksesta. Johannes Kastaja osoitti heille Jumalan Karitsan, ja lopuksi astui Kristus apostoleineen julkisuuteen saarnaten evankeliumia. Mutta niille, jotka omaan vanhurskauteensa luottivat, ei Kristus kelvannut. Ainoastaan köyhät ja avuttomat syntiset kerääntyivät Kristuksen ympärille Hän oli heille suloinen tuoksu. Johannes sanoo: »Kaikille, jotka ottivat hänen vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä». Ja he tulivat uusiksi ihmisiksi. Uskon kautta he kokonaan muuttuivat sydämeensä, sieluunsa, mieleensä ja voimaansa nähden. He olivat »Jumalasta syntyneet» ja koko elämänsä ajan riippuivat he Kristuksessa, tulivat hänen seuraajikseen.

Sen saat kokea, kun tutkit Raamattua. Nyt tiedät, mitä autuaaksi tekevä usko on. Se ei ole pelkkää tietoa Jumalasta, Kristuksesta ja evankeliumista, ei liioin, Jumalan evankeliumin totena pitämistä. Vaan kun oma epäonnistunut parannuksentekosi, huono katumuksesi, rukouksesi ja heikko Jumalanpelkosi on sinut masentanut, niin synninhädässä ollessasi omistat evankeliumin Kristuksesta ja Jumalan vanhurskaudesta hänessä.

Kun et tule toimeen ilman häntä, kunnioitat ja janoat hänen armoaan, kun hänen armonsa uskot ja omistat sen, saat sydämeesi lohdutusta, iloa, rakkautta ja halua Jumalan lakiin, saat luottavaisen lapsenoikeuden hengen, joka huutaa: Abba, rakas Isä. Ja jos uskosi Jumalan armon omistamisesta horjuu, niin masennut ja isoat ja janoat sitä uudelleen. Sisäisen ihmisesi puolesta siis eroat kokonaan kaikista uskottomista. Semmoinen on autuaaksitekevä usko.

Mutta vaikka halusi sen jälkeen on Jumalan lakiin ja vaikka kaikki synti on sinulle tuskana ja tahtoisit kaikessa olla pyhä, saattaa sisäinen elämäsi sinulle kuitenkin tuottaa monta yllätystä. Toisinaan hengessäsi tuskasta huudat ja epäilys täyttää sydämesi, toisinaan taas olet kylmä ja kuollut. Mutta tästä vaihtelusta huolimatta olet kuitenkin Kristuksessa vanhurskas, Jumalan vanhurskaudella vanhurskas ainoastaan uskon kautta Kristukseen.

Meidän vanhurskauttamme hänessä kutsutaankin tässä sen takia Jumalan vanhurskaudeksi, joka tulee Jeesuksen Kristuksen uskon kautta ja Room. 4: 11:ssa sanotaan sitä uskon vanhurskaudeksi. Sitä ei sanota minkään armolahjan vanhurskaudeksi, esim. parannuksenteon vanhurskaudeksi, nöyryyden tahi rakkauden vanhurskaudeksi; ei, vaan uskon vanhurskaudeksi.

Tämän kautta on meille ilmoitettu, ettei vanhurskaus ole hengen hedelmä, vaan se on Jumalan Pojan oma vanhurskaus, jonka me uskon kautta omistamme. Ei se ole itse uskokaan, mutta sitä nimitetään uskon vanhurskaudeksi, koska me sen uskolla omistamme.

[rita4]

MAALISKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Ja heidän kesken syntyi myös kiista siitä, kuka heistä on katsottava suurimmaksi. Luuk. 22: 24.

Tässä näemme, miten Jeesus kohtelee muutamia opetuslapsia, jotka olivat langenneet, ylpeyden syntiin. Olihan kokonaan sopimatonta kiistellä siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi. Syntiä oli sellainen ajatuskin, saatikka sitten kiista. Sopiiko kristittyjen niin tehdä? Jumala siitä varjelkoon meitä! Mitä tekee Herra? Hän rankaisee opetuslapsiaan. Hän sanoo: »Kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat, ja mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Mutta älkää te niin, vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, hän olkoon niin kuin nuorin, ja johtaja niin kuin se, joka palvelee.»

Ja vielä enemmän masentaakseen heidän ylpeyttään asettaa hän itsensä heidän esimerkikseen: »Sillä kumpi on suurempi, sekö, joka aterioi, vai se, joka palvelee? Eiköhän se, joka aterioi? Mutta minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee.» Oliko hän nyt siis heihin suuttunut? Senhän he olivat ansainneet. Katso, mitä Herra sydämessään tuntee! Kesken vakavaa rankaisupuhettaan alkaa hän puhua heidän kunniaistuimistaan taivaassa. Hän puhuu siitä, miten he saavat istua hänen kanssaan hänen valtakunnassaan istuimilla ja tuomita Israelin kahtatoista sukukuntaa.

Oi, mitä näen ja mitä kuulen! Laupias Vapahtaja, minä luulin, että semmoisten syntien tähden kadottaisimme rakkautesi ja lapsioikeutemme, tahi että olisimme ainakin joksikin aikaa menettäneet armosi. Mutta niin ei ole laita. Rangaistessaan hän puhuu heidän kunniaistuimistaan taivaassa. Armo, lapsenoikeus, ne olivat lujemmalla perustuksella.

Se, että he olivat Jumalan lapsia ja ikuisesti tulisivat Kristuksen kanssa olemaan taivaassa, se oli varma, päätetty asia, joka ei ollut riippuvainen heidän puuttuvasta ja epävakaasta hurskaudestaan. Kristus tahtoi rangaista, ojentaa ja varoittaa heitä, muuta hän ei tahtonut. Semmoinen on Kristuksen, rakkaan, lempeän Vapahtajamme mieli. Perkele tähtää aseensa henkeämme vastaan. Hän tahtoo saattaa meidät kadotukseen, sen takia että olemme syntiä tehneet, mutta Kristus ei niin tee.

Mitä opimme tästä? Eikö siis ole vaarallista rikkoa Jumalaa vastaan? Koska Kristus osoittaa näin suurta armahtavaisuutta opetuslapsiaan kohtaan, niin voimme kai kiistellä siitä, kuka meistä on suurin ja muusta semmoisesta? Niin muutamat arvelevat. Mutta sellaiset pilkkaajat ovat jo Herran Hengen merkitsemät. (Room. 3: 8). Ja apostoli lisää: »Niiden tuomio on oikea».

Evankelistat eivät ole maininneet näitä esimerkkejä opetuslasten heikkoudesta ja Kristuksen armahtavasta rakkaudesta ilman tarkoitusta. Päinvastoin. Mutta nämä esimerkit eivät ole epäuskoisten synnin näytteinä, vaan osoituksena uskovaisten heikkoudesta. Sillä Kristuksen sana pitää paikkansa. Ennen kuolemaansa sanoo hän näille opetuslapsilleen: »Minä olen viinipuu, te olette oksat. Pysykää minussa ja minä teissä. Te olette puhtaat» jne. Helluntaipäivänä saivat nämä opetuslapset uuden voiman, heidät »puettiin voimalla korkeudesta». Mutta se ei heitä tehnyt kristityiksi ja Jeesuksen ystäviksi, vaan apostoleiksi. He saivat voiman, jota ei kenelläkään heidän jälkeensä ole ollut, mutta he eivät sittenkään olleet virheettömiä.

Jos tahdot säilyttää evankeliumin totuuden väärentämättömänä, niin on hyvin tärkeätä, ettet luule Jumalan armon olevan riippuvaisen sinun hurskautesi ja voimasi eri asteista, sillä silloin olet jo hairahtunut pois uskosta. Jos luulemme armon riippuvan meidän pyhityksemme suuruudesta, niin meillä on toinen perustus uskoon, kun »mikä pantu on». Mutta koska armon saanti ei riipu eri pyhitysasteista, niin evankelistat aivan oikein esittävät evankeliumeissaan heikoimpien opetuslasten armahtamisen esimerkkinä Kristuksen rakkaudesta.

Siitä ymmärrät, mitä meidän on näistä esimerkeistä opittava. Ei suinkaan, ettei synti mitään merkitsisi, ei, että meidän tulisi omistaa opetuslasten heikkoudet, eikä liioin, että jokainen, joka on heidän kaltaisensa heikkouksiin nähden, on kristitty, vaan että, kuten tässä näemme, Kristuksen armo, heikkouksistamme huolimatta, on suuri ja järkkymätön.

Sinun on opittava heikon uskosi vahvistukseksi ymmärtämään Kristuksen sovituksen ja syntien anteeksiantamisen suuruus. Silloin tämä vahvistunut uskosi lisää sinussa rakkautta ja voimaa kaikkeen hyvään. Saat silloin kokea, että Kristuksen rakkaus vaatii sinua, jos olet elävä jäsen hänessä.

Mutta jos Kristuksen rakkaus sinussa vaikuttaa päinvastoin leväperäisyyttä syntiin nähden, niin todistaa se, että olet kuollut. Tämä on yhtä varmaa kuin se,, että hedelmäpuun rungossa elävä oksa saa rungosta auringon vaikutuksesta yhä runsaammin nesteitä ja tekee hedelmiä, kun sitä vastoin se oksa, joka ei ole elävässä yhteydessä runkoon, saman auringon vaikutuksesta kuivettuu.

Sinun armosi turviin, Jeesus, kätkeydyn. Sinne peitän kaiken syntini ja viheliäisyyteni. Lähetä Pyhä Henkesi sieluuni minua lohduttamaan, varoittamaan ja opastamaan totuuden tiellä. Amen.

[rita4]

MAALISKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun uskottomuutesi enkä muistele sinun syntejäsi. Jes. 43: 25.

Kuulkaamme mitä Herra sanoo: »Kaikki janoovaiset tulkaa vetten tykö; tekin, joilla ei ole rahaa.» Sekä syntiset että pyhät kuulkaa, kun Herra itse puhuu ja sanoo kuinka hän tuomitsee ja menettelee meitä armahtaessaan. Ei mikään ole varmempaa kuin se, minkä Herra itse puhuu! Ja tässä kuulemme hänen vakuuttavan mitä selvimmin, ettei mikään uhri, ei sisäinen eikä ulkonainen hurskaus taivuttanut häntä armon antoon. Ei mikään puute, ei sisäinen eikä ulkonainen heikkous liioin tyhjäksi tehnyt hänen armoaan, vaan sekä ansiot että velat olivat samanlaisessa suhteessa tähän Herran sanaan: »Sinä saatoit minulle työtä synneilläsi ja vaivaa pahoilla teoillasi». »Minä itseni tähden pyyhin pois sinun uskottomuutesi», huomaa, »itseni tähden», ei sinun tähtesi, enkä muistele sinun syntejäsi». Nämä sanat ovat köyhille syntisille suloiset ja hunajaa makeammat. Armorikas Jumala, avaa silmämme ja sydämemme, jotta tuntisimme ja näkisimme, kuinka suloinen sinun sanasi on!

Mutta oikein ymmärtääksemme näiden sanojen voiman, on tarpeellista, että kiinnitämme huomiota siihen, että Herran tässä yhteydessä (säk. 22-24) luettelemat toimitukset olivat jumalanpalvelukseen, hurskauteen ja hyviin töihin kuuluvia asioita, joita Herra itse oli Israelin lapsille määrännyt, mutta joita he laiminlöivät, eivätkä suinkaan armoa ansainneet. Hän puhuu näin: »Et sinä huutanut minua avuksesi». Tämä tarkoittaa, että heiltä puuttui sydämen harras halu Herran puoleen ja siitä johtuva avuksi huutamisen ja rukouksen tarve. Sitten luettelee hän mitä jumalanpalvelukseen kuului: uhrit, ruokauhrit, polttouhrit, suitsutukset jne.

Uuden liiton kristityillä vastaa tämä rukousta, hartautta, jumalanpalvelusta, armeliaisuutta ja hyviä töitä. Tietäessämme Jumalan itsensä määränneen Israelille jumalanpalveluksen, ja myös Israelin kansan suurella huolella ja tarkkuudella viettäneen jumalanpalvelusta, niin mitä merkinnee tässä Herran hylkäävä puhe uhreista? Onpa kuin jos Herra ei myöntäisi heidän uhranneenkaan ja kuitenkin hän samalla todistaa heidän suitsuttaneen ja uhranneen hänelle. Eikö hän hyväksykään mitä itse on määrännyt? Eipä suinkaan! »Sinun uhrisi tähden en minä sinua nuhtele», sanoo hän, »sinun polttouhrisi ovat alati minun edessäni.»

Tässä on kysymys siitä, mikä taivutti Herran armon antoon, ja mikä tuotti heille syntien anteeksi antamisen, kuten tässä sanotaan: »Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun uskottomuutesi», ja (säk. 26): »Käykäämme oikeudelle keskenämme; puhu sinä, että vanhurskas olisit.»

Kun tästä asiasta on kysymys on Herran kiivaus niin kuin palava tuli kaikkea ihmisansiota ja arvoa vastaan. Silloin muistuttaa hän moneen kertaan: et sinä, et sinä, »et sinä huutanut minua avuksesi, sillä sinä väsyit minuun Israel. Minä, minä se olen, joka itseni tähden, pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi.»

Samoin puhui hän myös ollessaan täällä ihmismuodossa. Samaten kuin sanoessaan: »Et sinä huutanut minua avuksesi»; en mielisuosiolla katsellut työtäsi, vaan »sinä saatoit minulle työtä synneilläsi». Ja minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi, enkä muistele sinun syntejäsi». Samoin sanoo hän Joh. 15:16: »Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät». Ja Matt. 20:28: »Niin kuin ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.» Joh. 17:19: »Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa.» Matt. 26:28: »Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.» Joh. 6:57: »Joka syö minua, elää minun kauttani.»

Jokaisessa Raamatun kohdassa on sama ajatus, sama kuin mitä Herra tässä sanoo: et sinä, et sinä, työtä tehnyt vaan »sinä saatoit minulle työtä synneilläsi. Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi.»

Kaikki mitä teemme on synnin saastuttamaa. Sen takia on meidän kokonaan kadotettuina vastaan otettava kaikki Jumalan armosta hänen kauttansa, joka on meidän tähtemme työtä tehnyt, antanut henkensä ja verensä meidän edestämme ja joka sanoo: »Teidän pitää elämän minun kauttani.» »Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi»

[rita4]

MAALISKUUN 17 PÄIVÄNÄ.

Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. 1 Piet. 2: 5.

Kun Jumalan lapsi kiitollisena hänen suuresta armostaan rakkaudessa uhraa hänelle ruumiinsa ja työnsä, niin on Herralla Jumalalla siihen sydämellinen mielisuosio. Mutta ellei se tapahdu uskossa ja rakkaudessa Jumalan edessä, vaan omaa ansiota tavoitellen, niin on se Kainin uhri, johon Herra ei katso, sillä »ilman uskoa on mahdoton kelvata Jumalalle». Mutta jos me uhraamme jotakin uskossa Kristukseen, osoittaen kiitollisuutta Jumalan suuren armon tähden, silloin on uhrimme aina hänelle otollinen, olkoonpa, ettei uhrimme olisi kylmää vesipikaria suurempi. Tämän pitäisi rohkaista ja kehottaa meitä uhraamiseen. Mutta suuri, raskas epäuskomme on meillä tässä esteenä.

Opittuamme ja koettuamme, ettei mikään oma ansio kestä Jumalan edessä, ja että synti tahraa kaiken mitä teemme, luulemme, ettei mikään ole otollista Jumalalle, ei edes sekään, minkä teemme uskossa ja rakkaudessa hänen kunniakseen ja lähimmäisemme parhaaksi. Näin tulemme hitaiksi ja haluttomiksi häntä palvelemaan. Tämmöinen ajatus on siis vahingollinen ja kehitystämme estävä. Emme omilla töillämme voi lepyttää Jumalaa tai ansaita taivasta. Työmme eivät ole täydellisiä ja virheettömiä Jumalan edessä. Kuitenkin on tärkeä ja horjumaton totuus, että kun itse olemme Kristuksen uhrin kautta tulleet Jumalalle pyhitetyiksi ja otollisiksi, niin kaikki meidän rakkaudessa tehty työmme on Jumalalle otollista.

Herra Jumala on lempeä, rakastava Isä, joka mielisuosiolla katselee, mitä hänen lapsensa rakkaudessa tahtovat hänelle tehdä. Kun siis Jumalan lapsi, syntisyydestään huolimatta, on kiitollinen hänen suuren laupeutensa tähden ja on halukas häntä palvelemaan, niin on tämä Jumalalle mieluista. Ja kaikki tahra ja puutteellisuus meissä on Kristuksen vanhurskauden peittämää, eikä Herra Jumala silloin enää katsele puutteitamme.

Myös tekojemme halpa-arvoisuus estää meitä uskomasta, että Jumala mielisuosiolla niihin katsoo. Meidän silmämme etsii aina kaikkea suurta ja loistavaa. Uskoisimme kyllä omistavamme Jumalan mielisuosion, jos voisimme tehdä suuria tekoja: käännyttää ihmisjoukkoja, tulla lähetyssaarnaajiksi tahi marttyyreiksi.

Emme muista Jumalan mielisuosion saavuttamisen riippuvan ainoastaan siitä, että uskossa ja rakkaudessa teemme hänen käskynsä. Useimmat ihmiset ovat saaneet osakseen kodin ja yhteiskunnan piirissä pienimpiä tehtäviä. Herra Kristus sanoo, että hän viimeisenä päivänä julkisesti ylistää ihmisten ja enkelien edessä semmoisia tekoja, joita jokainen, halvimmassakin asemassa oleva kristitty voi tehdä. Hän sanoo katsovansa mielisuosiolla niitä tekoja, joita olemme tehneet köyhille lähimmäisillemme, aivan kuin jos ne olisivat tehdyt hänelle itselleen. Hän on sanova: »Minun oli nälkä, ja te annoitte minun juoda; minä olin koditon, ja te otitte minut huoneeseenne» jne. »Kaikki mitä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle». Eihän Herra voinut voimallisemmin vakuuttaa mielisuosiolla katsovansa tekoihin, joita hänen tähtensä teemme.

Mistä siis johtuu, ettemme usko sellaisen rakkaudenpalveluksen olevan Jumalalle otollisen? Jos palvelemme syntiä, emmekä häntä, niin uskomme ja tunnemme rikkovamme häntä vastaan. Miksi ei siis olisi hänelle otollista, jos päinvastoin pakenemme syntiä ja rakkaudessa häntä palvelemme? Tässä huomaamme taas, miten sielun vihollinen himmentää ajatuksemme.

Muistakaamme siis usein sanoja: »Jumalalle otolliset». Ja auttakoon Jumala meitä uskomaan hänen sanansa! Silloin sanomme sydämen halulla: Jos on otollista Jumalalle, että köyhälle veljelleni annan lahjan tahi lainan, niin miten kernaasti sen silloin teen. Miten onnellinen olenkaan, koska Kristus pitää sitä itselleen tehtynä palveluksena. Jos on Jumalalle otollista, että raskaassa kutsumuksessani olen kärsivällinen, uskollinen ja ahkera, niin tahdonhan kernaasti olla semmoinen. Jos on Jumalalle otollista, että vastoinkäymisessä olen nöyrä ja tyytyväinen. Ja että olen lähimmäisiäni kohtaan ystävällinen, sävyisä, lempeä, niin etten kosta pahaa pahalla, vaan annan suloisen vastauksen, joka hillitsee vihan, niin kuinka mielelläni sen teen.

Jos on Jumalalle otollista, että kiellän ja tukahdutan haluni siihen tahi tähän, niin miten mielelläni sen hänen tähtensä teen. Jos on Jumalalle otollista, että puhun lohdutuksen, varoituksen tahi kehotuksen sanoja lähimmäiselleni, peitän hänen vikansa ja heikkoutensa, enkä panettele häntä. Jos kaikki tämä on Jumalalle mieluista, niin oi, kuinka kernaasti sen teen.

Me vahvistuisimme ja saisimme halun kaikkeen hyvään, jos todella uskoisimme, mitä Herra Kristus ja apostolit ovat meille sanoneet sellaisten uhrien otollisuudesta.

[rita4]

MAALISKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme. Gal. 3: 13.

Jos tämä sana saisi sijaa sydämessämme, niin millainen taivaan valtakunta siitä syntyisi. Me olisimme sanomattoman lohdutuksen saavuttamat, iäisen, horjumattoman lohdutuksen omistajia. Me uhmailisimme kaikkia helvetin voimia ja kurjimmassakin heikkoudessamme riemuitsisimme Herrassa ja kerskailisimme hänestä.

»Kristus tuli kiroukseksi.» Ajattele näitä sanoja! Mikä kuva avautuukaan silmäimme eteen. Kristus, Jumalan oma Poika, tuli kiroukseksi. Se on kovaa ja kummallista puhetta, mutta samalla ylenmäärin runsas ja vahva lohdutus. Siis Kristus on kantanut koko lain kirouksen. Se oli niin suuri, että apostoli sanoo hänen tulleen kiroukseksi, tulleen kokonaan kiroukseksi, ei ainoastaan sen peittämäksi, vaan niin kokonaan sen täyttämäksi, että häntä voitiin nimittää kiroukseksi.

»Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin,» sanoo Johannes. Sen kuulemme veisattavan aina kun polvistumme Jeesuksen ehtoollispöytään vastaan ottamaan hänen ruumistaan ja vertaan, josta hän itse todistaa: »Annettu ja vuodatettu syntien anteeksi antamiseksi.» Jes. 53 luvussa sanotaan: »Herra heitti meidän kaikkien synnit hänen päällensä. Hän kantoi meidän sairautemme.» Kristus tuli kiroukseksi meidän edestämme on sana, jota emme koskaan kylliksi voi ajatella ja tutkia.

Toinen tärkeä kohta tässä lauseessa on »meidän edestämme». Näissä sanoissa on lauseen koko voima. Omasta puolestaan ei Kristuksen suinkaan tarvinnut tulla kiroukseksi, sillä olennoltaan hän oli aivan viaton, pyhä ja vanhurskas. Mutta hän tuli kiroukseksi siitä syystä, että hän otti kantaakseen meidän velkamme. Lain mukaan oli kukin murhaaja ripustettava kirouksen puuhun. Sen takia, lain mukaan, täytyi Kristuksenkin riippua siinä.

Hän oli tullut syntisen ja murhaajan sijaiseksi, eikä ainoastaan yhden, vaan kaikkien syntisten ja murhaajain, sillä me olemme kaikki syntisiä ja murhaajia Jumalan edessä. Sen takia täytyi hänen olla Jumalan edessä sellaisena kuin me olemme, nim. syntisenä, murhaajana, pahantekijänä. Sillä kirjoitettu on: »Sen, joka ei synnistä mitään tiennyt, hän meidän edestämme teki synniksi.»

Mutta tällä tavalla tuli Kristus Jumalan edessä suurimmaksi syntiseksi, jonka vertaista ei ollut maan päällä. Sillä ollessaan uhrina koko maailman syntien tähden hän ei ole Jumalan edessä viaton ja synnitön henkilö. Ei hän ole silloin Jumalan Poikana kunniassa, vaan hän on syntinen, »vähäksi aikaa Jumalan hylkäämä», joka kantaa Paavalin synnit, tuon väkivaltaisen Jeesuksen vainoojan synnit, Herransa kieltäjän, Pietarin synnit, Daavidin synnit, minun, sinun ja koko maailman synnit. Sillä kaikki ne synnit, joita minä, sinä ja me kaikki joka päivä teemme, on semmoisella jumalallisella vakavuudella ja voimalla pantu Kristuksen, Jumalan Karitsan kannettavaksi, kuin jos hän itse olisi ne tehnyt. Meidän syntiemme täytyy olla Kristuksen omina synteinä, tahi on meidän iankaikkisesti hukkuminen.

Paavali sanoo: »Sen, joka ei synnistä mitään tiennyt, hän meidän edestämme teki synniksi, jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.» Paavali tarkoittaa, että Kristus otti meidän syntimme päällensä, aivan kuin jos hän itse olisi ne tehnyt ja toiselta puolen, kaikki mitä hän teki ja kärsi, tapahtui täydellisesti meidän sijassamme, aivan kuin jos me itse olisimme kärsineet.

Ja vielä hän sanoo: »Olemme tulleet siihen päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.» Siitä ymmärrämme, mitä sana »meidän edestämme» Paavalin lauseessa Kristus tuli kiroukseksi meidän edestämme» sisältää. Kristus on sanomattomassa laupeudessaan ja Isän iankaikkisen pelastuspäätöksen tähden tehnyt sangen armorikkaan vaihtokaupan meidän kanssamme. Synnin, kirouksen ja kuoleman otti hän kantaakseen ja sitä, niitä meiltä puuttui nim. vanhurskautta, elämää ja autuutta, sitä hän antoi meille. Kyllä maksoi rakkaalle Herrallemme paljon olla kirouksena, mutta hänen täytyi se kestää ja hän kesti sen kunnialla.

Apostoli sanoo, että Kristus sen kautta on lunastanut meidät lain kirouksesta. Ei hän sano: on lunastava meidät, jos ensin tulemme uskoviksi, hurskaiksi ja pyhiksi; ei, vaan hän on meidän lunastuksemme sinä päivänä ja sinä hetkenä, jolloin hän tuli kiroukseksi meidän edestämme. Tämä on syy, jonka tähden suurimmat syntiset tultuaan Jeesuksen luo armoa etsimään antauduttuaan Jeesuksen omiksi, heti saivat armon ja heidät vastaanotettiin niin kuin lakia ei olisi ollut olemassakaan, aivan kuin he eivät olisi koskaan syntiä tehneet. Sen takia mekin tullessamme siten Jeesuksen luo tulemme heti vanhurskaiksi ja autuaiksi, kun vain tahdomme uskolla vastaan ottaa suuren, iäisen, meille lahjoitetun vanhurskauden, joka on ollut ja vielä on valmiina meitä odottamassa.

[rita4]

HUHTIKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Herra on laupias ja armelias, pitkämielinen ja armorikas. Ps. 103: 8.

Sielu parka voi tässä huoahtaa: Voi, minua viheliäistä! Jumala on ystävilleen armollinen. Heitä tämä voi lohduttaa, mutta ei minua. Minut hän on heittänyt pois kasvojensa edestä. Hän on muuttunut minulle hirmuiseksi Näenhän sen. Minä tunnen, että hänen vihansa lepää ylläni. Hän ei koskaan enää tahdo kuulla rukoustani. Tunnen hänen uhkauksensa sydämessäni. Etsin häntä sanassa, mutta en löydä siitä vastakaikua enkä voimaa. Etsin häntä rukouksessa, mutta en koskaan saa armollista vastausta, ainoastaan uhkauksia ja kauhistusta. Herra on hyljännyt minut.

Sielu raukka! Kuka on Jumalan semmoiseksi sinulle kuvannut? Sen on perkele ja oma valheellinen sydämesi tehnyt. Sinulla on aivan erheellinen kuva Jumalasta. Sinullahan on perkeleen kuva silmäisi edessä. Katso, minkälaiseksi Jumalan sana kuvaa Jumalan mielenlaadun: »Herra on laupias ja armahtavainen, pitkämielinen ja armosta rikas. Ei hän alinomaa vaadi tilille eikä pidä iankaikkisesti vihaa.»

Tosin Herra voi vaatia sinua tilille ja pitää jonkin aikaa vihaa. Hän voi silloin kätkeä sinulta kasvonsa, jopa pitkäksikin aikaa, mutta mahdotonta on, että hän alinomaa vaatisi tilille ja pitäisi iankaikkisesti vihaa. Sekä Jumalan sana, Raamattu kauttaaltaan ja kaikki hänen tekonsa Israelin lapsiin nähden osoittavat selvästi, että ainoastaan sen on Herra iankaikkisesti hylännyt, joka lopullisesti on hänet ylenkatsonut.

Hän ei koskaan ole hylännyt niitä, jotka ovat antaneet nuhdella itseään, eikä niitä, jotka hädässään ovat avuksi huutaneet Herraa ja tahtoneet olla hänen lapsiaan. Syyrak sanoo: »Katselkaa vanhain esimerkkiä ja ottakaa niistä vaari: kuka on koskaan häpeään tullut, joka on toivonut häneen? Kuka on koskaan hyljätty, joka on Jumalan toivossa pysynyt? Tai kenen on hän koskaan hyljännyt, joka on häntä avukseen huutanut? Voi niitä, jotka Jumalaa epäilevät.»

Niin, voi niitä, jotka täällä uskovat omaa sydäntään ja omaa tunnettaan! Voi sitä ihmistä, joka ei usko Jumalaan sen takia, että hän tuntee sitä tahi tätä. Kuule, mitä Herra itse sanoo: »Sillä näin sanoo se korkea ja ylistetty, joka hallitsee iankaikkisesti ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjetyn sydämen elämään. Sillä en minä iäti riitele enkä aina vihastu, kun henki minun edessäni kääntyy, ja sielut, jotka olen luonut.»

Pysähdy! Onko tämä Jumalan oma sana? Usko se sitten, äläkä tee Jumalaa valehtelijaksi. Hän vaatii kyllä meitä tilille, mutta ei alinomaa. Jeesus ei vastannut kananealaiselle vaimolle ja lopuksi nimittää Jeesus häntä koiraksi. Mutta kun vaimo siitä huolimatta uskoi, sekä tunkeutui paksun pilven läpi, katsoi hänen sydämeensä, josta kerrottiin, että se oli pelkkää rakkautta, tarttui hänen sanoihinsa, sanoen: niinpä niin, Herra, penikathan syövätkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat, niin silloin ei Herra voinut häntä vastustaa, vaan hänen sydämensä suli rakkaudesta vaimoon ja hän huudahti: »Oi vaimo, suuri on uskosi, tapahtukoon sinulle niin kuin tahdot.»

Semmoinen on hänen sydämensä silloinkin, kun hän vaatii meitä tilille. Hänen hartaan halunsa on, että uskoisimme. Selvään näemme, että hän toivoi vaimon uskovan ja sitten sydän iloa täynnä hän huudahtaa: »Oi vaimo, suuri on uskosi.»

Tahtonet kai sinäkin tuottaa Herralle sen ilon, että vaikka hän sinulta kätkeytyy, sinä kuitenkin uskot? Älä elämäsi ja autuutesi uhalla anna perkeleen vääristellä itsellesi Jumalan kuvaa. Tässä on sinulle hänestä todellinen kuva: »Herra on laupias ja armahtavainen, pitkämielinen ja armorikas.» Hän säälii kaikkea hätää, eikä voi olla meitä auttamatta, kun häntä avuksi huudamme. Jeesus sanoo: Voisiko Jumala kärsiä sitä, että hän kuulisi lastensa hätää yötä ja päivää auttamatta heitä.

Hän on armollinen eikä tee meille syntiemme mukaan, vaan rauhanliittonsa mukaan Kristuksessa. Hän on kärsivällinen s.o. pitkämielinen. Hän odottaa voidakseen olla armollinen. Tuhansia eri kuvia ja ajatuksia syntyy sydämessämme Jumalasta, mutta tämä kuva hänestä on ainoa todellinen kuva. Jos sydämeesi nousee jokin muu kuva Jumalasta, esim. kuva, jossa hän tahtoo kostaa sinulle syntisi, tahi semmoinen kuva, ettei hän muka sinusta välitä, vaan on hylännyt sinut, niin sano heti: »Tämä on harhakuva, valheellinen, vääristelty kuva Jumalasta». Voit myös sanoa: Tämä ei ole Jumalan, vaan perkeleen kuva. Jumala on laupias ja armahtavainen, pitkämielinen ja armorikas.

[rita4]

HUHTIKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myös kuolleiden ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa. 1 Kor. 15: 21-22.

Älkäämme unohtako, että Kristus tuli ennalleen asettamaan kaiken, minkä me Aadamissa kadotimme. Hän tuli parantamaan sen, minkä me Aadamin kautta syntiinlankeemuksessa menetimme. Eikä ainoastaan synti ja kadotus Aadamin kautta tullut ihmisen osaksi, vaan myöskin kuolema monessa eri muodossa. Ruumiillinen kuolema, jonka kautta aineellinen osa ihmisestä hajoaa, sai hänessä vallan. Mutta Kristus tuli tässäkin suhteessa auttamaan, ennalleen asettamaan. Hänen kauttansa saamme takaisin koko inhimillisen olentomme, semmoisena kun se oli ennen syntiinlankeemusta, siis ihanan, terveen ja kuolemattoman ruumiin.

Kuten sanottu: Kristus tuli ennalleen asettamaan kaiken, minkä me syntiinlankeemuksessa menetimme. Sinä, joka tätä luet, voit Jumalan armosta iloiten uskoa mitä apostoli sanoo Room. 5:18-19: »Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskaudenteko koituu kaikille ihmisille vanhurskauttamiseksi, joka tuottaa elämän; sillä niin kuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutuneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan.»

Mutta jos me tämän ihanan evankeliumin uskomme, niin ovat myös seuraavat apostolin sanat todet: »Niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa.» Me emme saa paloitella Kristuksen työtä. Hänen ennalleen asettamistyönsä oli täydellinen. Hänen tuli tehdä kaikki vihollisemme vaarattomiksi. Hän masensi synnin, kuoleman, perkeleen ja kadotuksen.

Mutta tämä hänen työnsä ei näy täällä ajassa ja on järjellemme käsittämätöntä, sillä uskon harjoitukseksi hän on jättänyt kaiken tämän pahuuden meihin. En näe syntiä pois otetuksi, vaikka olen tullut Jumalan lapseksi, sillä minun täytyy vielä nähdä ja tuntea sen voima lihassani. Jos ei sydämeeni ole syvälle juurtunut jumalallinen vakuutus, usko siihen, että Kristus on tuominnut synnin lihassa synnin kautta, niin ettei Jumala enää sitä minun kadotuksekseni syntinä pidä, niin pelkään olevani Jumalalle kauhistus.

Mutta uskossa häneen turvaten voin vielä täydellä todella sanoa: »Syntisenä ei minulla syntiä ole Jumalan edessä, sillä hän tietää Kristuksen veren arvon. Olen aivan synnitön Jumalan edessä, olen vanhurskas ja puhdas Kristuksen verisen sovituksen kautta, mutta ainoastaan Kristuksessa.»

Samoin nähdessäni ja tuntiessani miten perkele riehuu sekä minussa että kaikissa ihmisissä, on minulle käsittämätöntä, että Kristus on perkeleen voittanut. Mutta koska Kristus on sen sanonut, on minun se uskottava ja sanottava: »Perkeleen raivo ei voi minua vahingoittaa niin kauan kuin olen Kristuksessa. Päinvastoin tekee hän minulle palveluksen pakottaessaan siten minut uskoon ja rukoukseen.»

Kun ruumiini kätketään maahan mullaksi muuttuakseen, on minulle käsittämätöntä, että sama ruumis kerran nousee iankaikkiseen elämään. Mutta koska Kristus sen on sanonut, koska hän sanoo: »Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut», niin on minun iloiten sanottava: »Kristus ei voi puhua valhetta.

Synti ei siis ole synniksi luettava, perkele ei voi minua vahingoittaa, ei kuolema sitoa, sillä Kristus on täydellinen Vapahtaja.» Luther sanoo: »Totisesti on Kristus täydellisesti tehnyt tehtävänsä, ennalleen asettanut sen minkä olimme kadottaneet. Apostoliensa kautta on hän tämän julistanut. Ei siinä siis ole mitään epäiltävää. Luottakaamme siis turvallisesti häneen, niin että voimme kuollakin tähän uskonkappaleeseen turvaten.

Vaikkapa siis olemmekin levänneet maaksi maatuneina ajastaikoja maan povessa, niin samoin kuin Kristus kutsui Lasarusta, kuulemme ihanan pasuunan kutsuvan: »Pietari, Paavali tule ulos.» Silloin me silmänräpäyksessä kuin säkenet kimpoamme maasta, ruumis ja kaikki sen jäsenet yhteen liitettyinä ja ihanampana kuin itse taivas, vaikkapa ruumiimme olisi ollut tuhkaksi poltettuna tahi veteen hävitettynä.

Kiitetty olkoon suuri Jumalamme, joka itse sen tekee ja itse on sen sanonut: »Sinun kuolleesi virkoavat elämään; minun ruumiini nousevat ylös! Herätkää ja iloitkaa, te, jotka tomussa makaatte; sillä sinun kasteesi on valkeuden kastetta ja maa purkaa vainajat esille.»

[rita4]

HUHTIKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Puhu koko Israelin lasten joukolle ja sano heille: olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä, Herra, teidän Jumalanne. 3 Moos. 19:2.

Laki on se osa Jumalan sanasta, joka opettaa, minkälaisia meidän tulee olla ja mitä meidän tulee tehdä. Laki vaatii meiltä tekoja ja sydämen sisäisiä ominaisuuksia. Laki vaatii koko ihmisen, hänen sisimmän olemuksensa, hänen sydämensä, ajatuksensa ja halunsa. Sen takia ei laissa sanota: »Sinun kätesi, jalkasi, kielesi tehköön niin, ja jättäköön tekemättä toisen», vaan laki sanoo: »tee sinä niin» s.o. se puhuu koko ihmiselle. Jo ensimmäinen käsky vaatii koko sydämemme, koko sielumme, kaikki voimamme ja koko mielemme. Ajattele mitä merkitsee »yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja yksin häneen turvata». Yli kaiken pelätä Jumalaa merkitsee, etten saa olla lihallisesti suruton ja välinpitämätön sieluni tilasta.

En saa kevytmielisesti tehdä syntiä, vaan minun tulee pelätä Jumalan mielen pahoittamista, kernaammin kärsiä kaikki, kärsiä kuolemakin, kuin että tekisin syntiä Jumalaa vastaan. Minun tulee valvoa ja taistella vilpittömästi, ahkerasti ja voimakkaasti syntiä vastaan. Ei niin, että toisinaan valvon, rukoilen ja taistelen, toisinaan taas kevytmielisesti seuraan kiusausta, vaan että joka hetki valvon, rukoilen ja taistelen.

Yli kaiken rakastaa Jumalaa merkitsee, etten saa olla kevytmielinen, enkä hidas ja haluton Jumalan sanaan nähden, vaan minun tulee suurimmalla halulla ja ilolla seurustella Jumalani kanssa. Se merkitsee, että suurin haluni on ajatella ja puhua hänestä, rakkaudesta häneen teen kaikki mitä hän käskee ja mielelläni kärsin mitä hän panee kannettavakseni. Sillä kaiken tämän teemme, jos oikein rakastamme.

Kun yksin, häneen turvaamme, niin emme luota itseemme, emmekä mihinkään luotuun, vaan totisesti uskomme ja luotamme häneen. Silloin kaikki epätoivo, epäilys ja murhe epäuskon tähden häviää.

Siis, jos tutkit kaikki Jumalan käskyt, niin huomaat, etteivät ne vaadi sitä tahi tätä työtä, ei sitä tahi tätä jäsentä, kättä, jalkaa tahi kieltämme, vaan ne vaativat koko ihmisen. Sen takia Jeesus Matt. 5:ssä sanoo, että joka vihastuu veljeensä on Jumalan edessä murhaajan veroinen. Ja joka vain katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.

Kaikesta tästä ymmärrämme, ettei Jumalan laki vaadi ainoastaan tekoja, vaan etupäässä se asettaa vaatimuksensa sisäiseen minällemme. Laki siis puhuu mielentilastamme ja ominaisuuksistamme. Kun siis minua rangaistaan kylmäkiskoisuudesta, kovuudesta, kevytmielisyydestä, ylpeydestä, itserakkaudesta, hitaudesta sanaan ja rukoukseen, niin olen lain rankaisema.

Mutta ei siinä kyllin, me huomaamme myös, että juuri tämä sisäinen elämämme, halumme, sydämemme, mielenlaatumme on se, jota Jumala tarkkaa. Olkoon ulkonainen elämäni miten hurskas hyvänsä, vaikkapa tekisin paljon hyvää, ja vaikkapa kieltäytyisin kaikesta pahasta, mutta sen ohella kannan synnillisiä ajatuksia ja himoja ja olen haluton hyvään, niin olen Jumalan edessä saman tuomion alainen kuin julkea synnin harjoittaja.

Ja jos teen hyvää vain pakosta, lain uhkausten tahi lupausten tähden, niin ei ainoakaan hyvä tekoni ole Jumalalle otollinen. Semmoinen on Jumala, semmoinen hänen pyhä lakinsa, Jumalan laki on Jumalan pyhyys. Se on Jumalan luonto ja tahto puettuna sanoihin. Ja hän tahtoo että me olemme semmoiset kuin hän itse on. Hän tahtoo, että me rakastamme, mitä hän rakastaa. Mitä hän vihaa, sitä on meidänkin vihattava. Ei hän voi tyytyä siihen, että me ylenkatsomme ja vihaamme sitä, mitä hän rakastaa, ja rakastamme, mitä hän vihaa.

Aivan niin kuin ei synti ja perkele pääse hänen läheisyyteensä, niin hän ei siedä, että mekään sallimme niiden lähestyä meitä. Siitä johtuu, että hän asettaa itsensä meille esikuvaksi ja vaatii meitä olemaan pyhät ja täydelliset, kuten hän itsekin täydellinen on. Hän sanoo: »Olkaa pyhät, sillä minä Herra, teidän Jumalanne olen pyhä.» Ja Kristus sanoo: »Olkaa siis te täydelliset, niin kuin taivaallinen täydellinen on.»

Voi niitä raukkoja, jotka sanovat: »Jumala ei voi meiltä vaatia enempää kuin mihin voimamme riittävät.» Ovathan äsken mainitsemamme sanat, hänen sanansa, selvät. Ja jos ei Jumala meiltä vaatisi enempää kuin niihin meidän, langenneitten syntisten voimat riittävät, niin eivät apostolin sanat toteutuisikaan: »Jotta jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä.» Niin, silloinhan Kristus olisi turhaan kuollut edestämme.

[rita4]

HUHTIKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Sillä kaikki mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on voittanut maailman , meidän uskomme. 1 Joh. 5:4.

Heprealaiskirjeen 11 luku opettaa teille saman asian näyttäen mihin vanhat uskon kautta ovat kyenneet, mitä tehneet ja kärsineet. Lopuksi ottaa hän esimerkkejä marttyyreistä, jotka Kristuksen tähden luovuttuansa kaikesta, mikä heille oli rakasta elämässä: ominaisuudesta, kodista, isästä, äidistä, veljistä, ystävistä, vihdoin luopuivat hengestäänkin kaikki vain uskon kautta. Tätä sanotaan maailman voittamiseksi. Sillä maailman ruhtinas, Perkele kaikkine houkutuksineen, maailma s.o uskottomat uhkauksineen ja lupauksineen, liha, hempeine ilon ja surun tunteineen, kaikki nämä yhtyivät houkuttelemaan heitä lankeemukseen ja uskottomuuteen. Mutta he voittivat kaikki. Ja voima voittoon oli heidän uskonsa.

Näiden sanojen sisältö on siis seuraava: uudestisyntynyt uskova ihminen ei ole minkään orjuuden alainen. Hän voi kaikesta luopua, kaikki kärsiä, hän ei ole ainoankaan synnin tai himon orja, eipä viattomimmankaan. Se, ettei hän ole orja, ei merkitse, ettei syntiä hänessä olisi, eikä liioin, ettei se jonakin edeltäpäin arvaamattomana hetkenä saattaisi häntä yllättää jopa langettaakin, mutta hän ei pysy synnissä, ei tee syntiä, niin kuin orja tekee työtä joka päivä raskaan ikeen pakottamana. Hän voi siitä vapautua, luopua, jopa kokonaan hylätä sen.

Mutta synti ja maailma hallitsevat orjiaan. Synnin orja saattaa kärsiä, itkeä ja valittaakin, mutta missä uskoa ei ole, siellä ei ole voimaa vapautumiseen. Monesta ulkonaisesta synnistä saattaa ihminen luopua ilman armon voimaa, mutta jonkin erikoisen synnin, jonkin helmasynnin orjana hän sittenkin on. Mutta Jumalasta syntynyt ihminen ei ole minkään synnin orjia, vaikkapa hän saa joka päivä kilvoitella, valvoa ja rukoilla synnin kiusausta vastaan. Kuinka suuressa määrässä se ihminen onkaan synnin orja, joka ei edes rukoile ja taistele sitä vastaan, vaan kaunistelee ja puolustaa syntiään.

Sanoimme, ettei uudestisyntynyt ihminen ole viattomainkaan asiain orja. Onhan esim. Jumalan sanassa sanottu, että lapsen tulee rakastaa isäänsä ja äitiänsä, mutta Kristus sanoo: »Joka ei luovu isästään ja äidistään minun tähteni» (joka siis on sen asian orjana), »hän ei voi olla minun opetuslapseni.» Pellon, karjan, aviopuolison omistaminen ei ole itsessään mitään pahaa, mutta jos ne niin valtaavat mielesi, ettet niiden tähden voi tulla Karitsan häihin ja ehtoolliselle, jos et siis niiden tähden voi Jeesusta seurata, niin ne ovat sinulle kuolemaksi.

Uudestisyntyminen ja usko eivät siis poista luonnollisia tunteita, heikkoutta ja kilvoitusta, mutta jos niin tarvitaan, voimme voittaa nämä, voimme pysyä kiinni Herrassa, kuten Aasaf sanoo: »Sydämeni katkeroitui ja munaskuitani pisti, mutta minä pysyn alati luonasi. Vaikka ruumiin! ja sieluni nääntyisivätkin on Jumala kuitenkin sydämeni kallio ja osani iankaikkisesti.» Tämä on »maailman voittamista.»

Mutta jos sitä vastoin, vaikka olenkin uskonnollinen, hurskas ja jumalinen, en kestä koetusta, vaan kun minua vaaditaan helmasynnistäni tahi jostain itsessään viattomasta, minulle rakkaaksi käyneestä asiasta, luopumaan, en jätä sitä, jotta Herra olisi aarteeni, mutta menen mihin kiusaus minua vetää, koetan kaunistella ja puolustaa luopumistani ja heikkouttani, silloin ei Jumala ole sydämeni Jumalana ja aarteena, minulla ei silloin ole uudestisyntymisen ja uskon voimaa, vaan olen kiusauksen voittama. »Kaikki mitä Jumalasta on syntynyt, se voittaa maailman.»

Luther sanoo: »Tämä on kristittyjen tuntomerkki, josta heidät tuntee ja jonka kautta he eroavat vääristä lapsista, jotka Jumalan sanasta pitävät ainoastaan vaahdon, mutta eivät koskaan ole sen voimaa tunteneet, ovat siis jonkinmoisia epäsikiöitä, joissa ei Jumalallista voimaa eikä elämää ole. Jumalasta syntyneen ei sovi jäädä entiseen, kuolleeseen, maalliseen eloonsa, ei rypeä synnissä Perkeleen mielen mukaan, vaan hänen on vastustettava Perkelettä ja koko hänen valtakuntaansa. Jollet siis voita maailmaa, vaan annat sen voittaa itsesi, niin vaikkapa kuinka kerskaisit uskostasi ja Kristuksesta, niin omat tekosi todistavat sinua vastaan, ettet olekaan Jumalan lapsi.»

Sinä tahdot olla kristitty, mutta samalla tahdot elää sovussa maailman, ainakin muutamien maailman ihmisten kanssa. Koska tämä ei käy päinsä, niin liityt heihin, ja ne, jotka eivät Herrastasi välitä, eivät rakasta eivätkä kunnioita häntä, rakastavat ja kunnioittavat sinua. Mitä tämä sinusta todistaa? Pietari, joka kielsi Herransa, ei ollut semmoinen. Hänestä ei koskaan tullut maailman ystävää, sillä hän meni ulos ja itki katkerasti, ja hän oli sekä ennen että jälkeen kieltämisen julkisesti Jeesuksen opetuslapsi. Se siis todistaa sinusta, että sinua jatkuvasti hallitsee maailmanmielisyys ja että olet uskoton Herraasi kohtaan. Se todistaa myös, ettet ole uudestisyntynyt ja että sinulta puuttuu uskon voima. »Maailman ystävyys on Jumalan vihollisuutta.» Ei Kristus, eikä ainoakaan Jeesuksen opetuslapsi, niin lempeitä, rakastavia, viisaista ja varovaisia kuin he olivatkin, koskaan voineet samalla kertaa olla sekä Jumalan että maailman ystäviä.