15.12.2022
RV
Eero Huovinen: Sielujen puolustaja. Piispana Helsingissä. WSOY 2022. Sid. 452 s.
Suomen tunnetuimpiin elossa oleviin kirkonmiehiin kuuluva emerituspiispa Eero Huovinen (s. 1944) on kirjoittanut kirjan ajasta, jonka hän vietti Helsingissä piispana (1991–2010). Varsin helppolukuisessa teoksessa tulevat näkyviin piispantyön monet huonot puolet – ja myös muutama hyvä puoli.
Kirja alkaa Huovisen siirtymisestä piispan virkaan Helsingin yliopiston dekaanin virasta. Hän saa virkaa varten varsin epäileviä kommentteja läheisiltä. Varoituksista huolimatta professori ottaa uuden viran vastaan ja alkaa toimittaa sitä niin hyvin kuin osaa.
Sielujen puolustaja on monipuolisin katsaus piispan työhön mitä olen koskaan lukenut. Niin monelta puolelta kirjoittaja käy läpi ristiriitaisen työn reunaehtoja. Monta yllättävää anekdoottia ja kuriositeettia tulee vastaan. Se tuntuu ajoittain itsetarkoitukselliselta.
Huovinen kohtasi Luodossa vilpittömän uskonveljen.
Huovisen oma tausta on evankelisessa liikkeessä. Hän on tavannut menneet paavit monta kertaa ja kertoo näiden tapaamisten sisällöistä. Estonian uppoaminen myrskyssä 1994 ja Kaakkois-Aasian tsunami tapaninpäivänä 2004 saavat niille kuuluvat kuvauksensa.
Kirjoittajan yhteiskristillinen ote on näkyvissä selvästi. Ristin Voiton lukijoista on varmasti kiintoisaa lukea kahdesta ”luterilaisesta helluntailaisesta”, joihin Huovinen tutustui piispana ollessaan. Nämä olivat Valtter Luoto, helluntailiikkeen pitkäaikainen vaikuttaja, ja Klaus Korhonen, joka toimi vuosina 1998–2012 Helsingin Saalem-seurakunnan johtajana.
Valtter Luoto aloitti teologian opiskelut yhtä aikaa Huovisen kanssa vuonna 1964. Parempi tutustuminen miesten välillä koitti kuitenkin vasta vuosituhannen vaihteessa. Huovinen kohtasi Luodossa vilpittömän uskonveljen, joka etsi ja edisti kristittyjen välistä yhteyttä.
”Kristillisessä uskossa ei ole kyse siitä, mitä meidän ihmisten on tehtävä, vaan siitä, mitä Jumala ja Kristus ovat tehneet. Tämän yksinkertaisen viisauden kohtaan tänään helluntailaisuuden piirissä tavalla, joka pitäisi muistaa myös luterilaisessa kansan kirkossa.”
Klaus Korhoselta Huovinen oppi, että kristinuskossa oppi on kuin luusto ihmisruumiissa. Huovinen myöntää, että aito ja raitis herätyssaarna on luterilaisessa kirkossa joskus tahtonut unohtua. Kirkkojen välillä on toki edelleen eroja, mutta paljon enemmän on sitä, mikä niitä yhdistää.
Huovinen on ollut monta kertaa lujilla itsensä kanssa. Piispan työssä on täytynyt koko ajan avautua, mukautua, sopeutua ja oppia uusia asioita. Oman roolin löytäminen vei piispan koko uran.
Ujoa Huovista on auttanut oma henkilökohtainen työnohjaaja. 1960-luvun lopulla hän kohtasi Maiju Myyrän ensimmäistä kertaa. Ohjaussuhde on kestänyt jo 50 vuotta. Huovinen sanoo, ettei olisi millään selvinnyt elämänsä saralla ilman näitä jokaviikkoisia tapaamisia.
Kirjoittaja kertoo monesti ja lämpimästi myös Rouvastaan Anja-Tuulikki Huovisesta (s. 1948), joka on kulkenut pitkän avioliiton hänen rinnallaan. Papin ja piispan työ vaatii jatkuvaa avioliiton hoitamista. Sen Huovinen oppi jo nuorena.
Kaiken päälle jää armo: ”Järki ei ymmärrä, miten ääretön Jumalan armo on. Siitä riittää meille kaikille niin kuin merenrannan hiekkaa.”
Jari Olavi Hiltunen
