C.O.Rosenius Elämän leipää

[rita4]

HEINÄKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Ja parantaa kaikki sairautesi. Ps. 103:3.

Huomaa tämäkin. Tässä on myös sanomaton lohdutus. Tämä on toinen suuri apu, jota me tarvitsemme syntiä vastaan. Synnit anteeksi saatuamme tarvitsemme myös armoa voidaksemme luopua synneistä. Senkin Herra itse tahtoo antaa: Hän parantaa kaikki sairautesi.

Niin totta kuin hän on antanut sinulle anteeksi kaikki syntisi, niin totta kuin sinä olet saanut tämän anteeksiannon ja olet Jumalan lapsi Vapahtajaan yhdistyttyäsi, ja sinussa asuu Pyhä Henki. Niin totta on myös mielesi sellainen, että korkein asiasi ja pyrkimyksesi, on vapautuminen puutteistasi ja omat heikkoutesi ja syntisi ovat sinulle katkerin vaiva - niin huomaa: mielesi tulee olla sellainen, että nämä puutteesi ovat katkerin vaivasi! Jollei sinulla uskosi ohella ole tätä mielenlaatua, niin et vielä tiedä, mitä totinen usko on. Vaikka olisitkin paljon kokenut ja ymmärtäisit koko armonjärjestysopin ja arvelisit eläväsi uskossa, niin on kuitenkin uskosi vielä vain teennäinen, luuloteltu usko, elleivät omat puutteesi sinua vaivaa enemmän kuin mikään muu paha maan päällä.

Raamattu sanoo selvästi: »Hengelliset ovat hengellisesti mieltyneet», ja »jolla ei ole Kristuksen henkeä, ei hän ole hänen omansa.» Mutta mahdotonta on sille, joka on saanut Kristuksen hengen, ettei hän tahtoisi olla pyhä ja Kristuksen kaltainen, ettei hän syvimmässään pyrkisi tähän ja samassa määrässä kärsisi puutteistaan. Sillä mahdotonta on, että Kristuksen henki eläisi rauhassa ja sovinnossa lihan kanssa ja yhtä mahdotonta on että liha, itse meidän syntinen luontomme olisi sopusoinnussa Hengen kanssa. Sentähden Paavalikin itsestään tunnustaa: »Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja vangitsee minut synnin lakiin, joka jäsenissäni on.»

Mutta toiseksi vaaditaan myös, että oikein ymmärrämme sanojen merkityksen: Herra parantaa sairautemme. Monet arvelevat merkityksen olevan, että meidät kokonaan vapahdetaan niistä, joten me pian olemme aivan puhtaat kuten Kristus oli ja kuten me tulemme olemaan taivaassa. Mutta ei niin! Tämä on erehdys.

Herra on kyllä joka kerta parantava sairautemme ja hengelliset tautimme, mutta ne voivat aina uusiutua. Älköön kukaan olko varma! Olemme nähneet, että Paavalin aina täytyi tuntea jäsenissään lain, joka soti mielen lakia vastaan ja välistä vangitsi hänet. Tässä asia on sama kuin ruumiillisessa parantamisessa. Ruumiillisessa suhteessa ihminen saattaa aina uudelleen vaipua, langeta, loukkaantua, vahingoittua tai muuten sairastua, joiden varalle Jumala ei ole antanut meille mitään varmuutta. Mutta sen sijaan hän on asettanut maan päälle lääkeneuvot ja antanut meille lääkärit kaikenlaisia sairauksia parantamaan.

Jumala ei koskaan maan päällä vapauta meitä sairauden eri muodoista, mutta hän tahtoo aina itse olla parantajamme, kuten hän sanoo: »Minä olen Herra, sinun parantajasi.» Kristuksen kirkko maan päällä on vain suuri sairaala, jossa jokaisella on oma sairautensa. Et tapaa ainoatakaan hurskasta, jolla ei olisi jotakin omaa vammaansa kärsittävänään. Ja olemme kokonaan voimattomat niistä vapauttaaksemme itsemme, sillä jos tämä olisi vallassamme, niin varmaan jokainen kristitty sen heti tekisi. Silloin on ainoa lohdutuksemme, että Herra itse tahtoo olla lääkärimme ja kautta elämän hoitaa kaikki sairautemme.

Eihän tässäkään ole: on parantanut, niin kuin se olisi kerrassaan tapahtunut, vaan parantaa, ts. lakkaamatta hoitaa ja korjaa meitä. Tämän hän suorittaa siten, että hän ensin rankaisee, tuottaa huolia, lyö ja rusentaa vanhaa ihmistämme. Sitten armoa anoessamme taas lohduttaa, virvoittaa ja nostaa meitä ja luo meihin uuden halun taidollisemmin vaeltaa. Itse hän lohdullisesti sanoo: »Katsokaa siis, että minä yksin se olen. Minä kuoletan ja teen jälleen eläväksi, minä lyön ja myös parannan.»

Ota Daavid tähän esimerkiksi! Paitsi vähempiin jokapäiväisiin virheisiin lankesi hän vaikeisiin henkisiin rikkomuksiin: saastaiseen himoon, joka sai hänet ottamaan lähimmäisensä vaimon katso, Herra löi häntä, mutta paransi myös. Toisen kerran hän lankesi ylpeyteen, niin että laski kansansa lukumäärän ja katso, Herra löi häntä, mutta paransi myös hänet. Silloin hän lauloi rukouksen: »Kiitä, sieluni, Herraa, joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi ja parantaa kaikki sairautesi.»

Herra Jeesus! Minä kannan kaikki syntini ja virheeni sinun eteesi, sillä missään muualla ei ole apua eikä neuvoa minun sairauksiani vastaan. Sinä, Herra, olet luvannut ja sinä siis tahdot ja voit minut puhdistaa ja pyhässä veressäsi pestä saastaisuuteni ja ainaiset puutteeni. Yksin sinuun minä toivon ja uskallan kaikessa hädässäni, kaikissa murheissani kotimatkallani ole minun turvanani ja apunani elämässä ole elämäni ja autuuteni kuolemassa, Jeesus, nimesi tähden. Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Niin saatana meni Juudaaseen, jota sanottiin Iskariotiksi ja joka oli yksi niistä kahdestatoista. Luuk. 22:3.

Erityisesti saamme tästä hirmuisesta tapauksesta opetuksen, ettei kenenkään tule olla suruton ja ajatella: Ulkokultaiset ovat ulkokullaisia. Vilpittömällä kristityllä ei ole mitään pelättävää. Ei niin, sillä Juudaan esimerkki opettaa meille toista.

Kun Jeesus valitsi Juudaan apostoliksi, ei hän varmaankaan ollut sellainen, miksi hän sitten tuli. Kuinka lukuisasti onkaan niitä, jotka ovat hengessä alkaneet, mutta lopettavat lihassa? Huomaa Juudaan esimerkki ja ota vaarin kaikista muista syntiinlankeemuksista, kuinka helposti ja nopeasti kristitty voi joutua perikatoon. Varsinkin kun oikein paha hetki on tullut, kun perkele viekkain ja väkevin karkauksin hyökkää kimppuusi ja yhdellä kertaa sytyttää sinuun lihan himon sokaisee ymmärryksesi, niin että kamalimmat synnit eivät sinusta näytä ollenkaan vaarallisilta, vaan rakkailta ja vallan tarpeellisiltakin - silloin on käsillä lankeemuksen hetki.

Sellaiseen kiusauksen hetkeen kuuluu, varsinaisesti kolme seikkaa Ensin synti tulee sinulle erittäin rakkaaksi ja viehättäväksi. Toiseksi, vaikka kuinka sitä katselisit, sinusta sen vaarallisuus on mahdoton, se näyttää sinusta vain aivan vähäpätöiseltä ja mitättömältä, ja lopulta kolmanneksi alat tätä syntiä harjoittaa vähitellen ja ajattelet: »Noin vähän ei haittaa mitään.»

Juuri näin kävi käärmeen pettäessä Eevan juonillaan. Se sanoi: »Ette te kuole tässä, hän on vain omenan ottaminen ja onhan omena vain omena. Mutta sen sijaan voitatte paljon, nimittäin ensiksi makean hedelmän nautinnon ja sitten suuremman ymmärryksen.» Samoin kävi Juudaan langetessa viettelykseen. Se alkoi vähäisellä näpistelyllä ja sitten tuumi hän: Minähän otan vain vähän - ja vain tämän kerran! (joka kerta) - eikä ole väärin, että minä saan jotakin vaivastani. Kun vielä perkele synnytti hänen sydämessään ajatuksen, että hän pettäisi Jeesuksen, niin olihan jotenkin luonnollista ajatella: Kolmekymmentä hopearahaa ei ole hyljättävää - eikä mitään vaaraa! Jeesus on ensiksi viaton ja sitten - kaikkivaltias - eihän tässä kuitenkaan hänen henkensä ole vaarassa - ja täten hankin itselleni hyvän ansion. Näin Juudas varmaan on ajatellut. Kuka olisi hänelle sanonut, että hän tekonsa jälkeisenä päivänä oli niin epätoivoon joutunut, että hän meni ja hirtti itsensä? Sitä hän ei olisi uskonut, vaan ajatteli vain, kuinka hän tuona päivänä nauttisi rahoistaan. Jos hän olisi torstaina Jeesuksen varoittaessa häntä uskonut, mitä hän seuraavana päivänä sai kokea, olisi hän varmaan pelännyt tuota kauppaa kuin helvettiä itseään. Mutta hän ei vielä ymmärtänyt tätä, ja perkele täytti hänet muilla viekoituksillaan.

Jokainen tarkatkoon tätä ajoissa ja oppikoon kerrankin ymmärtämään synnin ja perkeleen oikean luonteen. Jos näet suosit syntiä ja ulkokullaisuutta vain yhdessä tapauksessa, yhdessä tilaisuudessa, niin sinä pian hämmennyt, tulet vimmaan ja sokaistut, ettet voi nähdä vähimmänkään vaaran olevan käsillä ja niin sinä vähitellen, askel askeleelta kuljet lopullista perikatoasi kohti. Sellaiselle pahalle, saatanalliselle lumoushetkelle on ominaista, että vaikka mitä perinpohjaisimmin koetat punnita ja tutkia syntiä, johon houkutuksesi sinua vie, sinusta vain tuntuu, ettei se ole vähimminkään vaarallinen, vaan vähäpätöinen ja merkityksetön. Mutta sen sijaan se näyttää sinusta samalla kertaa äärettömän rakkaalta ja viehättävältä. Tämä on synnin oikea valaistus kiusauksen hetkellä, ja nämä merkit osoittavat, että silloin olet joutunut kiusaukseen tai koetukseen, jossa kuolemattoman sielusi onni tai onnettomuus ratkaistaan. Sillä jos nyt vain alat ulkokultailla, suosia syntiä ja sitä peitellä, olet hukassa.

Ulkokultaisuus on synnin ja perkeleen kultainen kuori, jota ilman ne eivät menesty. Jos todella riistät ulkokultaisuuden, niin et kokonaan voi viihtyä synneissä etkä jatkaa elämää niissä, vaan sinä olet aina niistä nouseva ja pelastuva. Jos Juudas vain olisi tunnustanut, mitä perkele oli häneen vaikuttanut - vaikka vain jollekin opetuslapselle - niin perkele olisi samana ollut voitettu, eikä Juudas olisi vaipunut synnin syvyyteen. Tätä keinoa koviin kiusauksiin joutuneet kristityt ovat kaikkina aikoina käyttäneet perkelettä vastaan ja aina suurella siunauksella. Sentähden apostoli varoittaakin. »Tunnustakaa toinen toisellenne syntinne ja rukoilkaa toinen toisenne edestä, että te terveiksi tulisitte.»

Mutta kaikki tämä on sellaista, jota harvoin tahdotaan oikein uskoa ja käsittää, ennen kuin omasta surkeasta kokemuksestaan on saanut oppia sen, jolloin se usein on liian myöhäistä. Mitä siis ei uskota? Sitä, että kiusauksen hetkellä meistä tulee niin sokaistut ja lumotut, että tulemme aivan suruttomiksi ja rohkeiksi, emmekä näe olevan mitään vaaraa vaikka parhaillaan henki ja sielu ovat menemässä. Ja jos joku ennen uskookin tämän, käy hänelle kuitenkin niin, että hänen itsensä langetessa johonkin synnin-kiusaukseen se synti ei kuitenkaan hänestä näytä vaaralliselta.

Tässä joutunemme kuitenkin pelkoon ja kysymme opetuslasten kanssa: »Kuka niin ollen voi pelastua?» Jeesus vastasi tähän sanoen: »Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.» Niin kauan kuin elämme tässä pelossa ja lohdutuksessa, emme koskaan saata hukkua, vaan me olemme aina Jumalan kädessä. Hän on uskollinen paimen ja auttaja ja sanoo itse: »Ei kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.»

Herra Jumala! Elämä ja kuolema ovat tässä kysymyksessä auta siis, että voittaakseni elämän, taistelisin sinun nimessäsi, taivaan ja maan Herra! Sinä annat minulle avun oikeaan aikaan, sinä annat oikeat taistelijan voimat, sinun kauttasi voitamme kaikki maallisen elämän vaarat ja vastukset ja pääsemme vihdoin ikuiseen lepoon. Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle. Room. 12:19.

Tässä apostoli asettaa vastakkain Jumalan vanhurskaan vihan ja koston sekä jumalattoman oman kostomme, jolla hän osoittaa, että jos annamme Jumalan olla suojelijamme, hän tahtoo kaikessa huolehtia meistä, kostaa kaiken kärsimämme vääryyden ja hankkia meille oikeutta. Mutta jos itse kostamme, niin asetumme Jumalan väliin ja riistämme häneltä hänen tehtävänsä - ja silloin saamme auttaa itse itseämme.

Tähän apostoli viittaa asettamalla Jumalan koston meidän kostoamme vastaan ja sanomalla:» Älkää itse kostako, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle.» Apostoli ei sano, että kärsimämme vääryys jää kostamatta, vaan hän tahtoo vain, että Herra Jumala saa säilyttää majesteettioikeutensa ja olla kaikkien ihmisten tuomari, niin ettemme tunkeudu hänen työpiiriinsä omalla kostollamme. Herra tahtoo yksin olla luotujensa kuninkaana ja tuomarina.

Sillä kirjoitettu on: »Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.» Näiden Herran sanojen pitäisi todella ainaiseksi masentaa kaiken kostonhalumme. Sillä kun suuri Jumala tahtoo olla kostajamme, pitäisi meidän toki niin pelätä hänen vihaansa, että meidän vihamme muuttuisi sydämemme armahtamiseksi ja esirukoukseksi.

Nähdessämme, kuinka suuresti Jumala rakastaa lapsiaan ja ystäviään, niin että luemme: »Joka teihin koskettaa, hän koskettaa Jumalan silmäterään.» Nähdessämme, millä palavalla rakkaudella hän heitä valvoo, niin että Kristus vakuuttaa: »Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut», mikä myös sisältää, että Jumala on havaitseva salatuimmankin pahuuden ja armottomuuden, jota meille voidaan osoittaa ja sen ohessa tietäessämme, kuinka hirmuista on, kun Herra itse vihastuu ja rankaisee - meidän todella tulisi hiljentyä ja vain rukoilla: Jumala, ole meille kaikille armollinen! Anna meille meidän svntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme.

Sillä kun Herra Jumala etsii niitä, jotka tekevät sinulle vääryyttä ja pahaa, tapahtuu se hirveämmin kuin ehkä itse olisit halunnut. Sillä meidän ei tule koskaan unohtaa, että syytöntä kärsimystä meille aiheuttanut ei ole aiheuttanut sitä ainoastaan meille, vaan vielä suuremmassa määrässä Herralle Jumalalle, joka paljoa sydämellisemmin huolehtii meistä kuin me itse ja silloin kiusaajasi on heti joutunut Jumalan vihan alaisuuteen - ja häntä ei hän voi välttää, niin kuin ei vielä kukaan ihminen ole Herran Jumalan kädestä päässyt.

Varmaa on, ettei synti jää rankaisematta - siitä huolehtii Jumala korkeassa täydellisyydessään: synti on aina jossakin muodossa sattuva syntiseen, joko ajassa tai iankaikkisuudessa. Täällä ajassa joko parannuksen murheessa ja osallisuudessa Kristuksen kärsimykseen tai myös rangaistuksen ja koston kärsimisessä.

Jos syntinen ajoissa tulee parannukseen ja Kristuksen syntikärsimyksen osallisuuteen, silloin hän välttyy kantamasta synnin oikeaa rangaistusta, koska tämä on siirtynyt Kristukselle. Mutta katumuksen ja kurituksen kärsimys tulee hänellä kuitenkin olla. Jos taas tämä ei tapahdu, niin silloin on aina Jumalan viha häntä kohtaava. Tämä tapahtuu usein täällä ajassa sellaisella tavalla, ettemme huomaa sitä synnin rangaistukseksi, koska se nimittäin tapahtuu tavallisten onnettomuuksien, sairauden, nälänhädän, tulen, veden, sodan ym. muodossa.

Mutta väliin se tapahtuu myös sellaisella tavalla, että me ihmisetkin voimme siinä selvästi huomata Jumalan vanhurskaan koston, esim. kun mies, joka on sortanut heikkoja, leskiä, ja orpoja lapsia ja vääryydellä itselleen anastanut muiden omaisuutta, joutuu merkillisiin onnettomuuksiin, suureen köyhyyteen ja kurjuuteen. Kun sellainen, joka on panetellut, pettänyt ja ihmisistä valehdellut riistäen heiltä heidän hyvän nimensä ja maineensa, itse joutuu julkisen häpeään ja ylenkatseeseen tai kun se, joka on tuottanut ihmiselle vaikeita loukkauksia, elinikäisiä surujakin, joihin inhimillinen oikeus ei ole voinut puuttua, päätyy kolkkoon mielen raskauteen, mielenvikaan, tai itsemurhaan.

Mutta jollei Jumala kosta vääryyttä täällä ajassa, silloin jää hänen vanhurskas kostonsa kauheaan iankaikkisuuteen, tapahtumaan tulevan vihan aikana. Kuinka siis tahtoisit ankarasti kohdella vihamiestäsi, kuinka vielä tahtoisit kostaa tai ylläpitää pahoja ajatuksia ja toivomuksia häntä kohtaan tietäessäsi niin raskaan Jumalan vihan jo häntä uhkaavan? Eikö ennemmin sydämellinen sääli valtaisi sinua, etkö ennemmin rukoilisi hänen puolestaan, että hän tulisi parannukseen! Tätä, meidän on tarkasti varottava suuren, pelättävän Herran sanoessa: »Minun on kosto, minä olen maksava.»

Tämän apostoli nyt esiintuo meille vakavimmin torjuakseen ja tukehduttaakseen väkevän pahuuden ja oman kostomme taipumuksen. Tämän pitäisi tosiaan olla kylliksi vaikuttamaan kaikissa, jotka tahtovat olla kristittyjä, jotka itse elävät pelkästä laupeudesta ja joka hetki tarvitsevat Jumalan kärsivällisyyttä, sen, etteivät he rikkovalle kanssaveljelleen osoittaisi vähintäkään kostoa tai ynseyttä.

Herra Jeesus! Opeta minulle anteeksiantamuksen oppi! Opeta minua olemaan vihaan hidas, mutta nopea antamaan anteeksi ja unohtamaan! Opeta suurella, jokapäiväisellä anteeksiannollasi, kuinka minun on annettava veljieni rikkomukset anteeksi Herra Jeesus, suo minun vaeltaa sinun pelossasi. Anna sinä minun syntivelkani anteeksi. Sytytä minuun armon tuli, että oikein rakastaisin lähimmäistäni! Kiinnitä minut itseesi, Jeesus rakas! Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? 1 Kor. 10:16.

Tässä apostoli sanoo meille, mitä Herra Kristus ruumiinsa ja verensä jakamisella meidän ravinnoksemme tarkoittaa ja vaikuttaa. Tämä on näet sisällinen yhdistys hänen ja hänen uskoviensa välillä. Tästä hän itse sanoo nimenomaan: »Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän pysyy minussa, ja minä hänessä.» Heti ehtoollisen asetettuansa hän sanoi: »Te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä.» »Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. » Samalla hetkellä hän sanoi Isälleen: »Ja sen kirkkauden, jonka annoit minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi. »

Ajattele, mitä tuollaiset Kristuksen sanat sisältänevät. Mikä jumalallisen rakkauden ihme! »Joka syö minun lihani, hän pysyy minussa ja minä hänessä.» Nämähän ovat Kristuksen omat sanat. Me hämmästymme, me emme voi käsittää niin suurta kunniaa, mutta mitä teemme? Ne ovat Kristuksen lausumat sanat. Eivät ne ole unta eikä tarua eihän Kristus voi valehdella. Sitä paitsi, missä on suuren, ihmeellisen Jumalan suurenmoisten neuvojen ja tekojen raja?

Hänen sovitettuaan meidät ensin verellään, tehtyään meidät Jumalan edessä puhtaiksi, vanhurskaiksi ja otollisiksi, oli hänen hyvä tahtonsa myös korottaa meidät kunniaan, itse niin likeisesti yhdistyä ja sulaa meihin, kuten tässä voimme huomata Hänen antaessansa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi. Sillä kuten se, mitä syömme ja juomme sulaa meihin, niin kuin ei mikään muu meitä koskeva. Omistamani kalliit tavarat eivät tule minua niin lähelle, eivät myöskään vaikuta minussa samaa kuin nauttimani leipä ja viini. Herramme Kristus on tahtonut asettaa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi, jotta me mitä läheisimmin yhdistyisimme häneen, jotta meidän henkemme eroamattomasti yhdistyisi hänen henkeensä, meidän ruumiimme hänen ruumiiseensa, meidän veremme hänen vereensä, jotta hänen rakkautensa, hänen puhtautensa, hänen arvollisuutensa tulisivat meidän omiksemme, iankaikkisesti omiksemme.

Tästä on hurskas Tauler lausunut seuraavat sanat: »Jumalan Poikaa ei ole mikään sen lähempänä, kuin hänen omistamansa inhimillinen luonto, jonka hän persoonallisella yhdistyksellä on liittänyt itseensä. Mutta kaikkein lähimpänä meitä on se, mitä syömme ja juomme, koska se muuttuu lihaksemme ja vereksemme. Koska siis Kristus niitä läheisimmin tahtoi yhdistyä meihin, asetti hän tämän pyhän sakramentin, jossa me siunatussa leivässä syömme hänen ruumiinsa ja siunatussa viinissä juomme hänen verensä.»

Oi, tämä sakramenttihan tarjoaa mitä ylevimmän kunnian. Eikö tulisikin tämän yhdistyksen olla korkeimpana kunnianamme maan päällä? Niinpä, kun sielu on saanut kaikkiin synteihinsä sen suuren lohdutuksen, jonka tämä sakramentti tahtoo lahjoittaa, tulee se usein niin palavaksi rakkaudesta Herraansa ja Vapahtajaansa, että se haluaisi saada painaa hänet sydämeensä, että se suurimpana autuutenaan pitää mitä läheisintä yhdistystä hänen kanssaan ja katso, silloin tämä laupias Herra tulee ja tietää neuvon, mitenkä tämäkin toivo täytetään.

Mutta jos ajattelemme tämän perustetta, niin on muistettava, että juuri ihmisen yhdistys uudelleen alkuperäänsä, Jumalaan, oli koko lunastuksen päämäärä. Ihminen oli luotu ollakseen sisällisesti yhdistynyt Jumalaan. Sentähden hänet myös oli tehty Jumalan kuvaksi. Tämä menetettiin syntiinlankeemuksessa silloin yhdysside katkesi, ihminen luopui Luojastaan siitä syntyi kuolema, josta Herra oli sanonut: »Jona päivänä sinä siitä syöt, on sinun kuolemalla kuoltava.»

Ensimmäinen askel sovintoon Jumalan ja ihmisen välillä otettiin Jumalan Pojan syntymisessä, Jumalan Pojan tullessa ihmiseksi, hänen tullessaan meidän kaltaiseksemme, hänen pukeutuessaan meidän lihaamme, hänen omistaessaan meidän luontomme ja tullessaan veriyljäksemme, silloin jo tapahtui sovinto Jumalan ja meidän välillämme - sillä meidät yhdistettiin verensiteillä. Tästä profeetta jo edellä oli sanonut: »Hänen nimeksensä on pantava Immanuel, Jumala meidän kanssamme», se oli ei vain: Jumala keskuudessamme, vaan: Jumala meissä, Jumala lihassamme, Jumala veriheimolaisemme, mistä apostolikin sanoo: »Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä josta syystä hän ei häpeäkään kutsua heitä veljiksi.»

Mutta tämän Jeesuksen syntymässä perustetun yhdistyksen hän tahtoo täydentää tässä ihmeellisessä sakramentissa, jossa hän myös yhdistää koko ottamansa miehuuden luonnon meidän kanssamme. Tämä on meille käsittämätön kunnia! Minkä pyhyyden kantaakaan itsessään ihminen, joka on tullut osalliseksi Kristuksen pyhästä ruumiista - hän on samaa ruumista ja samaa Henkeä hänen kanssansa! Mikä kunnia ja autuus!

[rita4]

HEINÄKUUN 31 PÄIVÄNÄ.

Jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, niin silloinhan olette äpäriä ettekä oikeita lapsia. Hepr. 1:8.

Jumala on käsittämätön, rakkaudesta rikas ja lempeä olento - tämä on hänen oma, epäämätön ilmoituksensa. Mutta mitä merkitsee sitten, että kaikkien Jumalan lasten maan päällä täytyy kärsiä? Tässä piilee viisaus, Jumalan salaisten ajatusten ilmaus. Jos vain saisimme silmämme auki näkemään, mitä Jumalan lasten kärsimys merkitsee, niin me hartaasti rakastaisimme kaikkea kärsimystämme ja iloitsisimme siitä, kuin Isämme kalliista taivaanviesteistä, joka näiden kautta ystävällisesti kutsuu meitä: »Olkaa hyvässä turvassa! Te pääsette taivaaseen. Ettekö huomaa, että olen jo alkanut valmistaa teitä. siihen, alkanut kuolettaa lihaanne, puhdistaa, pestä, kypsyttää ja pyhittää henkeänne, sieluanne ja ruumistanne. Uskokaa varmasti, etten minä tarkoituksetta näin valmista teitä! Saatte varmasti uskoa, että kun minä täten ajassa valmistan teitä taivasta varten, minä myös todella aion teidät sinne vastaanottaa.»

Tämä tuntomerkki on niin selvä, että sokeatkin ovat sen kautta tulleet käsittämään suuren totuuden, että Jumala aikoo lapsillensa iankaikkisen elämän taivaassa. Pelkällä järjen päättelyllä monet ajattelijat ovat tulleet varmuuteen iankaikkisen elämän olemassaolosta tämän elämän jälkeen vain sen ilmiön perusteella, että täällä ajassa »käy vanhurskaalle, niin kuin hän olisi tehnyt jumalattomien tekoja», ja sen sijaan jumalattomalle kaikki menestyy. Nämä ajattelijat kuitenkin ovat käsittäneet kaiken sen perusteella, mitä he näkevät Jumalasta luomakunnassa, Jumalan olevan aivan täydellisen olennon, täydellisen oikeamielisyydessä ja väsymättömän hyvyydessä, rakkaudessa ja hellyydessä ihmistä kohtaan. Niin heissä on syntynyt varma vakaumus, että aika on koittava, jolloin epätasaisuus tasoitetaan, Lasarus on saava hyvää ja rikas mies ansaitsemaansa pahaa: samoin on sekin käsitetty, että kaikki Jumalan lasten kärsimykset ovat vain pyhän Jumalan työtä synnin kuolettamiseksi meissä ja pyhityksemme täydentämiseksi. Sillä he ovat kokemuksissaan oppineet sen, mitä apostolikin sanoo, että lihassa kärsii, lakkaa synnistä, että vanha ihminen kärsimysten ja murheiden kautta heikentyy ja masentuu himoissaan ja haluissaan.

Täten ymmärrämme siis Jumalan tarkoituksen kärsimyksillämme: Hän valmistaa meitä taivaaseen. kuolettaa syntimme ja täyttää pyhityksemme. Mitä tulisikaan koko kristillisyydestämme, kaikesta Hengen työstä sielussa, jollei Jumala alituisesti kurittaisi ja suolaisi meitä kärsimisillä? Emmekö kokemuksesta tiedä, kuinka heti alamme tulla uneliaiksi, lihallisiksi ja maailmanmielisiksi, kun jonkin aikaa kaikki menestyy meille, on tyyntä ja onnellista. Ja kuinka voisi usko tulla harjoitetuksi ja voimistua, ellemme tulisi koetelluiksi?

Onhan todellista uskon harjoitusta, että joudumme tilaan, jossa emme mitään näe, jossa apumme ja voimamme ovat hävinneet, niin että meidän on turvautuminen kaikkivaltiaaseen, totiseen, Jumalaan, Kuinka kävisi rukouksemme, jos meillä aina olisi, mitä tarvitsemme, tai voisimme itse itseämme auttaa? Kuinka kävisi Jumalanpelkomme, ellei Jumala toisinaan näyttäisi vihaansa?

Kuinka ajattelisimme armosta, jos kerrassaan saattaisimme vapautua lihamme synneistä, tai saattaisimme tahtomme mukaan niistä luopua? Missä olisi rakkautemme ja nöyryytemme, jollemme hyvissä avuissa käy kyllä siltikin hitaasti ja kehnosti, mutta kuinka kävisi, jollei meitä kuritettaisi?

Tästä näemme, kuin aivan välttämätöntä on kasvaaksemme hyvässä, pyhittyäksemme ja estyäksemme hengellisestä kuolemasta ja synnin ylivoimasta, että Jumala alinomaa seuraa meitä herättävällä ja kurittavalla vitsallaan.

Tässä on pääsyy, miksikä kaikkien hurskasten entisaikoina ja kaikkien oikeiden Jumalan lapsien vielä tänäkin päivänä täytyy saada kärsimystä, kuritusta. Tämän on Jumala järjestykseksi määrännyt, niin että apostoli sanoo: »Jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, niin siloinhan olette äpäriä ettekä oikeita lapsia.» Lause on selvä.

Se sanoo meille nimenomaan, että niin totta kuin olet Jumalan lapsi, pitää sinulla olla kuritusta, että jos olet ilman kuritusta saat elää vapaasti oman mielesi mukaan, niin on se selvä että olet äpärä etkä lapsi perheessä. Hyvin käsitämme senkin, että aivan pienokaiset, heikot lapset eivät vielä tarvitse kovempaa kuritusta, heitä ohjaavat vielä hyvin Henki ja sana. Mutta kun he ovat kasvaneet kestämään kovempia koettelemuksia ja aikaa myöten tulevat uneliaiksi ja huolettomiksi, tarvitsevat he silloin kuritusta, sillä sellaisesta Jumalan lapsen puhtaudesta ja hyvyydestä, etteivät puhdistus ja kasvaminen hänelle enää olisi tarpeen, ei Raamattu tiedä mitään.

Poikkeukseton säännös siis on, että kaikki taivaaseen valmistettavat ovat kuritettavat, vitsottavat ja puhdistettavat.

Herra Jumala, rakas taivaallinen Isäni, sinä sen tiedät, mitä minä syntinen, saastainen lapsesi tarvitsen valmistuakseni sinun taivaalliseen, iankaikkiseen kunniaasi. Sinua siis rukoilen nöyrästi, anna minullekin se mieli, että kieltäisin itseni, kantaisin ristin ja seuraisin Jeesustani. Amen.

[rita4]

ELOKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Minä olen Herra, se on minun nimeni, en minä anna kunniaani toiselle enkä kiitostani epäjumalille. Jes. 42:8.

Juutalaiset tiesivät Raamatusta Jumalan luvanneet, lähettää suuren, hyvän paimenen ihmisille. Sillä näin kuuluivat lupaukset: »Minä olen asettava heille paimenen, joka on heitä kaitseva, palvelijani Daavidin, hän on heitä kaitseva, hän oli oleva heidän paimenensa.» Nyt Herra sanoo Joh. 10: »Minä olen tämä luvattu paimen.» Kaikki, jotka ovat ennen minua tulleet sanoen itseään täksi paimeneksi, ovat varkaita ja ryöväreitä, minä olen teille luvattu hyvä paimen. Sillä Herra tahtoi myös meille opettaa olevansa ominaisuudeltaan ainoa hyvä paimen. Hän on hyvä paimen siinä merkityksessä, että paitsi häntä ei muuta hyvää paimenta ole. Tärkeä totuus, joka on meille sekä varoitukseksi että lohdutukseksi!

Kristittyjen tulee nimittäin varoa epäjumalisesti kiintymästä niihinkään alipaimeneen. On epäjumalista ja vahingollista kiintymystä, jos tulet niin riippuvaksi jostakin ihmisestä, että tämän kuollessa tai siirtyessä muualle menetät samalla kaiken turvallisuutesi ja johtosi ja jos edelleen opettajasi poikkeaisi totuuden tieltä, sinäkin poikkeaisit totuudesta. Ajattele, mikä vaara!

Ei, kristityllä pitää olla päätukensa ja varsinainen sydämenturvansa yksin Herrassa, niin että vaikka hän joutuisi autioimmalle seudulle, missä ei yksikään lempeä paimenääni ihmishuulilta tule kuuluviin, hänen sielläkin olisi saatava vain Vapahtajasta ja hänen sanastaan sielunsa virvoitus ja sydämestään sanottava Daavidin kanssa: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.» Toiseksi, jos muutoin paraskin opettaja saarnaa evankeliumia toisin, kuin mitä Kristus ja hänen apostolinsa ovat saarnanneet, sinun tulisi antaa se mennä menojaan ja vain pysyä Herran sanassa sanoen: »Minä tiedän, kuinka Kristus opetti ja menetteli syntisten suhteen, siinä minä pysyn. Hän on hyvä paimen, hänestä pidän kiinni.»

Ei ole vähäisin uskollisille alipaimenille sattuvista vaivoista, kun heidän täytyy kokea, että lammasraukat, jotka he ainoastaan ovat tahtoneet kuljettaa heidät verellään lunastaneen »suuren lammaspaimenen» luo, alkavat tulla niin palvelijasta riippuviksi, että he ilman häntä ovat onnettomia, kaikkea lohdutusta ja totuuden johtoa vailla. Tällaisen riippuvaisuuden vuoksi on moni uskollinen palvelija poistemmattava tai myös häpäistävä jollakin tahralla, jotta opittaisiin ajattelemaan eikä tekemään ihmistä Jumalaksi. Niin Herra sanoo: »En minä anna kunniaani toiselle enkä kiitostani epäjumalille. Minä, minä olen Herra, ja paitsi minua ei ole yhtään Vapahtajaa. Minä olen hyvä paimen.»

Emme tällä tahdo suinkaan ylistää sitä kylmää ja rikkiviisasta henkeä, joka ylenkatsoo kaikkia Herran suuresta armostaan seurakunnalleen antamia aseita ja hylkää sen sanan valon, jonka Jumala näiden aseiden kautta on maailmalle antanut. Nämä rikkiviisaat uskovat vain omaa henkeään tulkitessaan muka Jumalan hengen sanaa yksin oikealla tavalla. He saattavat oman, yksityisen käsityksensä nojalla ylenkatsoa sellaisia valituita aseita, joita Jumala on käyttänyt koko kirkkonsa uudelleen muodostamiseksi ja jotka mitä runsaimmissa hedelmissään ovat saaneet Jumalan oman vahvistuksen lähetystoimessaan.

Emme ylistele tätä rikkiviisasta henkeä. Emmekä tahdo vastustaa Paavalia, kun hän kiittää galatalaisten asemaa erittäin autuaaksi siihen aikaan, jolloin he ottivat hänet vastaan, niin kuin Jumalan enkelin, jopa niin kuin Kristuksen Jeesuksen itsensä, ja olisivat voineet repiä silmät päästään hänen tähtensä, ei, tällainenkin hehkuva rakkaus voi vain mitä kauneimmin kuvastaa oikeata onnellista tilaa.

Me tahdomme ainoastaan varoittaa epäjumalisesta ja orjallisesta kiintymyksestä, jota äsken kuvasimme ja joka on niin vahingollista sekä lampaille että alipaimenille. Tahdomme lausua Johannes Kastajan sanoilla: »Te olette itse minun todistajani siihen, että sanoin: en minä ole Kristus, vaan olen lähetetty hänen edellensä. Minä olen vain huutavan ääni. jolla on morsian, se on ylkä – hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.» Ja samaa tarkoitti apostoli Paavali sanoessaan: »Onko Paavali ristiinnaulittu puolestanne? Tai oletteko kastetut Paavalin nimeen?» Näemme näistäkin kohdista näiden pyhien miesten vaivan siitä, että oppilaat pyrkivät riippumaan palvelijoissa. Emme siis saa kummastua, jos tuota vieläkin tapahtuu, mutta meidän tulee varoa sitä kalliisti lunastetuille sieluille vahingollisena asiana.

Monet ihanat esimerkit osoittavat, että kristityn kadotettua hyvän paimenensa, ei halveksumisen kautta, vaan hänen palveluksensa menettämällä - hän oli pakotettu vielä tarkemmin riippumaan Herrassa itsessään ja hänen sanassaan. Silloin vasta hänen henkinen elämänsä vakiintui ja kypsyi, niin suuressa määrässä, ettei se muuten olisi tätä kypsyyttä saavuttanutkaan, ja hänen sydämensä sai myös paljoa suuremman ja pysyvämmän ilon Vapahtajansa lähemmässä tuntemisessa, joka nyt itse etsi ja hoivaili tätä yksinäistä lamastansa. ja tällaisessa kokemuksessa opitaan käsittämään ja tuntemaan, mitä Herra tässä sanoo: »Minä olen Herra, se on minun nimeni. En minä anna kunniaani toiselle.»

Kallis Jeesus, tule kylmään, turtuneeseen mieleeni! Kaikki epäjumalat kadotkoot edestäsi, tule yksin sydämeni valtiaaksi! Tule luokseni, vahvista vaipuneet voimani, sytytä uskoni lamppu palamaan! Ole toivoni elämässä ja kuolemassa! Amen.

[rita4]

ELOKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Raamatuista saatavan kärsivällisyyden ja lohdutuksen kautta meillä on oleva toivo. Room. 15:4.

Tämä on Jumalan tarkoitus Raamatun sanoilla, ettei meidän siitä ole hankittava vain tietoa päähämme, vaan eritoten tuo oleellinen hyöty ja voima elämään, »että Raamatuista saatavan kärsivällisyyden ja lohdutuksen kautta meillä olisi toivo.»

Raamatuista saatavalla kärsivällisyydellä ja lohdutuksella tarkoitetaan Raamatun antamaa kärsivällisyyttä ja lohdutusta, jota Raamattu joko sanoilla ja esimerkeillä meille opettaa tai meissä vaikuttaa sitä oikein tutkiessamme. Kuinka on ymmärrettävä, että meillä niistä on oleva toivo?

Ensin tulee meidän tietää, että »toivolla» tarkoitetaan uskovien autuudentoivoa. Mutta että meillä Raamatuista saatavan kärsivällisyyden ja lohdutuksen kautta olisi tämä toivo, on erityisesti siinä, että kun murheessa ja ahdistuksessa luemme Raamatun armollisia lupauksia tai katselemme niiden ihania esikuvia, joilla on ollut katkerat ja pitkälliset kärsimykset ja kuitenkin ovat kärsivällisyydellä ne kestäneet, odottaneet Herraa ja vihdoin saaneet ihanan kruunun palkakseen, niin tämä meille antaa lohdutuksen, »Raamatun lohdutuksen. Siitä mekin elvymme kärsivällisyyteen, kestävyyteen, odottamaan Herraa sekä siihen toivoon, että meillekin kaiken kärsimyksen jälkeen koittaa autuaallinen loppu. Elvymme uskomaan, että Herra vielä on oleva sama uskollinen Jumala kuin muinoin, on osoittava meillekin saman armon, kuin isillemme. Ja ettemme siis häntä odottaessamme joudu häpeään.

Sanat »kärsivällisyys ja »lohdutus» lausuvat meille, että meillä tulee olemaan kärsimyksiä ja vaivoja. Sillä muutoin eivät kärsivällisyys tai lohdutus olisi tarpeen. Mutta vaivoissa ja kärsimyksissä kärsivällisyyttä oikein harjoitetaankin ja Raamatun lohdutusta nautitaan.

Ilman kärsimyksiä ja murheita ovat kaikki Raamatun lohdutukset voimattomia hyödyttömiä. Murheessa vasta Raamatun lohdutus tulee voimakkaaksi ja antaa meille kärsivällisyyttä ja toivoa. Mutta tämä tapahtuukin ainoastaan Raamatun lohdutuksesta. Sillä ellemme pidä sanaa silmämääränämme, niin on tämä valo murheissamme sammunut. Vain Raamatun antamalla kärsivällisyydellä ja lohdutuksella toivo vahvistuu vaivan alla. Valaistakoon tätä muutamilla esimerkeillä heti huomataksemme, minkä johdutuksen Raamattu antaa.

Jobin kärsivällisyyden olette kuulleet, sanoo Jaakob. Jobin historiasta näemme, kuinka kauheasti tätä Jumalan ystävää kiusattiin, kun häneltä ensin riistettiin kaikki, mikä hänelle oli rakasta, maan päällä. Sitten hänet »lyötiin täyteen pahoja paiseita kantapäästä päälakeen asti». Ja vielä viimeksi vaimo ja naapurit pilkkasivat ja häpäisivät häntä. Nähdessämme, kuinka Herra kaiken tämän kestäessä oli kuitenkin hänen armollinen ystävänsä ja jälkeenpäin antoi hänelle kaksin verroin enemmän hyvää jo ajassa sekä armollisen todistuksen, että hän oli vanhurskas ym. niin on tämä meille lohdutuksena, että mekin kaiken vaivan aikana voimme omistaa Jumalan korkeimman ystävyyden, voimme myös Jumalan sallimuksen mukaan, saada lievitystä ja lohdutusta ja tämän elämän jälkeen ihanan lopun.

Katso Aabrahamin pitkällistä koettelemusta, ja kuinka hänet lopulta, niin runsaasti siunattiin. Jumala oli antanut hänelle sen lupauksen, että hän tulisi sangen suuren suvun kantaisäksi. Silti Jumala antoi hänen olla lapsettomana sadanteen vuoteensa. Ja kun »lupauksen poika» vihdoinkin oli annettu, käskettiin Aabrahamin uhrata se polttouhriksi. Katso, mitä koetuksia! Ja huomatkaamme kumminkin, kuinka ihanasti Herra täytti lupauksensa! Mikä suuri ja ihmeellinen suku Aabrahamille syntyikään, kun Jumalan Poikakin lihan mukaan kuului tähän!

Mutta vielä esimerkki. Daavid oli »mies Jumalan mielen mukaan». Ja kuitenkin hän sai kokea sanomattoman katkeria koetuksia, esim. kun hän, pyhän profeettana lankesi niin kauheasti, että hän Israelin kansalle joutui häpeäksi ja pilkaksi, kaikkien uskottomain häväistäväksi. Ja kun hänen oma poikansa nousi kapinaan häntä vastaan ja karkotti hänet valtaistuimeltaan. Tai kun hän ylpeydestä laski kansan ja sen takia sai niin kovan rangaistuksen, että hänen täytyi katsoa itsensä syypääksi seitsemänkymmenen tuhannen ihmisen kuolemaan, kun Herra lähetti ruttotaudin syntistä kansaa kurittamaan. (1. Aik. 21) Daavid olisi kuitenkin hartaasti suonut olevansa tälle kansalle runsaimmaksi siunaukseksi.

Kuinka kauhean katkerasti Jumala voi kiusata rakkaimpia ystäviään! Nyt Daavid sai sekä ylpeytensä että syvien lankeemuksiensa tähden huomata olevansa kansalle onnettomuudeksi. Eikä samaa Daavidia sittenkään hylätty, vaan hän oli niin korkeassa armossa, että hänen sanoihinsa Jumalan Poikakin maan päällä oli pukeva syvimmät tunteensa, katkeran tuskansakin ristillä. Sellainen on Raamatun lohdutus.

Tällaisista esimerkeistä meidän on vahvistuttava toivossa, vahvistuttava katkerimmissa kokemuksissammekin säilyttämään luottamuksemme ihmeelliseen, mutta uskolliseen Jumalaan! Ja Uudessa testamentissa meille etupäässä viitataan Kristuksen kärsimystä nähdäksemme, kuinka hän oli kiusattu ja kaiken piinansa jälkeen meni kunniaansa. Kärsivällisyydellä kestääksemme meille määrätyssä kilvoituksessa kehottaa apostoli: »Katsokaamme uskon alkajaan ja päättäjään Jeesukseen, joka, vaikka hän olisi kyllä voinut iloita, kärsi ristiä, ei totellut pilkkaa, ja nyt istuu oikealla kädellä Jumalan istuimella. Niin muistakaa häntä, ettette väsy mielessänne ja lakkaa.»

Tällainen on Raamatun lohdutus, josta meidän on opittava kärsivällisyys ja saatava järkähtämätön toivo loppuun asti.

[rita4]

ELOKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta. Luuk. 13:24.

Mikä muu onkaan hengellisen pyrkimyksemme, tutkimisemme ja lukemisemme päätarkoitus kuin autuaiksi tulemisemme, että ajassa olisimme sovinnossa Jumalan kanssa ja kuollessa pääsisimme kotiin Jumalan luokse ja olisimme alati kerran Herran luona? Eikö meidän siis olisi pysähdyttävä ajattelemaan ja tarkkaamaan, onko hengellinen pyrintömme sitä laatua, että se todellakin johtaa siihen autuaalliseen päämäärään, jotta emme »juoksisi umpimähkään tai taistelisi niin kuin ilmaan huitoen».

Useiden on siis tarpeellista ensin tutkia, johtaako kaikki hengellinen pyrkimys perille? Onko jokainen, joka jollakin tavalla etsii Jumalan valtakuntaa, todella sinne pääsevä? Vai onko päinvastoin olemassa vain yksi ainoa elämäntie? Ja sitten tulee tutkia, olemmeko tällä ainoalla autuuden tiellä, niin että ilolla voimme nähdä vuosien kiitävän. Vai onko meidän vielä muutettava toisenlaiseen elämään, ennen kuin voimme autuaallisesti kuolla. Onnetonta, kauheaa, jollemme saa armoa sellaiseen tutkimiseen! Onnetonta, kauheaa, jos lihallisen suruttomuuden kevytmielisyydellä itse ratkaisemme asian tutkistelematta sitä Herran edessä.

Mutta tutkimisen armon ja mielen vilpittömyyden saanut varokoon visusti etsimästä kysymystensä vastausta ilmasta, asettumasta vain istumaan ja miettimään tai odottamaan välitöntä vastausta sydämessään. Et myöskään näin tärkeissä kysymyksissä saa tyytyä jonkun ihmisen mielipiteeseen, vaan tiedustele tässä sen Herran sanaa, joka on tuomitseva viimeisenä päivänä. Siinä mielessä esitämme muutamia Kristuksen omia ajateltavia sanoja. Jumala antakoon armoa huomataksemme, mitä hän puhuu!

»Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta, sillä monet, sanon teille, pyrkivät päästäkseen sisälle, mutta eivät voi.» Tässä on nyt tärkein kysymys: Mitä tämä merkitsee? Mitä merkitsee, että sellaisetkin, jotka pyrkivät päästäkseen sisälle ahtaasta ovesta, eivät kuitenkaan voi? Onneksi Herra on tämänkin selittänyt. Raamatussa on tähän kaksi selitystä.

Toinen kuuluu näin: Monet etsivät Jumalan valtakuntaa, mutta eivät tee sitä sellaisella vakavuudella, että voisivat ahtaasta ovesta päästä sisälle. He ovat osaksi, mutta ei kokonaan heränneitä. He halajavat Jumalaa ja hänen armoaan, mutta myös maailmaa ja sen ystävyyttä. He tahtovat palvella kahta herraa. He tahtovat luopua muutamista synneistä, mutta säilyttää toisia, joita ne eivät tahdo syntinä pitääkään, vaan puolustavat niitä. Kristus sanoi: »Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa sieluaankin, hän ei voi olla minun opetuslapseni.» Hän on sen miehen kaltainen, joka ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt loppuun saattamaan. Hän on siis uhrannut siihen työtä ja varoja mutta ei hänellä ole mitään hyötyä siitä. Oli rikas nuorukainen, joka mielellään tahtoi seurata Jeesusta. mutta se ei käynyt päinsä säilyttämällä rikkautta. Kuultuaan, että hänen piti siitä luopua, hän meni murheellisena pois. Niin käy monelle.

Tähdellinen seikka: he menevät murheellisina pois! He olivat niin likellä taivaan ovea! He näkivät Herran ja rakastivat tavallaan, mutta heidän täytyi luopua hänestä, sillä he eivät voineet hyljätä kaikkea hänen tähtensä. Nämä koettivat siis mennä sisälle, vaan eivät voineet. Mutta toiset menevät tietämättöminä pois Herran luota väärässä toivossa luullen olevansa hänen, vaikka uuden syntymisen ja uuden luomuksen tuntomerkit kokonaan puuttuvat heiltä.

Vielä on toisia, jotka eivät millään muotoa tahdo luopua etsimisestä, eivät myöskään väitä asiansa jo olevan hyvällä tolalla, mutta viivyttävät aina menemistään oven läpi. He tutkivat parannusta ja uskoa, mutta itse asiaan ryhtymistä, ryhtymistä siihen parannukseen, jota he tutkivat tai etsimään armoa ja sovintoa Jumalan kanssa, etsimään uskon lahjaa, uskon elämää ja rauhaa, sitä ei synny, vaan he viipyvät ja odottavat, kunnes on liian myöhäistä. He viipyvät viipymistään vuoden toisensa jälkeen ja luulevat, että Herra aina on heitä odottava, ettei hän saata sulkea ovea, ennen kuin he ovat sisään päässeet ja pettyvät niin, etteivät viimein voi mennä sisälle.

Toinen syy on paljon vaikeampi käsittää. Se on itse »loukkauskivi ja pahennuksen kallio.» Sitä voidaan selittää tähän tapaan: Monet koettavat niin vilpittömästi mennä ahtaasta ovesta sisälle, että voivat sen takia luopua isästä, äidistä, veljistään, vieläpä hengestään, mutta eivät kuitenkaan voi mennä sisälle vain sen vuoksi, etteivät tahdo luopua jostakin, jossa vielä lujemmin riippuvat kuin hengessään, nimittäin omasta mielestään ja oman parannuksensa ja itsekieltämyksensä ansiosta.

Toisin sanoen: He koettavat mennä sisälle ahtaasta ovesta, mutta eivät ota vaaria, missä ahdas ovi on, vaan lyövät päänsä seinään, missä ei mitään ovea ole. Näitä ihmisiä Kristus nähtävästi tarkoittaa, kun hän kuvaa häämiehessä, jolla ei ollut häävaatteita ja neitsyitä häissä, jotka lamput käsissä kulkivat ylkää vastaan, mutta joilla ei ollut öljyä lampuissaan. Heillä on tosin Kristus ja usko opissa, järjessä ja puheessa. Mutta sydämessään heillä on toinen tie, toinen perustus, se näet, mitä he itse Jumalan avulla ovat ja tekevät.

[rita4]

ELOKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsessään, ellei se pysy minussa. Joh. 15:4.

Sinä valitat: Minä olen niin kylmä, niin voimaton taistelussani kiusauksia vastaan, minä näen vaaran ja torjun sitä voimieni takaa, luen varoituksen sanoja, mutta kaikki on turhaa, minä olen yhtä kylmä ja heikko. Missä siis on vika? Juuri siinä, kun ensi parannuksen aikana olit samassa hädässä, epäuskossa näet, kylmässä, kuolettavassa epäuskon sumussa, joka sieluasi ympäröi. Et tunne Vapahtajaa oikein, et saa elämän lämpöä hänen sydämestään, mistä ennen sait lämpöä ja elinvoimaa.

Tässä olisi taaskin apukeino se, että sellaisena kuin olet, heittäytyisit vain anteeksiantaumuksen helmaan ja pysyisit siinä, kunnes lämpenisit ja vahvistuisit. Se on kääntäisit katseesi pois omasta itsestäsi, omasta huonoudestasi ja synneistäsi ja vain katsoisit Jumalan sydäntä ja Kristuksen sovittavaa verta ja esirukousta, kunnes jälleen saavutat sen ilon ja rauhan, joka ennen antoi sinulle rakkautta ja pyhitysvoimaa.

Jospa voitaisiin kultakirjaimilla kirjoittaa kaikkien uskovien sydämiin, että koko autuutemme aina on yhdessä ainoassa kohdassa, nim. pysymisessä hänessä, joka on meitä rakastanut. Silloin kyllä on keinoja, syntiä vastaan. Ota tässä langenneen ihmisen onnettomista koetuksista oppia! Hän lankesi ensin huolettomuudesta syntiin, joka ehkä oli vähäpätöinen, jos siksi voi mitään syntiä nimittää, joka sittenkin turmeli hänen uskonsa ja rauhansa. Hän koetti korjata ja palauttaa rikotun hyvän välin itsensä ja Vapahtajan parannuksella, joka hänen mielestään oli siinä, että hän ensin jonkin aikaa katui ja teki parannuskokeita ja sitten viimein pyysi armoa ja anteeksiantamusta. Mutta miten kävi?

Kiusaus samaan syntiin tulee yhä voimakkaammaksi, ja samassa etenee epäusko ja sitä seuraava väsymys niin, että hän lankeaa taasen ja saa siitä uutta syytä epätoivoon ja pelokkaaseen pakenemiseen puhtaasta, pyhästä Jumalasta. Niin kulkee ihmisparka epäuskossaan askel askeleelta poispäin ainoasta Vapahtajastaan, kunnes hän vihdoin pitää kaiken kadotettuna. Ja nyt hän rauhoittaakseen levotonta, huutavaa omaatuntoaan alkaa etsiä jotakin väärää lohdutusta, jotakin puolustusta häntä voimallisemmalle synnille tahi yleisessä epäuskossa ja maailman hyörinässä pyytää haihduttaa viimeiset ajatukset siitä, mitä hänellä on ollut ja mitä hän on kadottanut. Ja siinä on loppu. Hän on kuollut.

Mikä tässä nyt oli ratkaisevana kuolemansyynä? Se vain, ettei hän heti, syntiin langettuaan, etsinyt sovintoarmoa, puhdistusta Karitsan veressä, vaan meni pois itse vammaansa parantamaan. Sillä huomaa: hänen syntiinlankeemuksensa oli tietysti paha, hänen olisi ennemmin pitänyt valvoa ja taistella vereen asti pahaa vastaan. Mutta katso, lankeemus olisi tullut armolla parannetuksi, jos hän heti olisi siihen turvautunut. Sillä Kristus on hankkinut lahjoja langenneillekin. Mutta kuolema tuli siitä, että hän tässä kohdassa antoi järjen ja perkeleen pettää itsensä ja eksyi parannuksen tieltä.

Tässä on taas edessämme tuo kaita tie, se näet, että meidän ennen syntiä, se on kiusauksen hetkellä, taikka ennenkin on pelättävä ja varottava, »vaellettava pelossa», mutta synnin tehtyämme, se on langettuamme, käytävä uskalluksella armoistuimen luo, ummistettava silmämme ja korvamme järjeltä ja tunteelta ja vain heittäydyttävä armonvirtaan ja siinä pestävä saastaisuutemme.

Vaarat syntyvät siitä, että ennen synnintekoa olemme kovin rohkeat ja suruttomat, mutta synnin tehtyämme kovin arat ja epäröivät. Valvomiseen kuuluisi lankeemuksen pelko ensimmäisen itserakkaan kuvittelun tullessa. Pelko ja avunhuuto heti kiusauksen saapuessa sekä, mikäli kutsumuksesi sen myöntää, kaikkien tilaisuuksien, paikkojen, henkilöiden ja olosuhteiden välttäminen, joiden tiedät kiusaukseen vetävän.

Sillä rukoileminen: »Älä johdata meitä kiusaukseen», mutta samalla vapaaehtoisesti sen syliin heittäytyminen on Herran pilkkaamista ja itsensä tahallista pettämistä. Mutta uskoon kuuluu, että niin pian kuin olet langennut, et itsestäsi etsi apua, vaan juuri kuin ensi kertaa olisit armoa anomassa, heti menet tahroinesi puhdistavan sovitusveren luo ja siinä peset vaatteesi. Tämä harjoitus kukistaisi järkesi, särkisi ja sulattaisi sydämesi ja pakottaisi sinua joka päivä viljelemään sanaa ja rukousta.

Mitä näillä keinoilla ei saada aikaan, sen tekee hän, Uskollinen ja Ihmeellinen ristin kautta häneltä sen ottaessasi. Vilpitön sielu huokaa useinkin: En välitä siitä, mitä minun pitää kärsiä, kunhan vain Jumalan työ minussa edistyisi. Ei, että Jumala itse kuolettaisi lihani, sillä minä olen siihen liian heikko! Tällaisia huokauksia uskollinen Jumala suopeasti kuulee! Siitä tulee, että jos esimerkiksi epäjumalanasi alat pitää jotakin maan päällä, hän ottaa sen sinulta pois niin tuntuvasti, että ehkä sen takia itket ja valitat tai taas antaa hän sinulle sen, mitä pyydät, vaan tekee sen samalla katkerimman surusi aiheeksi.

Jollet voi pysyä nöyryydessä, vaan alat ajatella itsestäsi korkeasti, laskee hän päällesi paholaisen, antaa sinun joutua koviin kiusauksiin, langeta syntiin ja saada häpeää osaksesi. Sen kautta hukkaat vähemmän, kuin jos jäisit ylpeyteesi, sillä siten olisi kaikki hukassa. Jonka vuoksi sääntönä on: niin paljon kuin ihminen voittaa nöyryyttä, niin paljon hän myöskin saa pyhyyttä ja armolahjoja.

Jos alat ylenkatsoa sanaa ja tulla sille tottelemattomaksi, antaa Jumala sinun joutua siihen helvetintuleen, että epäilet sen Jumalallista alkuperää jne. jos vain olet vilpitön tahtoessasi tulla pyhitetyksi, niin on Jumalasi sen kyllä tekevä, vaikka toisella tavalla kuin sinä luulit.

Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. sillä ilman minua ette voi tehdä mitään.

[rita4]

ELOKUUN 10 PÄIVÄNÄ.

Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana. Kol. 3:16.

Niin todella käykin siinä, missä elämä Kristuksessa on raitista ja lämmintä. ja niinhän sen aina pitääkin olla! Semmoisina aikoina ei tämä varoitus olekaan varsin tarpeellinen. Mutta tulee toisia aikoja, »yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat.» Silloin aika käy pitkäksi ja yksitoikkoiseksi, ja kristillisyys muuttuu vanhaksi jokapäiväiseksi asiaksi. Hitautta, kylmyyttä ja valinpitämättömyyttä omasta ja veljien sielujen puolesta alkaa ilmestyä. Erityisesti silloin tarvitaan tätä kehotusta.

Niin kauan kuin öljyä lampussa vielä on jonkin verran, rakastavat uskovat kuitenkin tätä kehotusta ja eroavat sen kautta niistä, jotka ovat lihallisia mieleltänsä ja suorastaan sotivat tätä apostolin opetusta vastaan. Mutta vaikka uskovien henki onkin altis, on liha kuitenkin niin heikkoa ja vastahakoista, »etteivät he tämänkään kehotuksen mukaan voi tehdä, mitä tahtovat,» ettei sitä niin noudateta, kuin sitä rakastetaan ja tunnustetaan. Kun toisaalta tuntee ja ajattelee sitä, kuinka näet Kristuksen sana, jonka pitäisi runsaasti asua kaikkien kristittyjen sydämissä ja kodeissa, päinvastoin niissä asuu sangen vaillinaisesti. Kuinka keskinäinen opetus ja neuvominen on monelta jäänyt miltei tykkänään pois. Kuinka virret ja ylistyslaulut ovat vaienneet, tai jos lauletaan, ei Herralle ja sydämestä, vaan vain ihmisille ja suulla.

Ja toisaalta tuntee ja ajattelee asian mitä suurinta painavuutta, ajattelee, että juuri tuo Kristuksen sanan runsaana asuminen keskuudessamme on todellinen ainoa »apukeino» kaikkea hengellistä pahaa vastaan sekä yksityisille kristityille että seurakunnille kuin myös Kristuksen kirkolle koko maan päällä. Kun ajattelee, kuinka suuri siunaus olisi sekä yksityisille kristityille, että koko heidän ympäristölleen siitä, että Kristuksen sana heissä runsaasti asuisi. Sitä vastoin, kuinka suuri vaara ja vahinko siitä syntyy, kun näin ei ole. Silloin valtaa meidät suuri alakuloisuus ja pelko, kun katselemme tätä kehotusta ja huomaamme, ettei tästä ole kyllin voimakkaita sanoja eikä sydämiä avoinna näin painavalle asialle. Mutta mitä tehdä? Kuka kykenee sen vastaanottamaan, ottakoon sen vastaan!

Tarkastakaamme nyt, mitä apostoli kehotuksellaan tarkoittaa. Apostoli kehottaa meitä tässä juuri siihen, jota, Jumalan kiitos, saa huomata sellaisina aikoina ja siellä, missä Hengen herätys ja evankelinen uskonelämä syntyy, missä Jumalan istutus kukoistaa. Kuinka runsaasti näet Kristuksen sanat silloin asuvat sieluissa, kuinka ruvetaan lukemaan, puhumaan, laulamaan, keskinäisesti opettamaan ja kehottamaan iloisesti ja keskinäisellä sydämen riemulla ja halulla, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Silloin maailma on yhtä hämmästyneenä, kiukuissaan ja pilkkaavana kuin juutalaiset suurena helluntaipäivänä, jolloin apostolit rupesivat uusin kielin puhumaan Jumalan ihmeellisiä töitä, ja he sanoivat: »He ovat täynnä makeata viiniä.»

Siinä huomataan, mitä apostoli tarkoittaa sanoessaan: »Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana. Opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne psalmein, kiitosvirsin ja hengellisin lauluin.» Jos aina pysyisimme hengessä palavina, jos ensimmäinen rakkaus ei koskaan kylmenisi, niin tämä olisi juuri sitä, mihin apostoli tässä kehottaa.

Hengellinen ja iankaikkinen etumme vaatii kasvamista ja vahvistumista armossa ja Kristuksen tuntemisessa, sen takia ei meidän koskaan tule laiminlyödä eikä heittää Jumalan sanaa syrjään, vaan aina lukemisella, puhumisella, laulamisella, keskinäisellä opettamisella ja kehottamisella virittää ja levittää pyhää tulta. Sillä muutoin käy, kuten Jeesus sanoi Efeson seurakunnan enkelille, että ellei hän palaisi ensimmäiseen rakkauteen, niin Herra syöksee kynttilänjalan pois paikaltaan.

Eipä siis ole kysymyksessä vapaaehtoinen asia, jonka mielensä mukaan voi ottaa tai jättää ja kuitenkin säilyttää elämänsä, vaan jollemme tahdo lopettaa lihassa ja iankaikkisessa kuolemassa, täytyy meidän myötäänsä pitää hengellistä elämäämme valveilla Jumalan sanan jokapäiväisellä viljelyllä. Niin kuin lapsi elätetään maidolla, niin täytyy uudellakin ihmisellä olla maitonsa, ja tämä »Kristuksen sana».

Kristityn on siis kestävällä ahkeruudella käytettävä Raamattua ja siitä ravittava sielunsa. Apostoli sanoo: »Asukoon teissä Kristuksen sana!» Ei vain vieraan tavalla, joka vähän aikaa on luonanne olemassa, vaan asukoon se aina teissä, hän sanoo. Kristuksen sanan on kokonaan yhdistyttävä meidän sisimpäämme, siellä aina asuttava ja sitä hallittava. Hän sanoo myös: runsaasti, ei vain jotkut lyhyet tuokiot, vaan alinomaa, kaikkialla ja monin tavoin.

Ellet ole tilaisuudessa usein sitä lukemaan tai kuulemaan, voit kuitenkin ajatella, puhua tai laulaa Jumalan sanaa. niin kuin Herra käskee meidän kaikkialla suurella ahkeruudella teroittaa sanaa lapsillemme. »Huoneessa istuessasi,» sanoo hän »tiellä käydessäsi, maata pannessasi ja noustessasi.» Samalla tapaa tulee meidän myös aina ja joka paikassa harjoittaa Kristuksen sanaa, silloinkin kun ruumiillinen työmme ei erikoisesti salli omistaa aikaamme.