C.O.Rosenius Elämän leipää

[rita4]

HEINÄKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Ja parantaa kaikki sairautesi. Ps. 103:3.

Huomaa tämäkin. Tässä on myös sanomaton lohdutus. Tämä on toinen suuri apu, jota me tarvitsemme syntiä vastaan. Synnit anteeksi saatuamme tarvitsemme myös armoa voidaksemme luopua synneistä. Senkin Herra itse tahtoo antaa: Hän parantaa kaikki sairautesi.

Niin totta kuin hän on antanut sinulle anteeksi kaikki syntisi, niin totta kuin sinä olet saanut tämän anteeksiannon ja olet Jumalan lapsi Vapahtajaan yhdistyttyäsi, ja sinussa asuu Pyhä Henki. Niin totta on myös mielesi sellainen, että korkein asiasi ja pyrkimyksesi, on vapautuminen puutteistasi ja omat heikkoutesi ja syntisi ovat sinulle katkerin vaiva - niin huomaa: mielesi tulee olla sellainen, että nämä puutteesi ovat katkerin vaivasi! Jollei sinulla uskosi ohella ole tätä mielenlaatua, niin et vielä tiedä, mitä totinen usko on. Vaikka olisitkin paljon kokenut ja ymmärtäisit koko armonjärjestysopin ja arvelisit eläväsi uskossa, niin on kuitenkin uskosi vielä vain teennäinen, luuloteltu usko, elleivät omat puutteesi sinua vaivaa enemmän kuin mikään muu paha maan päällä.

Raamattu sanoo selvästi: »Hengelliset ovat hengellisesti mieltyneet», ja »jolla ei ole Kristuksen henkeä, ei hän ole hänen omansa.» Mutta mahdotonta on sille, joka on saanut Kristuksen hengen, ettei hän tahtoisi olla pyhä ja Kristuksen kaltainen, ettei hän syvimmässään pyrkisi tähän ja samassa määrässä kärsisi puutteistaan. Sillä mahdotonta on, että Kristuksen henki eläisi rauhassa ja sovinnossa lihan kanssa ja yhtä mahdotonta on että liha, itse meidän syntinen luontomme olisi sopusoinnussa Hengen kanssa. Sentähden Paavalikin itsestään tunnustaa: »Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja vangitsee minut synnin lakiin, joka jäsenissäni on.»

Mutta toiseksi vaaditaan myös, että oikein ymmärrämme sanojen merkityksen: Herra parantaa sairautemme. Monet arvelevat merkityksen olevan, että meidät kokonaan vapahdetaan niistä, joten me pian olemme aivan puhtaat kuten Kristus oli ja kuten me tulemme olemaan taivaassa. Mutta ei niin! Tämä on erehdys.

Herra on kyllä joka kerta parantava sairautemme ja hengelliset tautimme, mutta ne voivat aina uusiutua. Älköön kukaan olko varma! Olemme nähneet, että Paavalin aina täytyi tuntea jäsenissään lain, joka soti mielen lakia vastaan ja välistä vangitsi hänet. Tässä asia on sama kuin ruumiillisessa parantamisessa. Ruumiillisessa suhteessa ihminen saattaa aina uudelleen vaipua, langeta, loukkaantua, vahingoittua tai muuten sairastua, joiden varalle Jumala ei ole antanut meille mitään varmuutta. Mutta sen sijaan hän on asettanut maan päälle lääkeneuvot ja antanut meille lääkärit kaikenlaisia sairauksia parantamaan.

Jumala ei koskaan maan päällä vapauta meitä sairauden eri muodoista, mutta hän tahtoo aina itse olla parantajamme, kuten hän sanoo: »Minä olen Herra, sinun parantajasi.» Kristuksen kirkko maan päällä on vain suuri sairaala, jossa jokaisella on oma sairautensa. Et tapaa ainoatakaan hurskasta, jolla ei olisi jotakin omaa vammaansa kärsittävänään. Ja olemme kokonaan voimattomat niistä vapauttaaksemme itsemme, sillä jos tämä olisi vallassamme, niin varmaan jokainen kristitty sen heti tekisi. Silloin on ainoa lohdutuksemme, että Herra itse tahtoo olla lääkärimme ja kautta elämän hoitaa kaikki sairautemme.

Eihän tässäkään ole: on parantanut, niin kuin se olisi kerrassaan tapahtunut, vaan parantaa, ts. lakkaamatta hoitaa ja korjaa meitä. Tämän hän suorittaa siten, että hän ensin rankaisee, tuottaa huolia, lyö ja rusentaa vanhaa ihmistämme. Sitten armoa anoessamme taas lohduttaa, virvoittaa ja nostaa meitä ja luo meihin uuden halun taidollisemmin vaeltaa. Itse hän lohdullisesti sanoo: »Katsokaa siis, että minä yksin se olen. Minä kuoletan ja teen jälleen eläväksi, minä lyön ja myös parannan.»

Ota Daavid tähän esimerkiksi! Paitsi vähempiin jokapäiväisiin virheisiin lankesi hän vaikeisiin henkisiin rikkomuksiin: saastaiseen himoon, joka sai hänet ottamaan lähimmäisensä vaimon katso, Herra löi häntä, mutta paransi myös. Toisen kerran hän lankesi ylpeyteen, niin että laski kansansa lukumäärän ja katso, Herra löi häntä, mutta paransi myös hänet. Silloin hän lauloi rukouksen: »Kiitä, sieluni, Herraa, joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi ja parantaa kaikki sairautesi.»

Herra Jeesus! Minä kannan kaikki syntini ja virheeni sinun eteesi, sillä missään muualla ei ole apua eikä neuvoa minun sairauksiani vastaan. Sinä, Herra, olet luvannut ja sinä siis tahdot ja voit minut puhdistaa ja pyhässä veressäsi pestä saastaisuuteni ja ainaiset puutteeni. Yksin sinuun minä toivon ja uskallan kaikessa hädässäni, kaikissa murheissani kotimatkallani ole minun turvanani ja apunani elämässä ole elämäni ja autuuteni kuolemassa, Jeesus, nimesi tähden. Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Niin saatana meni Juudaaseen, jota sanottiin Iskariotiksi ja joka oli yksi niistä kahdestatoista. Luuk. 22:3.

Erityisesti saamme tästä hirmuisesta tapauksesta opetuksen, ettei kenenkään tule olla suruton ja ajatella: Ulkokultaiset ovat ulkokullaisia. Vilpittömällä kristityllä ei ole mitään pelättävää. Ei niin, sillä Juudaan esimerkki opettaa meille toista.

Kun Jeesus valitsi Juudaan apostoliksi, ei hän varmaankaan ollut sellainen, miksi hän sitten tuli. Kuinka lukuisasti onkaan niitä, jotka ovat hengessä alkaneet, mutta lopettavat lihassa? Huomaa Juudaan esimerkki ja ota vaarin kaikista muista syntiinlankeemuksista, kuinka helposti ja nopeasti kristitty voi joutua perikatoon. Varsinkin kun oikein paha hetki on tullut, kun perkele viekkain ja väkevin karkauksin hyökkää kimppuusi ja yhdellä kertaa sytyttää sinuun lihan himon sokaisee ymmärryksesi, niin että kamalimmat synnit eivät sinusta näytä ollenkaan vaarallisilta, vaan rakkailta ja vallan tarpeellisiltakin - silloin on käsillä lankeemuksen hetki.

Sellaiseen kiusauksen hetkeen kuuluu, varsinaisesti kolme seikkaa Ensin synti tulee sinulle erittäin rakkaaksi ja viehättäväksi. Toiseksi, vaikka kuinka sitä katselisit, sinusta sen vaarallisuus on mahdoton, se näyttää sinusta vain aivan vähäpätöiseltä ja mitättömältä, ja lopulta kolmanneksi alat tätä syntiä harjoittaa vähitellen ja ajattelet: »Noin vähän ei haittaa mitään.»

Juuri näin kävi käärmeen pettäessä Eevan juonillaan. Se sanoi: »Ette te kuole tässä, hän on vain omenan ottaminen ja onhan omena vain omena. Mutta sen sijaan voitatte paljon, nimittäin ensiksi makean hedelmän nautinnon ja sitten suuremman ymmärryksen.» Samoin kävi Juudaan langetessa viettelykseen. Se alkoi vähäisellä näpistelyllä ja sitten tuumi hän: Minähän otan vain vähän - ja vain tämän kerran! (joka kerta) - eikä ole väärin, että minä saan jotakin vaivastani. Kun vielä perkele synnytti hänen sydämessään ajatuksen, että hän pettäisi Jeesuksen, niin olihan jotenkin luonnollista ajatella: Kolmekymmentä hopearahaa ei ole hyljättävää - eikä mitään vaaraa! Jeesus on ensiksi viaton ja sitten - kaikkivaltias - eihän tässä kuitenkaan hänen henkensä ole vaarassa - ja täten hankin itselleni hyvän ansion. Näin Juudas varmaan on ajatellut. Kuka olisi hänelle sanonut, että hän tekonsa jälkeisenä päivänä oli niin epätoivoon joutunut, että hän meni ja hirtti itsensä? Sitä hän ei olisi uskonut, vaan ajatteli vain, kuinka hän tuona päivänä nauttisi rahoistaan. Jos hän olisi torstaina Jeesuksen varoittaessa häntä uskonut, mitä hän seuraavana päivänä sai kokea, olisi hän varmaan pelännyt tuota kauppaa kuin helvettiä itseään. Mutta hän ei vielä ymmärtänyt tätä, ja perkele täytti hänet muilla viekoituksillaan.

Jokainen tarkatkoon tätä ajoissa ja oppikoon kerrankin ymmärtämään synnin ja perkeleen oikean luonteen. Jos näet suosit syntiä ja ulkokullaisuutta vain yhdessä tapauksessa, yhdessä tilaisuudessa, niin sinä pian hämmennyt, tulet vimmaan ja sokaistut, ettet voi nähdä vähimmänkään vaaran olevan käsillä ja niin sinä vähitellen, askel askeleelta kuljet lopullista perikatoasi kohti. Sellaiselle pahalle, saatanalliselle lumoushetkelle on ominaista, että vaikka mitä perinpohjaisimmin koetat punnita ja tutkia syntiä, johon houkutuksesi sinua vie, sinusta vain tuntuu, ettei se ole vähimminkään vaarallinen, vaan vähäpätöinen ja merkityksetön. Mutta sen sijaan se näyttää sinusta samalla kertaa äärettömän rakkaalta ja viehättävältä. Tämä on synnin oikea valaistus kiusauksen hetkellä, ja nämä merkit osoittavat, että silloin olet joutunut kiusaukseen tai koetukseen, jossa kuolemattoman sielusi onni tai onnettomuus ratkaistaan. Sillä jos nyt vain alat ulkokultailla, suosia syntiä ja sitä peitellä, olet hukassa.

Ulkokultaisuus on synnin ja perkeleen kultainen kuori, jota ilman ne eivät menesty. Jos todella riistät ulkokultaisuuden, niin et kokonaan voi viihtyä synneissä etkä jatkaa elämää niissä, vaan sinä olet aina niistä nouseva ja pelastuva. Jos Juudas vain olisi tunnustanut, mitä perkele oli häneen vaikuttanut - vaikka vain jollekin opetuslapselle - niin perkele olisi samana ollut voitettu, eikä Juudas olisi vaipunut synnin syvyyteen. Tätä keinoa koviin kiusauksiin joutuneet kristityt ovat kaikkina aikoina käyttäneet perkelettä vastaan ja aina suurella siunauksella. Sentähden apostoli varoittaakin. »Tunnustakaa toinen toisellenne syntinne ja rukoilkaa toinen toisenne edestä, että te terveiksi tulisitte.»

Mutta kaikki tämä on sellaista, jota harvoin tahdotaan oikein uskoa ja käsittää, ennen kuin omasta surkeasta kokemuksestaan on saanut oppia sen, jolloin se usein on liian myöhäistä. Mitä siis ei uskota? Sitä, että kiusauksen hetkellä meistä tulee niin sokaistut ja lumotut, että tulemme aivan suruttomiksi ja rohkeiksi, emmekä näe olevan mitään vaaraa vaikka parhaillaan henki ja sielu ovat menemässä. Ja jos joku ennen uskookin tämän, käy hänelle kuitenkin niin, että hänen itsensä langetessa johonkin synnin-kiusaukseen se synti ei kuitenkaan hänestä näytä vaaralliselta.

Tässä joutunemme kuitenkin pelkoon ja kysymme opetuslasten kanssa: »Kuka niin ollen voi pelastua?» Jeesus vastasi tähän sanoen: »Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.» Niin kauan kuin elämme tässä pelossa ja lohdutuksessa, emme koskaan saata hukkua, vaan me olemme aina Jumalan kädessä. Hän on uskollinen paimen ja auttaja ja sanoo itse: »Ei kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.»

Herra Jumala! Elämä ja kuolema ovat tässä kysymyksessä auta siis, että voittaakseni elämän, taistelisin sinun nimessäsi, taivaan ja maan Herra! Sinä annat minulle avun oikeaan aikaan, sinä annat oikeat taistelijan voimat, sinun kauttasi voitamme kaikki maallisen elämän vaarat ja vastukset ja pääsemme vihdoin ikuiseen lepoon. Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle. Room. 12:19.

Tässä apostoli asettaa vastakkain Jumalan vanhurskaan vihan ja koston sekä jumalattoman oman kostomme, jolla hän osoittaa, että jos annamme Jumalan olla suojelijamme, hän tahtoo kaikessa huolehtia meistä, kostaa kaiken kärsimämme vääryyden ja hankkia meille oikeutta. Mutta jos itse kostamme, niin asetumme Jumalan väliin ja riistämme häneltä hänen tehtävänsä - ja silloin saamme auttaa itse itseämme.

Tähän apostoli viittaa asettamalla Jumalan koston meidän kostoamme vastaan ja sanomalla:» Älkää itse kostako, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle.» Apostoli ei sano, että kärsimämme vääryys jää kostamatta, vaan hän tahtoo vain, että Herra Jumala saa säilyttää majesteettioikeutensa ja olla kaikkien ihmisten tuomari, niin ettemme tunkeudu hänen työpiiriinsä omalla kostollamme. Herra tahtoo yksin olla luotujensa kuninkaana ja tuomarina.

Sillä kirjoitettu on: »Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.» Näiden Herran sanojen pitäisi todella ainaiseksi masentaa kaiken kostonhalumme. Sillä kun suuri Jumala tahtoo olla kostajamme, pitäisi meidän toki niin pelätä hänen vihaansa, että meidän vihamme muuttuisi sydämemme armahtamiseksi ja esirukoukseksi.

Nähdessämme, kuinka suuresti Jumala rakastaa lapsiaan ja ystäviään, niin että luemme: »Joka teihin koskettaa, hän koskettaa Jumalan silmäterään.» Nähdessämme, millä palavalla rakkaudella hän heitä valvoo, niin että Kristus vakuuttaa: »Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut», mikä myös sisältää, että Jumala on havaitseva salatuimmankin pahuuden ja armottomuuden, jota meille voidaan osoittaa ja sen ohessa tietäessämme, kuinka hirmuista on, kun Herra itse vihastuu ja rankaisee - meidän todella tulisi hiljentyä ja vain rukoilla: Jumala, ole meille kaikille armollinen! Anna meille meidän svntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme.

Sillä kun Herra Jumala etsii niitä, jotka tekevät sinulle vääryyttä ja pahaa, tapahtuu se hirveämmin kuin ehkä itse olisit halunnut. Sillä meidän ei tule koskaan unohtaa, että syytöntä kärsimystä meille aiheuttanut ei ole aiheuttanut sitä ainoastaan meille, vaan vielä suuremmassa määrässä Herralle Jumalalle, joka paljoa sydämellisemmin huolehtii meistä kuin me itse ja silloin kiusaajasi on heti joutunut Jumalan vihan alaisuuteen - ja häntä ei hän voi välttää, niin kuin ei vielä kukaan ihminen ole Herran Jumalan kädestä päässyt.

Varmaa on, ettei synti jää rankaisematta - siitä huolehtii Jumala korkeassa täydellisyydessään: synti on aina jossakin muodossa sattuva syntiseen, joko ajassa tai iankaikkisuudessa. Täällä ajassa joko parannuksen murheessa ja osallisuudessa Kristuksen kärsimykseen tai myös rangaistuksen ja koston kärsimisessä.

Jos syntinen ajoissa tulee parannukseen ja Kristuksen syntikärsimyksen osallisuuteen, silloin hän välttyy kantamasta synnin oikeaa rangaistusta, koska tämä on siirtynyt Kristukselle. Mutta katumuksen ja kurituksen kärsimys tulee hänellä kuitenkin olla. Jos taas tämä ei tapahdu, niin silloin on aina Jumalan viha häntä kohtaava. Tämä tapahtuu usein täällä ajassa sellaisella tavalla, ettemme huomaa sitä synnin rangaistukseksi, koska se nimittäin tapahtuu tavallisten onnettomuuksien, sairauden, nälänhädän, tulen, veden, sodan ym. muodossa.

Mutta väliin se tapahtuu myös sellaisella tavalla, että me ihmisetkin voimme siinä selvästi huomata Jumalan vanhurskaan koston, esim. kun mies, joka on sortanut heikkoja, leskiä, ja orpoja lapsia ja vääryydellä itselleen anastanut muiden omaisuutta, joutuu merkillisiin onnettomuuksiin, suureen köyhyyteen ja kurjuuteen. Kun sellainen, joka on panetellut, pettänyt ja ihmisistä valehdellut riistäen heiltä heidän hyvän nimensä ja maineensa, itse joutuu julkisen häpeään ja ylenkatseeseen tai kun se, joka on tuottanut ihmiselle vaikeita loukkauksia, elinikäisiä surujakin, joihin inhimillinen oikeus ei ole voinut puuttua, päätyy kolkkoon mielen raskauteen, mielenvikaan, tai itsemurhaan.

Mutta jollei Jumala kosta vääryyttä täällä ajassa, silloin jää hänen vanhurskas kostonsa kauheaan iankaikkisuuteen, tapahtumaan tulevan vihan aikana. Kuinka siis tahtoisit ankarasti kohdella vihamiestäsi, kuinka vielä tahtoisit kostaa tai ylläpitää pahoja ajatuksia ja toivomuksia häntä kohtaan tietäessäsi niin raskaan Jumalan vihan jo häntä uhkaavan? Eikö ennemmin sydämellinen sääli valtaisi sinua, etkö ennemmin rukoilisi hänen puolestaan, että hän tulisi parannukseen! Tätä, meidän on tarkasti varottava suuren, pelättävän Herran sanoessa: »Minun on kosto, minä olen maksava.»

Tämän apostoli nyt esiintuo meille vakavimmin torjuakseen ja tukehduttaakseen väkevän pahuuden ja oman kostomme taipumuksen. Tämän pitäisi tosiaan olla kylliksi vaikuttamaan kaikissa, jotka tahtovat olla kristittyjä, jotka itse elävät pelkästä laupeudesta ja joka hetki tarvitsevat Jumalan kärsivällisyyttä, sen, etteivät he rikkovalle kanssaveljelleen osoittaisi vähintäkään kostoa tai ynseyttä.

Herra Jeesus! Opeta minulle anteeksiantamuksen oppi! Opeta minua olemaan vihaan hidas, mutta nopea antamaan anteeksi ja unohtamaan! Opeta suurella, jokapäiväisellä anteeksiannollasi, kuinka minun on annettava veljieni rikkomukset anteeksi Herra Jeesus, suo minun vaeltaa sinun pelossasi. Anna sinä minun syntivelkani anteeksi. Sytytä minuun armon tuli, että oikein rakastaisin lähimmäistäni! Kiinnitä minut itseesi, Jeesus rakas! Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? 1 Kor. 10:16.

Tässä apostoli sanoo meille, mitä Herra Kristus ruumiinsa ja verensä jakamisella meidän ravinnoksemme tarkoittaa ja vaikuttaa. Tämä on näet sisällinen yhdistys hänen ja hänen uskoviensa välillä. Tästä hän itse sanoo nimenomaan: »Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän pysyy minussa, ja minä hänessä.» Heti ehtoollisen asetettuansa hän sanoi: »Te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä.» »Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. » Samalla hetkellä hän sanoi Isälleen: »Ja sen kirkkauden, jonka annoit minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi. »

Ajattele, mitä tuollaiset Kristuksen sanat sisältänevät. Mikä jumalallisen rakkauden ihme! »Joka syö minun lihani, hän pysyy minussa ja minä hänessä.» Nämähän ovat Kristuksen omat sanat. Me hämmästymme, me emme voi käsittää niin suurta kunniaa, mutta mitä teemme? Ne ovat Kristuksen lausumat sanat. Eivät ne ole unta eikä tarua eihän Kristus voi valehdella. Sitä paitsi, missä on suuren, ihmeellisen Jumalan suurenmoisten neuvojen ja tekojen raja?

Hänen sovitettuaan meidät ensin verellään, tehtyään meidät Jumalan edessä puhtaiksi, vanhurskaiksi ja otollisiksi, oli hänen hyvä tahtonsa myös korottaa meidät kunniaan, itse niin likeisesti yhdistyä ja sulaa meihin, kuten tässä voimme huomata Hänen antaessansa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi. Sillä kuten se, mitä syömme ja juomme sulaa meihin, niin kuin ei mikään muu meitä koskeva. Omistamani kalliit tavarat eivät tule minua niin lähelle, eivät myöskään vaikuta minussa samaa kuin nauttimani leipä ja viini. Herramme Kristus on tahtonut asettaa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi, jotta me mitä läheisimmin yhdistyisimme häneen, jotta meidän henkemme eroamattomasti yhdistyisi hänen henkeensä, meidän ruumiimme hänen ruumiiseensa, meidän veremme hänen vereensä, jotta hänen rakkautensa, hänen puhtautensa, hänen arvollisuutensa tulisivat meidän omiksemme, iankaikkisesti omiksemme.

Tästä on hurskas Tauler lausunut seuraavat sanat: »Jumalan Poikaa ei ole mikään sen lähempänä, kuin hänen omistamansa inhimillinen luonto, jonka hän persoonallisella yhdistyksellä on liittänyt itseensä. Mutta kaikkein lähimpänä meitä on se, mitä syömme ja juomme, koska se muuttuu lihaksemme ja vereksemme. Koska siis Kristus niitä läheisimmin tahtoi yhdistyä meihin, asetti hän tämän pyhän sakramentin, jossa me siunatussa leivässä syömme hänen ruumiinsa ja siunatussa viinissä juomme hänen verensä.»

Oi, tämä sakramenttihan tarjoaa mitä ylevimmän kunnian. Eikö tulisikin tämän yhdistyksen olla korkeimpana kunnianamme maan päällä? Niinpä, kun sielu on saanut kaikkiin synteihinsä sen suuren lohdutuksen, jonka tämä sakramentti tahtoo lahjoittaa, tulee se usein niin palavaksi rakkaudesta Herraansa ja Vapahtajaansa, että se haluaisi saada painaa hänet sydämeensä, että se suurimpana autuutenaan pitää mitä läheisintä yhdistystä hänen kanssaan ja katso, silloin tämä laupias Herra tulee ja tietää neuvon, mitenkä tämäkin toivo täytetään.

Mutta jos ajattelemme tämän perustetta, niin on muistettava, että juuri ihmisen yhdistys uudelleen alkuperäänsä, Jumalaan, oli koko lunastuksen päämäärä. Ihminen oli luotu ollakseen sisällisesti yhdistynyt Jumalaan. Sentähden hänet myös oli tehty Jumalan kuvaksi. Tämä menetettiin syntiinlankeemuksessa silloin yhdysside katkesi, ihminen luopui Luojastaan siitä syntyi kuolema, josta Herra oli sanonut: »Jona päivänä sinä siitä syöt, on sinun kuolemalla kuoltava.»

Ensimmäinen askel sovintoon Jumalan ja ihmisen välillä otettiin Jumalan Pojan syntymisessä, Jumalan Pojan tullessa ihmiseksi, hänen tullessaan meidän kaltaiseksemme, hänen pukeutuessaan meidän lihaamme, hänen omistaessaan meidän luontomme ja tullessaan veriyljäksemme, silloin jo tapahtui sovinto Jumalan ja meidän välillämme - sillä meidät yhdistettiin verensiteillä. Tästä profeetta jo edellä oli sanonut: »Hänen nimeksensä on pantava Immanuel, Jumala meidän kanssamme», se oli ei vain: Jumala keskuudessamme, vaan: Jumala meissä, Jumala lihassamme, Jumala veriheimolaisemme, mistä apostolikin sanoo: »Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä josta syystä hän ei häpeäkään kutsua heitä veljiksi.»

Mutta tämän Jeesuksen syntymässä perustetun yhdistyksen hän tahtoo täydentää tässä ihmeellisessä sakramentissa, jossa hän myös yhdistää koko ottamansa miehuuden luonnon meidän kanssamme. Tämä on meille käsittämätön kunnia! Minkä pyhyyden kantaakaan itsessään ihminen, joka on tullut osalliseksi Kristuksen pyhästä ruumiista - hän on samaa ruumista ja samaa Henkeä hänen kanssansa! Mikä kunnia ja autuus!