C.O.Rosenius Elämän leipää

[rita4]

KESÄKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne. Matt. 6:26.

Kokemattomille onnen lapsille, jotka eivät mistään puutteesta tiedä, sekä elävästi uskoville kristityille, joille sana on kaikki kaikessa, ei tämä selitys ole tarpeen. Mutta kun kristitty joutuu niin pimeyteen ja ahdistukseen, että hän epäilee kaikkea Jumalan, sanaa, silloin osoittaa Herra hänelle luomisen töitä, joita hänen ei tarvitse uskoa, vaan voi ne silmillään nähdä.

Aineellisten huolien vaivaamille Herra sanoo: »Katsokaa taivaan lintuja. taivaallinen Isänne ruokkii ne: ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne?» Huolehtisiko Jumala pienistä, vähäpätöisistä linnuista, mutta unohtaisi ja hylkäisi ihmisen, kallisarvoisimman ja ihanimman luomansa, Jumalan kuvan, lapsen ja perillisen, lintujen ja eläinten hallitsijan? Unohtaisiko Jumala ihmisen? Katsokaa kedon liljoja! Salomo kaikessa loistossaan ei ollut vaatetettu niin kuin yksi niistä. Jos nyt Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö hän paljoa ennemmin tekisi niin teille - teille, jotka olette »Jumalan sukua! Oi teitä vähäuskoisia!

Pahojen ihmisten pelotuksista Herra sanoo: »Eikö kaksi varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis pelätkö.» Luulet olevasi Jumalan hylkäämä, jos tässäkin asiassa tunnet itsesi aivan avuttomaksi, itse et voi sitä mitenkään pelastaa. Koko maailmassa ei ole ketään, joka voi sitä auttaa. Ja sinä olet rukoillut Jumalaa, niin että äänesi on vaipunut ja olet uupunut, ja kaikki näyttää yhtä toivottomalta. Jumala on niin kuin sankari, joka on pelkuri ja niin kuin väkevä, joka ei voi auttaa.

Onko mahdollista, että asia on todella niin, kuin sinusta näyttää? Etkö ymmärrä, että ihmeellinen, mutta kuitenkin uskollinen Jumala tällöin syvästi salaa itsensä? Edellyttäen, ettet riko Herraa ja hänen järjestystään vastaan, esim. et ano pyhitysvoimaa, ennen kuin olet tullut uskovaksi ja iloiseksi ansaitsemattomasta armosta. Tai pyydä aineellista apua tahtomatta tehdä työtä ym. Edellyttäen siis, että etsit apua oikeaa tietä, on aivan mahdotonta, ettei Jumala antaisi sinulle kaikkea, mikä on sinulle parasta ja hyödyllisintä.

Tai onko nyt Herran käsi lyhennetty, ettei hän enää voi auttaa? Hän, joka on silmän tehnyt, eikö hän näkisi - näkisi hätääsi? Hän, joka on korvan tehnyt, eikö hän kuulisi? Hän, joka hoitaa linnut, eikö hän hoivaisi sinuakin? Ajattele tarkasti Kristuksen kysymystä: Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Vapahtaja selittää: Te olette enemmän arvoiset kuin monta varpusta! Ajattelehan! Näin sanoo Herra itse. Niin on Kristus, joka niin kalliisti osti meidät, katsonut asian: Te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. Hän hoivaa varpusia. Unohtaisiko hän silloin sinut?

Sanot: »Minä olen syntiä tehnyt! Kärsin, mitä olen hyvin ansainnut. Olen täydellä syyllä hyljätty.» Oi ihminen, onko Jumala kohdellut meitä syntiemme mukaan? Hän, joka valitsi meidät Kristuksessa, ennen kuin maailman perustus oli laskettu. Hän, joka Kristuksessa sovitti maailman kanssansa meidän vielä ollessa vihamielisiä, kun meillä ei ollut sovitusta, kun kukaan ei häntä rukoillut - kohtelisiko hän meitä syntiemme mukaan? Säilymmekö nyt Jumalan edessä omalla vanhurskaudellamme? Silloin ei yksikään liha pelastuisi. Silloin emme mekään saisi pisaraakaan vettä. Nyt olemme sen sijaan joka hetki Jumalan lukemattomien hyvien töiden ympäröimiä. Niin meidän siis tulee oppia siitä, mitä näemme uskomaan sitäkin, mitä emme näe.

Samalla tavalla tulee meidän myös luomisen suurtekoja katsoen hillitä järjen huimuutta, joka tahtoo riidellä Jumalan kanssa, tuomita hänen sanojaan ja tekojaan ja epäillä, mitä se ei ymmärrä. Kun muinoin muuten hurskas mies, jonka vertaista ei ollut maassa, kerran joutui tähän kiusaukseen, vastasi Herra hänelle: »Sano minulle, opeta sinä minua! Missä olit silloin, kun minä maan perustin? Sano minulle. Kuka on säätänyt sen mitat, tiedätkö? Missä olit silloin, kun aamuntähdet yhtenä joukkona iloitsivat ja kaikki Jumalan Pojat riemuitsivat? Kuka sulki meren ovilla, kun se puhkesi ja lähti kohdusta? Ovatko kuoleman ovet koskaan avautuneet sinulle, oletko nähnyt kuoleman varjon ovet? Mikä on tie sinne, jossa valkeus asuu? Missä on pimeyden olinpaikka? Taidatko solmita Seulaisten siteet tai päästää Kalevan köydet? Tiedätkö taivaan lait, määräätkö sen vaikutusta maassa?»

Sellaisia kysymyksiä voit koetella tahtoessasi tuomita Jumalan sanaa, ja kun niissä on jotakin, jota et ymmärrä, niin pian ilostut saadessasi jättää sen työn ja sanoa: Puhu Herra, palvelijasi kuulee! Silloin on hyödyksi tutkittu luomisen ihmeitä.

[rita4]

HEINÄKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Autuas on se ihminen, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja. Room. 4: 6.

Tämä lause julistaa meille selvin ja vakavin sanoin, että ihminen voi olla vanhurskas Jumalan edessä, vaikka hänessä on vielä synti. Tässä sanotaan suorastaan, että Jumalan vanhurskauttaessa ihmisen tämä ei tapahdu repimällä synnin ihmisolennosta vaan että se tapahtuu hänelle lukemalla. Tämä teksti sanoo vanhurskauttamisen siten, että Jumala omistaa ihmiselle vanhurskauden, jota hänellä ei ole ja sen sijaan antaa anteeksi ja peittää synnit, jotka hänessä ovat.

Kun vanhurskauttamis sana olisi voinut olla jollekulle erehdyttävä, käyttää apostoli tässä sanoja: lukee vanhurskauden. Sitten hän selittää saman autuaan toimen Daavidin sanoilla, että vain se ihminen on autuas, jonka synnit ovat peitetyt ja että vain se mies on autuas, jolle Jumala ei lue syntiä. Ajattele, se ihminen on autuas, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja ja jolle hän ei lue syntiä.

Onhan siten sanottu, vanhurskautta ei ole olemassa autuaassa ihmisessä, sillä silloin sitä ei olisi tarvinnut »lukea» hänelle. Mutta sitävastoin näemme syntejä vielä olevan autuaassakin ihmisessä, koska sanotaan, ettei niitä hänelle lueta vaan että ne peitetään.

Tämä on nyt tosin koko Raamatun suuri ydinoppi, joka perustuu Jumalan ilmoitukseen Kristuksen välitystoimesta ja hänen vanhurskautensa lukemisesta. Mutta tässä meillä on se selvissä ja täsmällisissä lauseissa, jotka kerrassaan kokonaan kumoavat väärän perusteen, jolla sielunvihollinen niin usein on eksyttänyt ihmisiä, että meidät muka vanhurskautetaan sillä tavoin, että me itse tulemme synnittömiksi.

Tätä vastaan apostoli nimenomaan lausuu Jumalan vanhurskauttavan meidät siten, että hän meille lukee vanhurskauden ilman, että me itsessämme olemme tai tulemme vanhurskaiksi tai synnittömiksi maan päällä, jotta alati on tarpeen, että synnit annetaan anteeksi, peitetään.

Jos nyt siis olemme käsittäneet, ettemme ole vanhurskaita siten, että synti olisi juurineen revitty olennostamme ja että itse täydellisesti pitäisimme lain, vaan että se on tapahtunut »lukemisen» eli omistamisen kautta, varokaamme silloin lankeamasta toiseen yhtä suureen erehdykseen, nimittäin ajattelemaan Jumalan lukevan meidät vanhurskaiksi, vaikkemme todenperäisesti sellaisia olekaan. Ei, ylistetty olkoon Herran Jeesuksen nimi! Olemme todella vanhurskaat hänen kauttaan.

Kun emme ole oikein valveilla näkemään Jumalan olennon täydellisyyttä, uneksimme sellaista vanhurskauttamista, jolla Jumala tekemällä jonkinlaisen myönnytyksen pyhistä sanoistaan ja tuomioistaan pitäisi meitä vanhurskaina, vaikkei meissä olekaan todellista vanhurskautta: täydellistä lain täyttämistä ja nuhteettomuutta lain edessä.

Tuo ajatus Jumalasta on sangen häpeällinen, että hän harjoittaisi laupeutta oikeuttaan sortamalla. Kokonaan toisin opettaa apostoli. Jumala on julkiasettanut Poikansa »olemaan sovituksen välineenä uskon kautta hänen veressään, osoittaaksensa vanhurskauttaan», kuten sanat kuuluvat Room. 3. »Jotta itse olisi vanhurskas ja vanhurskauttaisi sen, jolla on Jeesuksen usko.» Ja Room. 5. hän nimenomaan sanoo, että yhden kuuliaisuuden, yhden vanhurskauden kautta meidät vanhurskautetaan. Se ei tapahdu yhdenkään lain kirjaimen perustuksella, vaan kokonaan ja täydellisesti täyttämällä kaikki lain käskyt ja tuomiot, jotka Välittäjä teki niin täydellisesti meidän puolestamme ja meidän sijassamme, niin kuin itse olisimme kaiken tehneet ja kärsineet lain mukaan.

Ihminenkin voi siten täyttää toisen velvollisuuden, esim. maksamalla veljensä velat, että velallinen tulee todella aivan velattomaksi ja vapautetuksi - niin että hänet luetaan ja hän todella on vapaa velasta hyvän veljensä suorituksen vuoksi. Paljon enemmän Herran Jeesuksen täydellinen suoritus meidän puolestamme on tekevä meidät todella vapaiksi ja vanhurskaiksi, vaikkemme itse voi lakia täyttää.

Sen vuoksi emme saa siten ymmärtää sanoja »lukea vanhurskaus», kuin Jumala lukisi meidät vanhurskaiksi, vaikkemme todella ole, vaan tarkoitus tässä on vain, että toisen vanhurskaus on meille lahjoitettu ja luettu, vieläpä niin todellisella ja täydellisellä tavalla, että totisesti olemme vanhurskaat.

Herran pyhä laki ei ole yhtään kärsinyt majesteettioikeudessaan. Sen vaatimukset ovat täytetyt kaikessa niiden rajattomassa laajuudessa. Sen tuomiot ja rangaistukset ovat kärsityt kaikessa niiden kauheudessa. Lyhyesti: Jumala on oikea uskovan vanhurskauttaessaan. Sillä hän lukee meille todellisen vanhurskauden, se ei ole ajateltu eikä teeskennelty. Viimeisenä päivänä hän on koko maailman edessä kutsuva uskovansa vanhurskaiksi ja täydellisen oikeutensa nojalla antava heille vanhurskauden kruunun.

Herra Jeesus! Sinussa olen minä puhdas ja tahraton, kuinka likainen itsessäni olisinkin. Sinussa olen minä jo täällä uskon kautta hyvä ja pyhitetty. Kaikki sinun omasi on meidän ja meidän omamme on sinun. Sinun vanhurskauteesi pukeutuneina olemme autuaat elämässä ja kuolemassa. Herra, vahvista uskoamme! Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Pitäkää pyhien tarpeita ominanne. Room. 12:13.

Tämä kehotus sisältää, että kristittyjen tulee katsoa köyhien uskonveljiensä tarpeet omiksensa, olla yhtä alttiita auttamaan veljiään kuin itseäänkin. Meillä tulee olla niin todellinen ja sydämellinen rakkaus, että toteutuu sanan mukaan: »Kun yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki.» Niin toteutuu suuri rakkaudenkäsky: »Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.»

Kun apostoli erityisesti mainitsee pyhät, opimme tässäkin, kuten Gal. 6: 10, että vaikka meidän yleisen rakkaudenlain mukaan on »tehtävä hyvää kaikkia kohtaan», meidän kuitenkin on hyvää tehtävä »varsinkin uskonheimolaisiamme kohtaan.» Tosin osoittaa meille tämä lause pyhien tarpeista, että omaisuuden yhteisyys, joka toimeen pantiin ensimmäisessä seurakunnassa, jo oli lakannut epäilemättä sen väärinkäytöksen tähden, jota laiskurit seurakuntaan päästyään jo aikaisin harjoittivat. Myös opimme siitä, että meidän on annettava harkiten, ei tukeaksemme laiskuutta ja paheita, vaan ainoastaan »hätään» tai todelliseen tarpeeseen. Mutta tämä tuleekin meidän mitä auliimmin tehdä, nimittäin »ottaa osaa pyhien tarpeisiin», lempeällä, veljellisellä rakkaudella tukea niitä, jotka ovat todellisessa tarpeessa eivätkä väärinkäytä avustusta laiskuuteen ja ylellisyyteen.

Mutta kutka ovat nyt »pyhät», nuo »pyhien köyhät», kuten apostoli heitä Room. 15: 26 nimittää? Oppisimmepa kerrankin oikein ymmärtämään sanan »pyhä»! Kaikkialta apostolien kirjeistä huomaamme, että korkealla pyhien nimityksellä tarkoitetaan kaikkia uskovia kristittyjä. »Pyhiksi» ei nimitetä vain joitakuita erityisesti eturivin kristityitä, kuten apostoleja tai profeetoita, vaan kaikkia, jotka Henki on uuden syntymisen kautta maailmasta valinnut ja Jumalalle erottanut, mikä vastaakin pyhä-sanan alkuperäistä merkitystä. Nämä uudestisyntyneet sielut ovat kaksinkertaisessa merkityksessä Jumalan edessä totisesti pyhät. Ensin he ovat omistaneet Kristuksen täydellisen pyhyyden, ja toiseksi Hengen pyhitys on heissä alkanut.

Nämä molemmat asiat apostoli yhdistää sanoihin: he ovat pyhitetyt Herran Jeesuksen nimessä ja Jumalamme Hengen kautta. Me olemme siis Jumalan pyhiä, vaikkemme itsessämme synnittömiä kuten näemme Daavidin ensin valittavan suurta syntisurkeuttaan ja sitten jatkavan: »Tämän tähden kaikki pyhät rukoilevat sinua oikealla ajalla.»

Vain Kristuksessa me olemme täysin pyhät, mistä Luther tekstimme johdosta lausuu voimakkaat ja mieliinpantavat sanat: Paavali puhuu tässä pyhistä maan päällä, s.o. kristityistä kutsuen heitä pyhiksi Jumalan armon kunniaksi, jonka kautta he ilman mitään tekoja ovat uskossa pyhät. Sillä olisi suuri häpeä ja Jumalan pilkka, jos kristitty kieltäisi olevansa pyhä. Sillä hän tunnustaisi, ettei Kristuksen veri, Jumalan sana, Henki ja armo, niinpä, ettei Jumala itse olisi pyhä, minkä kaiken Jumala kuitenkin hänen hyväkseen on antanut hänen tullakseen pyhäksi.»

Nämä ne ovat nyt pyhiä. Näiden tarpeisiin on meidän niin sydämellisesti osaaotettava, kuin olisivat ne omamme ja niin muodoin koetettava auttaa tai huojentaa hätää. Jollemme sitä tee, vaan säilytämme kaiken, mitä omistamme vain itseämme varten. niin emme todellakaan silloin elä Jumalan rakkaudessa. On aivan toista, että voimme heikkoudesta hairahtua tai muuten olla tai tehdä sitä, mitä emme tahdo. Mutta jollei meillä ole emmekä osoita rakkautta, niin todistaa se vielä vaarallisempaa, ettemme nimittäin elä Jumalan rakkaudesta. Kuten Johannes nimenomaan lausuu: »Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä?»

Ahkeroikaa vieraanvaraisuutta. Tämä kehotus kohtaa meitä, usein (katso Hepr. 13 1 Piet. 4) siitä syystä, että ensimmäiset kristityt vainon aikana usein joutuivat häädetyiksi kodeistaan ja vaelsivat vieraille seuduille, jonka ohessa siihen aikaan ei ollut monia matkustavien majapaikkoja. Sellaisia pakenevia kristityitä piti nyt uskonveljien iloisella ja alttiilla rakkaudella ottaa asuntoonsa, vieläpä tavoitella saadakseen sen tehdä.

Mutta vaikka ajanolot paljon muuttuvatkin, pysyy kuitenkin aina paikallaan suuri rakkaudenlaki: meidän on kaikissa mahdollisissa tapauksissa palveltava lähimmäistämme. Rakkautta ei ole osoitettava vain kauniilla sanoilla, vaan teolla ja toiminnalla, tarpeen tullen vaivalla ja uhrauksillakin Asunnon antaminen voi nytkin usein tulla asiaksemme. Joskin tämä väliin tuottaa hiukan vaivaa, vaan ei kuitenkaan ole meille mahdotonta, on meidän aina iloisin sydämin ja mielin tässäkin osoitettava palvelusta tarvitsevalle veljelle. Pietari muistuttaa vielä, että sen tulee tapahtua nurkumatta. Samaa toivomme itsekin kokevamme tarvitessamme lähimmäisemme palvelusta.

Pääkäsky suhteessa lähimmäiseemme onkin: »Mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille.»

Herra Jeesus, Sinä tulit maailmaan palvelemaan, ei palveltavaksi, kantamaan heikkoutemme ja kuormamme ja kärsimään kaikki muukalaisuuden tuskat. Anna suuren rakkautesi sytyttää meissä kestävä rakkaus, niin että lähimmäistämme rakastamme, häntä ilomielin palvelemme. Suo meidän alati muistaa, että sinun rakkautesi on meidät pelastanut! Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Minä sanoin: »Minä tunnustan Herralle rikokseni», niin sinä annoit anteeksi syntivelkani. Ps. 32:5.

Eikö tämä ole lyhyt yhdistys koko Raamatun opista köyhän syntisen armoituksesta? Selvin sanoin sekä lukemattomilla esimerkeillä on Jumala aina maailman alusta vakuuttanut Aadamin lasten tällä tiellä tulevan hänen armonsa osallisuuteen. Tarkastakaamme siis hyvin näitä sanoja. David sanoo: »Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»

On helposti ymmärrettävää, että tässä ei ole kysymys vain ulkonaisesta, satunnaisesta tai ulkoa luetusta synnintunnustuksesta, vaan tässä puhuu murheellinen, kurja syntinen. Kuitenkin on erotettava erilaiset murheet. Moni tunnustaa syntinsä jommoisellakin murheella, jonkinmoisella katumuksellakin ja kuitenkin vaeltaa pimeydessä. Tästä on esimerkkinä kuningas Saul tunnustaessaan: »Minä olen syntiä tehnyt rikkoessani Herran käskyn ja sinun sanasi», mutta ei koskaan etsinyt täyttä sovitusta ja yhteyttä Jumalassa. Edelleen farao, joka sanoi: »Minä olen syntiä tehnyt Herraa Jumalaanne vastaan ja teitä vastaan.» Mutta koko hänen tunnustuksensa johtui vain siitä, että jo kahdeksas vitsaus kiusasi ja peljästytti häntä eikä se johtunut mistään halusta tulla täydelliseen sovitukseen Israelin Jumalan kanssa. Myös Kain tunnusti: »Rangaistukseni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa.» Mutta samalla hän kulki pois Herran kasvojen edestä eikä etsinyt hänen armoaan. Samoin Juudas puhkesi katkeralla tuskalla sanomaan: »Tein synnin, kun kavalsin viattoman veren.»

Huomaamine kaikista näistä esimerkeistä, että oikeaan synnin tunnustamiseen vaaditaan täydellinen kääntymys tai parannusmurhe, vaaditaan Hengen työtä sielussa, jonka kautta itse synti rikoksena Jumalaa vastaan meitä murehduttaa, ja meidän siksi tarvitsee vuodattaa sydämemme Herralle, tunnustaa syntimme ja anoa anteeksiantamusta.

Moni suruton synnin orja voi siis, kuten olemme nähneet, joskus tunnustaa syntinsä katkeralla tuskalla, mutta vain sen surullisten seurausten takia. Ei itse synti rikoksena Jumalaa vastaan sureta häntä, hän ei myöskään tunne mitään huolta tulla täyteen yhteyteen Jumalan kanssa, vaan hän tuntee vain satunnaista tuskaa synnin seurauksista. Siksi hän jääkin jatkuvasti synnin orjaksi.

Oikea synnintunnustus vaatii näin ollen, että Jumalan ääni on tavannut ja herättänyt omantunnon ja asettanut sielun hänen vanhurskaan tuomionsa alaiseksi. Mutta myös sitä, että ihminen, Jumalan armollisen sovituskutsun, evankeliumin armolupausten nojalla toivoo armahtavaisuutta ja siksi käy armoistuimen luo laupeutta pyytääksensä. Joka ei ollenkaan ole armosta tietoinen, vaan vain synnistä ja tuomiosta, ei lähesty Jumalaa.

Synnin tunnustukseen vaaditaan siis kipinä uskoa. Niin kauan kuin Aadam ja Eeva vain tunsivat synnin ja tuomion, he pakenivat Jumalan kasvoja. Niin oli Daavidinkin laita jonkun aikaa, kun hän vältti Jumalaa eikä tahtonut tunnustaa syntiään, mutta riutui ja kuihtui jokapäiväisestä valituksestansa. «Mutta», hän sanoo, »minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»

Joka tahtoo nähdä, mitä oikealla synnintunnolla ja synnintunnustuksella tarkoitetaan, katsokoon Daavidia 51:nnessä psalmissa. Tahdomme vain merkille panna kaksi kohtaa hänen sydämenpurkauksissaan. Vaikka hän puheenaolevalla julkisynnillään oli tehnyt suuren pahennuksen ihmisten edessä ja eritoten Uuriaa kohtaan hirmuisen vääryyden, oli kuitenkin Jumala ja syntisyys hänen edessään kipeimpänä hänen sydämellään, että hän ikään kuin unohtaa kaiken rikkomuksensa ihmisiä kohtaan ja sanoo Herralle: Sinua ainoata vastaan olen minä syntiä tehnyt, ja mikä sinun silmissäsi on pahaa, tein minä.

Tässä on oikean jumalaapelkäävän sydämen kuva. Toiseksi ei vain törkeä synninilmaus häntä murehduta, vaan hän tuntee ahdistuksella itse luonnon pahuuden, menee itse alkulähteeseen sanoen: Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt. Juuri tämä, itse luonnon pahuuden, koko olentonsa turmeluksen tunteminen on kaikkein tärkein. Niin kauan kuin tarkataan vain joitakin synninpurkauksia, mutta ei tunneta itse sydämen, itse olennon syntisyyttä, voidaan aina tuudittautua väärään lohdutukseen ilman että koskaan tullaan itsessään täysin kadotetuiksi eikä sen vuoksi myöskään täysin vapautetuiksi ja autuaiksi Kristuksessa.

Tähdellisintä oikeassa synnin tuntemisessa on siis, että tuntee itse sydämen turmeluksen, nimittäin kauhean Jumalan ylenkatseen, suruttomuuden, epäuskon, kovuuden, tekopyhyyden ja kaiken ilkeäjuonisuuden, niin että tunnemme sydämestämme yhtäpitävästi Jumalan todistuksen kanssa sen olevan »yli kaiken saastaisen ja pahanilkisen

Herra Jeesus, Sinä, joka olet täynnä armoa ja totuutta, armahda meitä! Sinun nimesi on meidän lohdutuksemme, kaikissa taisteluissamme on sinun armosi meille rauhansatama! Sinun paimenrakkautesi etsii suurimmatkin syntiset. Kiitos, että sinulta me langenneet saamme vanhurskauden puvun! Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 10 PÄIVÄNÄ

Ei yksikään ihminen tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain teoista. Room. 3:20.

»Ei yksikään ihminen», sanoo apostoli, » tule vanhurskaaksi lain teoista.» Hän käyttää tässä oikeastaan sanaa liha muistuttaakseen luonnollista syntymäämme, jonka kautta kaikki liha on saanut luontonsa, kuten Kristus sanoo: »Mikä lihasta on syntynyt, on liha.» Mutta nyt on »kaikki liha», kaikki ihmisluonto sellainen, miksi se tuli syntiinlankeemuksessa, aina yhtä täynnä vanhan käärmeen kylvöä ja kuollut siltä elämältä, joka on Jumalasta.

Sillä koko luonto oli saanut Luojalta käskyn, että kaiken piti lisääntyä lajinsa mukaisesti, ruohojen, yrttien ja puiden, kunkin lajinsa mukaan, kalojen, lintujen ja kaikenlaisten eläinten - kukin säilyttäisi lisääntyessään lajinsa kuten myös olemme nähneet tapahtuneen. Kuten käärmeestä syntyy vain käärmeitä, ja pantterin poikasista tulee myös panttereita, niin ovat kaikki ihmislapsetkin syntyessään saaneet saman luonnon, joka ensimmäisillä langenneilla ihmisillä oli. Se on nimittäin täynnä käärmeen kylvöä, vihollisuutta Jumalaa vastaan, hänen olentonsa ja tahtonsa halveksumista, taipumusta kaikkeen pahaan, kuten Jumala jo Raamatun kuudennessa luvussa kuvaa ihmistä, että hänen pahuutensa oli suuri, ja kaikki hänen sydämensä aikeet ja ajatukset olivat aina vain pahoja. Tällainen on nyt luonnostaan kaikki liha s.o. kaikki ihmiset.

Kun nyt tätä ajattelemme, voimme ymmärtää, miksi apostoli niin päättävästi sanoo, ettei yksikään ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista. Sillä kun synnynnäinen luonto on niin täynnä syntiä. Jumala, asettaa sitä vastaan pyhän lakinsa kuvastimen, joka ei suvaitse edes vähintäkään syntistä ajatusta, vähintäkään kylmäkiskoisuutta Jumalaa tai lähimmäistä kohtaan, vaan vaatii, että meidän on rakastettava Jumalaa kaikesta sydämestämme, kaikista sielunvoimista ja kuten itseämme rakastettava jokaista ihmistä, ei vain joitakuita, vaan kaikkia lähimmäisiksemme kutsuttavia ja tätä ei vain joskus, vaan joka ainoa hetki elämässämme. Kuinka silloin kukaan voi kelvata Jumalalle omassa persoonassaan?

Vihdoin muistettakoon tässä vielä asia, joka selittää, miksikä ei yksikään ihminen voi lain teoista tulla vanhurskautetuksi, asia, jota harvat ihmiset ajattelevat. Nimittäin jo pelkkä Jumalan lain olemassaolo ja se, että me sitä tarvitsemme kylliksi meidän langettamiseksemme Jumalan tuomion alaisiksi.

Ensiksi se seikka, että Jumala on antanut meille sellaisen lain uhkauksineen ja lupauksineen, on jo riittävä todistus siitä, ettemme ole hyviä, koska tarvitsimme käskyjä ja uhkauksia. Toiseksi vain se, että teet hyvää ja pakenet pahaa lain tähden, sen uhkausten ja lupausten tähden, on jo musta tahra kaikessa hurskaudessasi. Sillä meidänhän pitäisi tehdä kaikki hyvä vain sydämemme sisäisestä hyvyydestä muutenhan olemme pettureita, joita vain ulkonainen voima pidättää pahan harjoituksesta, jota me kuitenkin sydämessämme suosimme. Jos joku esim. jättää sinulle lapsensa viikon ajaksi ja samalla sanoo: Minun täytyy valitettavasti pyytää teitä vartioimaan lastani, ettei se rupea mitään varastamaan, ja joskin sinä lasta niin uskollisesti vartioitsisit, että voit jättää hänet takaisin todistaen, ettei se ole varastanut mitään onko tämä silloin hyvä todistus tuosta lapsesta? Surkuteltava lapsi, sanot. Miksi niin? Eihän se ole varastanut? Ei olekaan, sanot mutta vain se seikka, että sitä on vartioitava, on jo sinänsä kyllin huolestuttava merkki lapsesta. Aivan samoin on meidän laitamme.

Onhan laki juuri sellainen vartija, joka kaikkialla meitä valvoo sanoen: Älä varasta! Älköön sinulla olko muita jumalia Älä tapa! Älä tee huorin! Älä valehtele! Mitä todistavat sellaiset käskyt ja muistutukset muuta, kuin että olemme varkaita, huorintekijöitä, murhamiehiä, valehtelijoita? Sillä sanoohan käsky: Älä varasta hiljaa korvaamme: olet sellainen, jota täytyy vartioida, mutta nyt et saa varastaa. Ja käsky: »Älä tee huorin» sanoo meille: sinulla on paha himo, mutta et saa sitä noudattaa. Käsky: »Älköön sinulla olko muita jumalia» sisältää: sinä et rakasta minua, minun täytyy käskeä sinulle sitä.

Niin on jokaisessa käskyssä syytös. Kun Herra Jumala ei vain kiellä synnin harjoitusta, vaan kaiken pahan taipumuksenkin, ajatuksen, himon - ei vain tahdo, että paha on pidätettävä, ikään kuin suljettava sydämeen, vaan että sitä ei siellä ollenkaan saa olla - kun hän tahtoo, että sinun on itsesi rakastettava hyvää, niin että omasta hyvästä halustasi teet kaikkea mikä on hyvää niin on jo itse lain olemassaolo uhkauksineen ja lupauksineen riittävä todistus, ettemme voi olla vanhurskaita hänen edessään.

Vain se, että teemme hyvää tai vältämme pahaa lain tähden on kylliksi todistamaan, ettemme pidä lakia, joka ennen kaikkea vaatii hyvää ja pyhää sydäntä. Täten voimme yhä selvemmin käsittää nuo sanat, ettei »yksikään ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista.»

Herra Jumala, jos sinä tahdot meitä syntiemme mukaan rangaista, kuka silloin edessäsi kestää? Olemmehan lain mukaan kaikki kadotustuomion ansainneet. Kiitos, taivaallinen Isä, että sinä iankaikkisessa rakkaudessasi lähetit Poikasi tekemään sen, mikä meille oli mahdotonta, täyttämään lain ja hänen kauttaan valmistit meille anteeksiantamuksen tien. Kiitos, että meillä nyt on täydellinen sovitus sinun armossasi! Auta meitä yhä syvemmin se uskossa omistamaan! Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Ylistämme Jumalan kirkkauden toivosta. Room. 5:2.

Tämä lause voi tarkoittaa sekä sitä kirkkautta, joka Jumalalla itsellään on kuin sitä kirkkautta, jonka hän on antava uskovilleen. Mutta tämä onkin laadultaan ja olennoltaan sama kirkkaus, kuten Kristus sanoi: »Ja sen kirkkauden, jonka annoit minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - minä heissä ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi.» »Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, jotta näkisivät minun kirkkauteni, jonka annoit minulle.» Mikä ihmisajatus voi käsittää kaiken, mitä sellaiset sanat meille lupaavat?

Tässä meidän ei ole jätettävä huomiotta, vaan huomattava tarkoin, että apostoli tässä kirjeessään ei vielä ollut puhunut sanaakaan uskovien pyhityksestä ja hyvistä töistä, kun hän jo sanoo, että he ylistävät Jumalan kirkkauden toivosta. Hän osoittaa, että he eivät perusta tätä toivoaan uskosta seuraavaan pyhitykseen, vaan sanoo, että meillä heti »uskosta vanhurskaiksi tultuamme» on sekä rauha Jumalan kanssa että Jumalan kirkkauden toivo. Uudestisyntyneillä armolapsilla on heti perintönsä taivaassa.

Näemme myös, että kun kansa oli kuullut Pietarin helluntaisaarnan, kaikki, jotka uskoivat kohta saattoivat ilolla syödä leipänsä keskenään ja ylistivät Jumalaa sydämensä yksinkertaisuudessa. Niin luemme myös etiopialaisesta kamaripalvelijasta ja Filipin vanginvartijasta, että he heti uskoon tultuansa iloitsivat. Heidän ei ensiksi tarvinnut nähdä olevansa armossa kypsyneitä tai uskonhedelmiään. Heillä oli vain siitä armosta, joka oli heille julistettu Kristuksessa, iloinen ja autuas sydän. Sellaista Jumalassa autuasta sydäntä ei voi kellään olla, ilman että hän uskoisi sekä läsnäolevaan armoon että tulevaan kirkkauteen.

Sillä jollemme usko jälkimmäistä, mitä teemme sitten edellisellä? Tosin voimme Hengen hedelmistä saada suuremman varmuuden uskomme aitoudesta, mutta itse uskon ja toivon on jo ennen omistettava, mitä Jumala on luvannut, nimittäin ei vain syntien anteeksiantamusta, vaan myös iankaikkisen elämän.

Varokoon siis jokainen sitä vaarallista erehdystä, että uskova Jumalan lapsi ei heti olisi valmis menemään taivaaseen, vaan että siihen vielä vaadittaisiin jokin kypsyminen armossa ja Hengen hedelmiä. Väärä ja vaarallinen luulo! Tosin sellainen kypsyminen antaa suuremman kirkkauden määrän, kuten Raamattu muutamissa kohdissaan osoittaa, mutta itse valtakunta, lapsenoikeus ja perintö on meillä heti yksinomaan uskon kautta. Jos eläisimme vaikka sata vuotta armon kasvatuksen ja karttumisen alaisina, niin ei meillä silti olisi ainoatakaan ylevämpää lisäsyytä ikuisen kunnian toivollemme.

Samassa hetkessä kuin syntinen tulee uskoon ja armoon, on hän häävaatteisiin puettu ja valmis käymään kirkkauteen. Ristinpuun ryöväri ja Kristuksen palveluksessa vanhennut Johannes saivat kumpikin samasta armosta iankaikkisen elämän lahjan. Kun Paavali katsoi kolossalaisten vielä tarvitsevan sellaisia varoituksia, kuten luemme hänen lähetyskirjeensä kolmannessa luvussa heille antaneen, kehottaa hän heitä kuitenkin kiittämään Isää, joka oli tehnyt heidät soveliaiksi olemaan osalliset siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valossa.

Niin seuraa autuuden toivo jo uskoa ja armoa, kuten perimäoikeuskin perustuu vain syntymään. Kunpa emme tyytyisi vain tämän toivon omistamiseen, vaan ylistäisimmekin siitä! Sillä antaisimme Jumalalle kunnian, ja siten kaikki hengelliset sotavoimamme vahvistuisivat. Autuudentoivon kypärä on tärkeä sota-ase. Niin totta kuin todella olemme taistelussa kruunustamme, niin on tarpeen, jottemme uupuisi ajan vaivasta kärsiessämme monet haavat, monet tuliset nuolet, että virvoitamme ja vahvistamme henkeä autuuden toivolla. Jos katseiltasi himmenee autuaallinen päämaalisi, ihana kruunu, niin kiiruhda kohta autuuden toivon iankaikkisille perusteille. Kun Jumala on uskollinen ja kaikkivaltias, niin ei toivomme tule häpeään. Enemmän uskoa vain ja olet samassa sanomattoman rikas ja onnellinen.

Katso kaikkea, minkä Jumala on tehnyt maailman alusta lähtien ja kysy itseltäsi, onko mahdollista, että Jumala ei ole luonut ihmistä mitään korkeampaa tarkoitusta varten, kuin että hän aikansa maan päällä kärsittyään lopulta raukeaisi tyhjiin. Todistavathan jo ihmissielun lahjat toista. Ja onko Jumala vain ajallisen hyvän vuoksi antanut Poikansa veriseen kuolemaan? Onko Jumala asettanut lepopäivän, antanut meille sanan ja sakramentit vain ajalliseksi hyväksemme? Onko Jumala lähettänyt Henkensä sydämiimme meitä nuhtelemaan, lohduttamaan ja pyhittämään, onko hän antanut meille ristin ja kaiken joka päivä kärsimämme kurituksen - ja kuitenkin epäilet, mitä kaikkea tämä merkitsee? Vihdoin: Onko Jumala antanut meille kaikki iankaikkisen elämän lupaukset viimein meidät pettääkseen? »Herra, lisää meille uskoa!» tätä rukousta täällä tarvitsemme säilyttääksemme uskalluksen ja toivon ylistyksen vahvoina loppuun asti.»

[rita4]

HEINÄKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Jos olisin tarkoittanut jotakin vääryyttä sydämessäni, eipä Herra minua kuulisi. Ps. 66:18.

Jos sinulle on vaikeaa uskoa olevasi Jumalan lapsi, ehkä aivan mahdotontakin yhdestä tai toisesta syystä, niin huomaa seuraava erotus: jos epäilyksesi perustuu siihen, että tiedät itsessäsi tahallista synninharjoitusta, josta et tahdo luopua, kuten että elät leppymättömässä vihassa lähimmäistäsi kohtaan taikka olet liittoutunut jonkin lihallisen himosi kanssa, tai harjoitat epärehellisyyttä kaupassa tai työssä, sanalla sanoen, ilmeistä lihan työtä, jota aiot jatkaakin, niin älä koeta evankeliumilla peitellä ja vaimentaa vastaväitteitä ja uskotella itsellesi olevasi armotilassa. Sillä kaikki Jumalan sana sotii liian selvästi sitä vastaan, ja Herran Henki, joka antaa sinulle uskon varmuuden ja todistuksen lapseudestasi, on »totuuden Henki», puhdas ja Pyhä Henki. Hän ei voi antaa sinulle totuutta vastaan sotivaa todistusta ja sinä olet aina törmäävä apostolin sanoihin noidalle: »Ei sinulla ole osaa eikä erää tähän sanaan, sillä sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä.» Hän ei sano: sillä syntisi ovat liian lukuisat ja vaikeat vaan hän sanoo: »Sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä.

Mutta iloitse, ettei hän myöskään sano: sentähden täytyy sinun olla ainiaaksi kadotettu vaan hän lisää vielä: »Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa, jos ehkä sydämesi ajatus annettaisiin sinulle anteeksi.» Ajattele, ettei edes noitaakaan, niin ulkokultaisuuden hapattamaa, täynnä katkeraa sappea ja kiinni vääryyden. siteissä - jätetä kadotukseen, vaan saa tulla Jumalan luo ja pyytää anteeksiantamusta! Mutta huomaa, että apostoli ei sano tälle vain: »Usko Herraan Jeesukseen», vaan: »Tee parannus ja käänny tästä pahuudestasi.» Niin sanoo Kristuskin: »Jos silmäsi viettelee sinua (on armoelämäsi turmioksi, esteeksi), repäise se pois ja heitä luotasi.» Hän ei sano: »Usko minuun, niin ei sinun tarvitse repäistä silmääsi.» Ei, usko ja hyvä omatunto eivät koskaan sovi yhteen syntien suosimisen kanssa nämä johdattavat aina pois armoistuimen luota.

Luther sanoo olevan monia, jotka laiminlyövät ehtoollisen ja rukoilemisen. He ovat vallitsevien syntien kietomia, kuten sovittamattoman vihan ja muiden sellaisten, joista he, eivät halua luopua. »Sellaisille», sanoo hän, »olisi varmasti paras neuvo, että he hylkäisivät synnin ja niin tulisivat Jumalan luo sakramentissa ja rukouksessa. Tämä olisi heille todella parempi kuin että he jatkavat syntiään ja antavat ruumiinsa ja sielunsa perkeleelle.» Niin sanoo Kristuskin sinulle olevan paljoa paremman, että kärsit silmän repimisen tuottaman tuskan ja käyt elämään sisälle kuin että sinulla olisi molemmat silmät tallella, ja sinut heitettäisiin helvetin tuleen.

Ole viisas, pakene syntiä! Kirkkauden kruunu palkitsee kyllä kaiken lihan ristiinnaulitsemisen kärsimyksen. Pysymällä synnissä ehkäiset sinä rukouksesi voiman ja menetät Jumalan autuaallisen rauhan ajassa ja taivaallisen ilon iankaikkisuudessa.

Mutta huomaa, tämä koskee syntejä, joita suosit, et vain rakasta, kuten aina lihalla, pyhilläkin, on vanha rakkautensa syntiin - vaan joita suosit, se on, kun uudelleen liittoudut synnin kanssa, puolustat sitä ja aiot sen säilyttää, siitä huolimatta, ettei se sinulle ole epätietoinen, vaan ilmeinen synti. Synnin suosiminen tällä tavalla sotii aina suoraan uskoa ja armoa vastaan.

Aivan toisin on kristityn laita, joka sanoo: »Rakastan sinua, synti, hirmuisesti, mutta minä vihaan ja kiroon rakkauttani sinuun» ja etsii kaikkivoivalta Jumalalta apua itse tuota syntirakkautta vastaan.

Jos tämä on laitasi, jos niin katsot syntirakkauttasi ja etsit vapahdusta, niin älä hetkeäkään pakene lempeää, sovitettua Isääsi, vaan kiiruhda heti hänen syliinsä täydellä varmuudella uskoen hänen armoonsa. ja - huomaa - varo rupeamasta ensin odottamaan vapautusta synnistä, ennen kuin uskot armoon sillä juuri tuo odotus olisi väkevin paula, mihin paholainen saattaisi sinut kietoa. Vain uskon kautta voit odottaa vapahdusta.

Lihan rakkaus syntiin, se, että jotkut syntyperäiset paheet meitä seuraavat ja vaivaavat, niin kauan kuin olemme maan päällä, on asiantila, josta kaikki pyhät vaikeroivat. Mutta »sellaiset synnit», sanoo Luther, »mitkä me näin itse tuomitsemme, ovat tunnustettuja ja salaamattomia syntejä, ja Kristuksen uhri on aina näiden ja Jumalan välillä. Ne eivät siksi koskaan kadota meitä, niin kauan kuin pysymme Kristuksessa, jolloin myös synti on myös ristiinnaulittu.»

Tällaisia syntejä ja jokapäiväisiä puutteita vastaan on sinun vain syvästi ja uudistuvasti painettava sydämeesi armoituksemme suuret, iankaikkiset perusteet ja taisteltava kuin hengen ja elämän puolesta lapsen luottamuksesi säilyttämisen puolesta. Sillä paholaisen hartain pyrkimys on riistää tämä sydämestäsi ja syöstä sinut epäilykseen ja orjanmielisyyteen. Ota siis tässä kaikki Jumalan evankeliumi avuksesi ota avuksesi sakramentti, rukous ja veljien neuvot ja esirukoukset, jottei omatuntosi suistu orjuuteen, vaan uskon kautta voittaa vastukset.

[rita4]

HEINÄKUUN 15 PÄIVÄNÄ

Tapahtukoon sinun tahtosi. Luuk. 11:2.

Tähän rukoukseen kuuluu täysin Jumalaa rakastava sydän - sydän, joka varsinaisesti katsoo vain Jumalan hyväksymistä. Siihen kuuluu hyvän lapsen sydän, joka on vailla »omaa tahtoa» haluten vain tehdä isänsä tahdon tarvitsematta mitään muita syitä tapahtumien selitykseksi kuin vain: Niin on Isän tahto.

Monet voivat rakastaa hyviä, jaloja, hyödyllisiä, tarpeellisia asioita, mutta se ei ole samaa kuin Jumalan tahdon rakastaminen. Sillä ei ole kylliksi, että rakastamme samoja elämänpiirejä, joita Jumala rakastaa, vaan meidän tulee rakastaa itse Jumalan hyvää tahtoa katsomatta asiaa, jota hän meiltä haluaa.

Siis on rakastettava Jumalaa - ja hänen mielisuosiokseen rakastettava hänen tahtonsa vaihtelevia muotoja, vaikka ne näyttäisivät meistä niin mielettömiltä tai vaikeilta kuin oli Aabrahamin saama käsky uhrata lisak, »lupauksen poika». Silloin hänen oli mahdotonta käsittää mitään syytä siihen, vaan hänen oli vain Jumalan tahdosta se tehtävä.

Nyt kolmas rukous vaatii, ettei meidän vain tule myöntyä sellaiseen Jumalan tahtoon, vaan vieläpä rakastaa sitä, niin että rukoilemme sen tapahtumista. Meidän ei nimittäin ole koskaan unohdettava, että rukouksen täytyy tulla sydämen asiaksi, ei ymmärryksen eikä käskyn vaikuttama teko, vaan sydämen oma halu ja pyrintö.

Mutta kun Jumalan tahto on vanhan Aadamin kuolema ja ristiinnaulitseminen, ja sitä vastoin kaikki ihmisluonto tahtoo pysyttää vapautensa ja rakastaa omaa tahtoaan, voidaan kysyä: Kuinka voi kukaan ihminen saada sydäntä, joka niin rakastaa Jumalan tahtoa, että totuudessa rukoilee sen tapahtumista? Sellaista sydäntä emme saa koskaan (vaikka piinautuisimme sen vuoksi kuoliaiksi) millään muulla tavoin, kuin uuden syntymisen kautta Jumalasta.

Mutta kun sielua ovat sen oma pahuus ja lain pyhät vaatimukset perinpohjin vaivanneet, ja sen vihdoin itsessään arvottomana suuri, ansaitsematon armo valtaa, niin että on sanottava: Oi Jeesus, kuinka suuri onkaan armosi - ja nyt hänen verensä tuottaa sille kaiken puhtauden, hänen rakkautensa kaiken autuuden, kun Jumalan rakkaus näin on hänen sydämeensä vuodatettu - silloin tulee hänelle Jumalan tahto kalliimmaksi kaikkea, mitä voidaan ajatella tai mainita.

Silloin on sydämen ensimmäinen kysymys: »Mitä voin tehdä suosiosi mukaista, verraton Vapahtaja? Kunhan vain tekisin Jumalan tahdon!» Silloin tuo sielu tietää hyväksi ja oikeaksi ainoastaan taivaallisen Isänsä tahdon. Silloin hänen oma sydämensä on pahin, mitä hän tietää, ja täydellä todella hän sanoo. »Kuoleta, Jumala, tahtoni! Minä en itse kykene kuolettamaan, niin kuin tulisi, mutta tee sinä se, Herra!» Näin vastoin omaa itseään rukoillessaan hän rukoilee Jumalan tahtoa.

Kun siis ensiksi oman tahtoni pahuus on minut näännyttänyt, sen jälkeen Jumalan suuruus, rakkaus ja lempeys on minut niin vallannut, että vain hänen tahtonsa täyttyminen on minulle hyvä, vieläpä autuuttanikin kalliimpi asia, silloin sydämeni on sellainen, että se todella rakastaa Jumalan tahtoa.

Tässä nyt jokainen tutkikoon tilaansa! Meillä on tässä taas sydämemme sisintä aukova kohta. Tiettävää on, että rukouksen pitää olla ihmisen oman huolen, pyrkimyksen, tarpeen ilmaus. Ken tahansa ei voi tätä rukousta rukoilla. Joka tätä luet, pysähdy sinä kuitenkin hetkeksi kuin Jumalan kasvojen eteen, niiden silmien eteen, jotka näkevät sydänten ajatukset ja aikeet. Kuinka on sinun laitasi tällä kohdalla? Itse kai tietänet, onko sinulla yleensä näitä huolia, huokauksia ja rukouksia: »Jumala, näytä minulle tahtosi! Auta minua tahtosi tekemään!» Onhan mahdotonta, että Pyhä Henki voi asua sydämessä siinä tätä huolta herättämättä.

Kristitty voi tosin usein niin hajamielisenä lukea rukouksen: Tapahtukoon sinun tahtosi, ettei hänen ajatuksensa sitä edes seuraa. Mutta, mikä on kuitenkin hänen sydämensä ensimmäinen ja viimeinen rukous, ellei juuri tuo: »Jumala, Isä, Vapahtaja, auta minua, auta minua sinun tahtosi tekemään. Auta minua hirmuista hitauttani vastaan! Anna minulle Pyhän Henkesi voima ja virkeys tekemään sinun tahtosi ja osoita minulle tiesi vaeltaakseni sinun totuudessasi!»

Tämä on tunnusmerkillistä sydämelle, missä Pyhä Henki asuu. Juuri tämä lähinnä kuvaa uuden liiton lapsia, joista Herra sanoo: »Minä annan lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä.» (Jer.31:33) Jumalan lakihan on Jumalan tahto. Se että Jumalan laki on kirjoitettuna sydämeen ja mieleen, on huomattava siitä, että sydän rakastaa Jumalan tahtoa, että mieleni hartaasti huokaa: »Kunpa voisin pitää lakisi kaikesta sydämestäni! Kunpa voisin tehdä Jumalan tahdon!»

Emme sano, että kristitty on täydellinen ihminen, emme suinkaan, hänen sisällisessä elämässään ja ulkonaisessa vaelluksessaan on vajavaisuutta paljon. Hän ei myöskään osaa niin valvoa, rukoilla ja taistella turmelustaan vastaan kuin hänen tulisi, ja hän tahtoisi paremmin kuin kukaan muu tuntee kristitty puutteellisuutensa. Kuitenkin huomatkaamme: jos hän käsittää jonkin asian Jumalan tahdoksi, niin on se hänelle kohta elämänlakina, hän tahtoo silloin sen myös täyttää. Jos liha sotii henkeä vastaan, syntyy rukous. Näe siis, kuinka rukous sydämessä saa alkunsa! juuri lihan taistelusta Henkeä vastaan syntyy kilvoitus ja rukous: tapahtukoon Jumalan tahto. Ehdottomasti täytyy kristityllä olla tällainen mielenlaatu.

[rita4]

HEINÄKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Jumalan lupausta hän (Aabraham) ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle. Room. 4:20.

Apostoli sanoo tässä Aabrahamin sillä, ettei epäillyt Jumalan lupausta, vaan uskoi ja odotti odottamistaan sen täyttymistä, vaikka se näytti mahdottomaltakin ihmissilmälle, antaneen kunnian Jumalalle. Tämä on erittäin merkittävä sana. Joka raskaiden koettelemusten aikana kuitenkin kestää luottamuksessaan Jumalan lupauksiin, säilyttää toivonsa, vaikka ei toivoa näytä ollenkaan olevan, sentähden vain, että Jumala on antanut lupauksen, hän antaa Jumalalle kunnian tämä ihminen tunnustaa todella Jumalan olevan kaikkivoivan ja totisen.

Luther sanoo: »Oikean kunnian suominen Jumalalle on ainoastaan siinä, että pidämme häntä uskollisena ja totisena, viisaana ja laupiaana, kaikkivaltiaana Jumalana, niin, sanalla sanoen tunnustamme hänet kaiken luojaksi ja antajaksi.»

Tämän teemme yksin uskolla. Epäuskolla me sitävastoin riistämme Jumalalta kunnian ja teemme hänestä heikon, voimattoman ja epäluotettavan olennon, kuten Johannes sanoo: »Joka ei usko Jumalan todistusta, tekee hänet valehtelijaksi,» mikä on arveluttavaa. Mutta sellainen on epäusko.

»Sentähden», taas käyttääksemme Lutherin sanoja, »ei Herra Jumala vaadi meiltä mitään korkeampaa, kuin että annamme hänelle kunnian ja pidämme häntä Jumalanamme, se on, ettemme pidä häntä pelkkänä kuviteltuna Jumalana, vaan totisena oikeana Jumalana, joka huolehtii meistä, kuulee rukouksemme, armahtaa ja auttaa meitä kaikessa hädässä. Omistaessamme hänelle tämän, on hänen jumaluutensa oleva kokonainen ja loukkaamaton, hänelle on silloin annettuna kaikki, mitä uskova sydän voi hänelle antaa. Jumalalle kunnian antaminen sydämestään on sen vuoksi totisesti suurin viisaus, suurin vanhurskaus, paras Jumalanpalvelus ja paras uhri.»

Jos oikein tämän oivaltaisimme, niin varmasti innokkaammin tavoittelisimme uskon lahjaa, sillä kaiketi meille olisi ilo antaa Jumalalle sitä, mikä hänelle on sangen otollista. Tämän teemmekin, jos vain uskomme hänen sanaansa ja lupauksiinsa ja siten annamme hänelle kunnian. Miten Aabrahamin uskon kautta antoi Jumalalle kunnian, osoittaa apostoli vielä jatkaessaan: Ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen voi myöskin täyttää. Hän oli »täysin varma», täydellisesti vakuutettu siitä totuudesta, että hän, joka oli lupauksen antanut myös kykeni sen täyttämään. Herra Jumala oli kysymyksellä »Onko Herralle mikään mahdotonta? saattanut Aabrahamin syvästi miettimään sitä seikkaa, että mitä tahansa lupasi, hän saattoi myöskin täyttää, koska hän oli itse Luoja, Kaikkivaltias. Hänellehän ei mikään voinut olla mahdotonta.

Samalla huomautuksella saatettiin neitsyt Mariakin uskomaan ihmeelliseen, ilmoitukseen, että hänestä, »joka ei tietänyt miehestä», tulisi Jumalan Pojan äiti enkelin sanoessa: Sillä Jumalalle ei mikään asia ole mahdoton. Huomaamme tässä, että uskon on perustuttava Jumalan kaikkivaltiuteen. Uskolla pitää olla niin korkeat ja kaikelle järjelle mahdottomat asiat kohteenaan, ettei vähempi kuin Jumalan kaikkivaltius voi sille olla vakuutettuna. Uskoa ei vielä siis ole se, että niin selvittelemme ja kuvailemme lupauksen sanan, että me, surkeat, voimattomat sokeat olennot tahtoisimme käsittää, kuinka se tulee täytettäväksi. Tämähän on päinvastoin Jumalan voiman ja viisauden mittaamista meidän mittakaavamme mukaan, siis Jumalan tekemistä meidän, langenneiden, voimattomien houkkien vertaiseksi, mikä on suoranainen häväistys. En siis saa näin ajatella.

Kunhan minulla on yksikin kaikkivaltiaan Jumalan sana, niin se olkoon minulle kylliksi! Silloin usko ei enää vitkastele järjen kysymyksillä »kuinka se on mahdollista», vaan se katkaisee kaikki semmoiset pohdinnat tällä ainoalla vastakysymyksellä: »Onko Jumalalle mikään mahdotonta?» Juuri näillä lauselmilla ja tekstimme sanoilla Luther ja hänen taistelutoverinsa vahvistivat itseään taistelussa oikean sakramenttiopin puolesta niitä vastaan, jotka tahtoivat näille panna vain sen merkityksen, minkä järki kykeni käsittämään.

Mutta erityisesti varustautukoot kaikki uskovat sellaisiin koettelemuksiin, uskomaan pelkkään armoon kaiken koettelevan synnin, kiusauksen ja ahdistuksen kahleissa ja myös uskomaan siihen, että Jumala kuulee rukoukset ja auttaa kaikkinaisessa elämänhädässä - varustautukoot koettelemuksiin, joissa ei mikään vähempi riitä uskoa ylläpitämään kuin Jumalan oma väkevyyden voima. Herra Jumala on itse huolehtiva siitä, että me tulemme saamaan sellaisia koettelemuksia, sillä siinä on kysymyksessä hänen kunniansa ja meidän vahvistumisemme armossa.

Mitä kovemmat ovat koettelemuksemme, niin että huudamme ja parumme kaikesta sisällisestä ja ulkonaisesta hädästä ja kuitenkin hänen kauttaan saamme pelastuksen, sitä enemmän hänen voimansa ja uskollisuutensa selkenevät, kuten hän itse sanoo: »Minä tahdon käydä edelläsi ja tasoittaa vuoret, tahdon rikkoa vaskiovet ja särkeä rautateljet, että sekä idästä ja lännestä ymmärrettäisiin, ettei ilman minua ole mitään. Minä olen Herra eikä kukaan muu.»

Herra, Minun Jumalani! Lisää minulle uskoa ja opeta minua hyvinä ja pahoina päivinä yksin sinuun luottamaan ja turvaamaan! Anna kärsivällisyyttä elämäni koettelemuksissa, etten milloinkaan epäilisi sinun lupauksiasi, vaan suurimman hädän ja onnettomuudenkin kohdatessa pysyisin uskossa lujana ja antaisin kunnian sinulle. Jumalani, joka olet Kristuksessa sovitettu Isäni ja lupauksesi mukaan armolla ja rakkaudella hoidat minua ja kaikkia sinuun turvaavia. Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Kiitä, sieluni, Herraa… joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi. Ps. 103: 2.

Niin, sanot sinä, kyllähän minäkin uskoisin syntieni anteeksisaamisen, jollei minulla olisi erityistä syntiäni, joka on kovin töykeä ja sopimaton. Sinulla on siis sydämelläsi salainen paino. Tämä tosin on vaikeaa, mutta huomaa juuri mainitut sanat: Joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi.

Tosin on olemassa kuolemansynti, jota ei koskaan anneta anteeksi, »Pyhän Hengen herjaus» mutta ne, jotka tähän ovat tehneet itsensä syypäiksi, eivät tavallisesti koskaan tavoittele anteeksiantoa. Kristuskin nimenomaan sanoo tämän synnin olevan ainoan, jota ei milloinkaan anneta anteeksi. Muuten hän sanoo kaiken synnin ja pilkan annettavan ihmisille anteeksi, vieläpä sellaisenkin raskaan synnin kuin Jumalan pilkan, hirveimpienkin syntien, niin kuin Herra itse juhlallisesti vakuuttaa: »Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. - vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.»

Pysähdy! Etkö kuullessasi tämän suurenmoisen Jumalan laupeuden vakuutuksen tekisi hänelle otollista tekoa uskomalla hänen sanansa, vaikka et mitään tunnekaan sydämessäsi? Vai tahdotko vielä kiistää Herraa vastaan ja olla uskomatta tällaisia hänen yleviä ja lohdullisia sanojaan? Sillä tavoin voisit tehdä hirveän synnin, tekisit Jumalan valehtelijaksi. Tahdotko vielä hetkeäkään kulkea loitolla Jumalaasi epäuskossa, kylmin, kankein ja ynsein mielin?

Mutta, sanot, minäkin olen kerran kokenut ja uskonut anteeksiantamuksen, mutta olen taas tehnyt syntiä. Jumala ei voine lakkaamatta antaa anteeksi! Se että olet syntiä tehnyt armon valistuksen saatuasi, on tosin suuri synti, mutta ota kuitenkin näistä sanoista tarkka vaari. Tässä ei ole: on antanut anteeksi, niin kuin se olisi tapahtunut vain kerran, vaan antaa anteeksi, alinomaa ja loppumatta antaa anteeksi. Ellei Jumala alinomaa jakaisi anteeksiantamustaan, niin ei hänen anteeksiantonsa ollenkaan hyödyttäisi, eikä pelastusta olisi yhdelläkään sielulla, sillä silloin kaikki olisi tuomittu hukkumaan, koska lihassamme on alituisesti syntiä, alati ilmenevää syntisyyttä.

Tähän liittyvät Lutherin painokkaat sanat: »Koska lihaamme rasittaa ikuinen synti, niin kauan kuin maan päällä elämme, eivätkä virheemme ja erehdyksemme lopu, niin on todella tarpeen, että meitä varten on olemassa ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus, ettemme syntimme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan että pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavina.»

Tämä Herran iankaikkinen liitto vaikuttaa sen, ettei synti saata meitä kadottaa. Ota tässä Daavid todistukseksi! Hän oli Jumalan armosta pitkän aikaa nauttinut sanomattoman suurta armoa. Varhaisesta nuoruudestaan saakka hänellä oli Jumalan sanan ja Hengen valistus. Lammaspaimenesta hänet valitaan ja voidellaan Jumalan kansan kuninkaaksi. Hänet siunataan suurilla voitoilla ja kunnialla, niin että hänestä tulee suuri Herran profeettakin. Ja kuitenkin hän kerrallaan lankeaa kahteen hirmuiseen syntiin: aviorikokseen ja murhaan. Ne olivat varmaan veriruskeita syntejä ja, huomannet, suurimman valistuksen ja armon saanut mies oli ne tehnyt ja kuitenkin hän sai ne anteeksi!

Hänelle omistettiin ihana lupaus ja anteeksianto, heti kun hän Herran edessä oli tunnustanut rikoksensa. Mitä hän oli tehnyt lepyttääkseen Jumalan ja anteeksi saadakseen? Hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän oli vain paljon vastusteltuaan vihdoinkin hätänsä pakottamana keskellä häpeää tullut Jumalan luo ja tunnustanut syntinsä saaden ne silloin kohta anteeksi. Hän sanoo itse: *Kun minä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani, sillä sinun kätesi oli yöt ja päivät raskaana päälläni. Mutta minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»

Tässä näen nyt, mitä merkitsee Jumalan ikuinen liitto, joka saa aikaan sen, ettei mikään synti voi meitä kadottaa! Tässä näen, että vaikka synnit olisivat veriruskeat, ne kuitenkin pestyinä Karitsan veressä tulevat lumivalkeiksi. Tässä näen, että »Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikista synneistämme.» Tässä näen, että valistuksen ja armoituksenkin saaneelle synti kuitenkin annetaan anteeksi.

Teen tästä yksinkertaisen ja terveen johtopäätöksen: Koska Jumala antoi. anteeksi Daavidille, joka oli saanut niin suuren armon ja valistuksen ja kuitenkin niin törkeästi teki syntiä, niin en tahdo hetkeäkään epäillä ja kulkea erossa Jumalastani. Minun tulee, voin ja saan olla varma siitä, että hän yhtä hyvin antaa minullekin anteeksi. Muuten lisään syntieni lukua vielä sillä jumalanpilkalla, että sanoisin hänen vastoin sanaansa katsovan henkilöä ja rikkovan sanansa. Jumala minua varjelkoon sellaisesta epäuskosta!

Olenhan minäkin ihminen, kuten Daavid. Olenhan minäkin Kristuksen kalliilla verellä sovitettu yhtä hyvin kuin Daavid. Olihan Daavid törkeä syntinen kuten minäkin. Kun hän, kumminkin huolimatta ylen raskaista synneistään sai armon, niin en saata minäkään epäillä varsinkaan, kun suuri, laupias Jumala itse sanoo: »En tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa» - »tunne ainoastaan pahat tekosi» - »vaikka sinun syntisi olisivat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi!»