C.O.Rosenius: Elämän Leipää

[rita4]

TOUKOKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Jos minä tahtoisin, että hän jää siihen asti, kunnes tulen, mitä se sinuun koskee? Seuraa sinä minua! Joh. 21:22.

Herra oli valmistanut Pietaria hänen tulevaan marttyyrikuolemaansa ja sanonut: »Totisesti, totisesti minä sanon sinulle kun olit nuori, vyötit itsesi ja kuljit, mihin tahdoit, mutta kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo.» Mutta Johannes kertoo Pietarin silloin kääntyneen ja katsahtaneen siihen opetuslapseen, jota Jeesus rakasti ja kysyneen: »Herra, kuinka tämän käy?» Silloin sanoi Jeesus hänelle: »Jos minä tahtoisin, että hän jää siihen asti, kunnes tulen, mitä se sinuun koskee? Seuraa sinä minua!»

Tässä näemme, miten vakavasti ja empimättä Herra tempaa Pietarin pois katselemasta toisen tietä ja kiinnittää hänen huomionsa vain hänen omaan kutsumukseensa ja antaa hänen ymmärtää, että kaikki riippuu kutsujan tahdosta. »Jos minä tahtoisin», sanoo hän. Tässä on tärkein meidän töitämme koskeva lause Raamatussa. Tässä on sana, joka tekee ihmisen työn suureksi, painavaksi ja kalliiksi: »Minä tahdon».

Tämä sana tekee pienimmänkin, halpa-arvoisimmankin työn, lattian lakaisemisenkin, Jumalan edessä kalliiksi ja pyhäksi, kalliimmaksi kuin jos hänelle suuren temppelin rakentaisin, tai lähtisin pakanoita käännyttämään, koska tässä työssä täytän Jumalan käskyn. Jälkimmäiset työt kun ehkä ovat itse valitsemiani töitä.

Oi, jospa silmämme avautuisivat tätä käsittämään. Sillä ei mikään niin lamauta uskollisten sielujen intoa hyviin töihin, kuin se, etteivät he millään voi luopua vanhasta taipumuksestamme katsoa työn omaa arvoa, Jos työ on halpaa pidetään sitä Jumalalle vähemmän otollisena ja pyhänä ja unohdetaan suuren Jumalan tahto ja käsky. Se yksin kuitenkin antaa työlle arvon.

Maailman alusta saakka, jopa ensimmäisestä koettelemuksesta alkaen, on Jumala teroittanut mieliimme sen seikan, että hänelle ovat kaikki teot, niin pienimmät kuin suurimmatkin, samanarvoiset. Niiden arvo riippuu hänen sanastaan ja meidän kuuliaisuudestamme. Hän etsii uskoa, rakkautta ja kuuliaisuutta. Jumala asetti maailman kuuliaisuuden koetukselle kieltäessään ihmistä syömästä hyvän- ja pahantiedon puusta paratiisissa.

Me ihmiset teemme suuren eron työn ja työn välillä. Tuottaahan uskollisen sielunpaimenen ja lähetyssaarnaajan virka sanomattoman paljoa suuremman hyvän ihmisille kuin käsityöläisen tai palvelijan työ, mutta Jumalalle on toinen työ yhtä otollinen kuin toinenkin, kunhan se vain on saanut alkunsa uskosta ja kuuliaisuudesta hänen sanaansa.

Herralla Jumalallamme on suuri valtakunta täällä maan päällä, koko ihmiskunta sekä maallisine ja hengellisine hallituksineen. Tässä valtakunnassa on monenlaisia virkoja ja monenlaisia palvelijoita, jotka kaikki ovat välttämättömät paikallaan. Tarvitaan hallitsijoita ja alamaisia, käskijöitä ja käskettäviä, opettajia ja oppilaita, vanhempia ja lapsia, isäntiä ja palkollisia. Kaikilla heillä on kullakin oma kutsumuksensa, omat velvollisuudet ja omat askareet. Ja nämä eri kutsumukset, velvollisuudet ja askareet ovat kaikki Jumalan edessä yhtä kalliit, koska hän itse on ne säätänyt. Sitä paitsi ne ovat kaikki meille tarpeellisia ja välttämättömiä.

Tätä Paavali tarkoittaa sanoessaan: »Ei kaikilla jäsenillä ole samaa tehtävää. Jos koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Mutta nyt Jumala asettikin jäsenet, itse kunkin niistä, ruumiiseen, niin kuin, tahtoi. Niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä. Ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu.» Ja meillä on myös erilainen kutsumus.

Jumala on antanut käskynsä kullekin säädylle: lapsille, vanhemmille, miehelle, vaimolle, isännille ja palvelijoille. Ja koska jokaisen ihmisen tulee kuulua johonkin näistä säädyistä, niin on Jumala siis antanut jokaiselle ihmiselle käskynsä. Näiden Jumalan jokaiselle säädylle antamien käskyjen kautta voi jokainen, joka tekee niitä töitä, joita Jumala on hänen säädylleen käskenyt, saada vakuutuksen siitä, että hän tekee Jumalalle palveluksen, yhtä suuren, kuin jos Jumala erittäin etsisi häntä ja pyytäisi häneltä tätä palvelusta. Ja jos Jumala erikoisesti tulisi luoksesi ja pyytäisi sinulta jotakin palvelusta, niin olisithan silloin onnellinen siitä, että saat tehdä Herralle palveluksen.

Jos esim. palvelija, jolla itse mielestään on halpa-arvoinen asema, ei luule voivansa koskaan tehdä mitään hyviä töitä, niin jos hän oikein tämän käsittäisi, saisi hän tuntea suuren ilon sydämessään. Sillä saahan hänkin halpa-arvoisine askareineen tehdä pelkkiä hyviä töitä ja hän saa alinomaa palvella Jumalaa, koska hänen asemansa ja työnsä ovat Jumalan säätämät yhtä hyvin kuin piispan ja lähetyssaarnaajan työ. Jos sitä vastoin laiminlyöt työsi, jonka Jumala on sinulle antanut, mutta sen sijaan teet itsessään hyvinkin suurenmoisen työn, niin ei sillä Jumalan edessä ole mitään arvoa, sillä varsinaisen työsi laiminlyöminen on suuri synti.

[rita4]

KESÄKUUN 12. PÄIVÄNÄ

Kaikki liha on ruoho. Jes. 40:6

Kaikki inhimillinen on väärää, heikkoa, horjuvaa, muuttuvaa, kuten ymmärrys, tunne, ajatus, luulo. Toisinaan esim. näen Jumalan kaikessa minua kohtaavassa, toisinaan taas epäilen, että Jumalaa ei maailmassa olekaan. Toisinaan arvelen Jumalan olevan pelkkää, kuohuvaa armoa ja rakkautta, toisinaan taas tuskastuneen, armottoman, tylyn, vihaisen. Toisinaan luulen itseäni jokseenkin välttäväksi kristityksi. Toisinaan taas aivan auttamattomaksi syntiseksi. Lyhyesti: Luulo, tunne - ne ovat kaikki kuin akanat tuulessa, häilyvät, muuttelevat, pettävät. Sen takia profeettakin sanoo: Kaikki liha on ruoho. Niinpä näen - kaikkien omien luulojeni olevan epäluotettavia.

Herra, mihin sitten turvaankaan? Tiedänpä sittenkin yhden varman ja iankaikkisesti muuttumattoman: taivaassa istuu suuri, pyhä Jumala tuomarina istuimellaan. Hän on puhunut ja taivaasta lähettänyt iankaikkisen, muuttumattoman sanansa, jonka tuomiot ovat vuorta lujemmat, joista ei piirtokaan muutu tai tule tyhjäksi, vaikka taivas ja maa hukkuvat.

Mitä tämä iankaikkinen sana sanoo meistä, mahdollisuudestamme tai mahdottomuudestamme, Jumalan silmissä? Se sanoo: »Herra katsoi taivaasta ihmislapsiin, nähdäksensä, olisiko ketään ymmärtäväistä, joka Jumalaa etsisi. Kaikki he ovat poikenneet pois, kaikki ovat turmeltuneet, ei ole ketään, joka hyvää tekee ei ainoatakaan.» Kun tähän lisäämme, että Jumala on niin pyhä, etteivät hänelle taivaatkaan puhtaat, että hän havaitsee epäpuhtautta enkeleissään ja saastaisuutta pyhissään, niin seuraa tästä, ettei yksikään ihminen voi kestää hänen edessään. Kaikki ovat ikuisen tuomion ansainneita. Juudas ja Johannes ovat saman kadotuksen ansainneita, Pietari ja Simon noita, Neitsyt Maria ja portto ovat saman helvetin ansainneita.

Hirmuista ja mahdotonta, sanot sinä. Huomaa jo tässä, kuinka järki asettuu vastaan, kun suoraan lausutaan, mitä Herran sana sisältää: »Ei ole yhtään erotusta sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden Hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.»

Ihmisten silmissä on erotuksia, mutta ei Jumalan. Maan päällä on kyllä erotus laakson pohjain ja vuorten huippujen välillä. Mutta kumpaisenkin etäisyyttä auringosta katseltaessa häviää tämä erotus. Sitä ei oteta lukuun, sillä välimatka on niin pitkä. Sanotaan vain: etäisyys on ääretön. Niin on meidänkin keskuudessamme erotus eri ihmisten ja aikain välillä. Mutta ei niin Jumalan silmissä.

Jokainen ihmisen, myös uskollisin ja jumalisin kristitty on yltänsä saastainen maan mato. Hänen parhaatkin työnsä ovat vanhan käärmeen myrkyn saastuttamat. Hänen uskonsa, rakkautensa, rukouksensa, kiitoksensa, jotka ovat hänen parhaimpiansa ja Jumalan Hengen vaikuttamia, ovat kuitenkin savisen astian saastuttamia: usko kuonan, omanhurskauden ja epäuskon sekoittamaa. Rakkaus on niukkaa, rajoitettua, laiminlyömää. Rukous ja kiitos kylmää, heikkoa eikä Jumalan suurta majesteettia vastaavaa.

Näiden alituisten puutteiden lisäksi, jotka jo itsessään ovat tuomion alaisia, hän myös alinomaa hairahtuu synteihin ja saastuttaa itsensä tiellä. Hän ei koskaan voi niin tarkoin valvoa, ettei synti häntä aina vain tapaa.

Kuohuvan syntitulvan tavoin vallitsee jumalattomuus maailmassa: epäjumalanpalvelus, epäusko, epäily, Jumalan nimen turhaan lausuminen, kiroileminen ja jumalaton puhe, lepopäivän rikkominen, tottelemattomuus, viha, kiukku, riidat, kurittomuus, irstaisuus, epäpuhtaus, ahneus, varkaus, petos, vääryys, valhe ja panettelu. Ja missä ei kaikki puhkea teoksi, kiehuvat kuitenkin sydämessä pahat himot ja halut, jotka Jumalan pyhissä silmissä ovat pelkkää pahaa.

Sellainen on langenneen suvun tila. Kuinka silloin aikoo ihmislapsi kestää Jumalan edessä? Millä, ihmislapsi, aiot velkasi maksaa? Et voi vastata hänelle yhtä tuhannesta. Joskin olisit kauan ollut uskollinen kristitty, kokenut paljon ja toimittanut paljon, niin se ei enempää merkitse. Voi sinua, jos Jumala vain katsoo sinua pyhillä silmillänsä. Vanha hurskas Jumalan palvelija tunsi tämän ja rukoili sen vuoksi: »Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä sinun edessäsi ei yksikään elävä ole vanhurskas.»

Jumalan edessä ei yksikään elävä ole vanhurskas, tämä on sanan tuomio. Kuinka tämä sotii luuloa ja tunnetta vastaan, jotka aina oltuamme hurskaammat sanovat meidän silloin olevan armoon mahdollisemmat eli Jumalalle olevan helpomman meitä armahtaa. Mutta päinvastoin syntiä tehtyämme luulemme anteeksiannon olevan Jumalalle vaikeamman.

Sillä tavalla armo ja vanhurskaus, ainakin osaksi, tulisivat meidän teoistamme, meidän mahdollisuudestamme. Mutta tämän olemme nyt nähneet Raamatun kieltävän. Muista siis kaikin hetkin olevasi yhtä mahdollinen ja yhtä mahdoton. Tällainen on taivaallisen, iankaikkisen sanan tuomio.

[rita4]

KESÄKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda. Jes. 49:15.

Murheellinen Siion, Herran uskovien joukko, oli edellisessä säkeistössä surkeasti valittanut: »Herra hylkäsi minut, Herra unohti minut.» Tähän vastaa Herra, että kun Siionin valitus on kuin ihmisen, joka käyskentelee yksin metsässä ja puhuu itsekseen - käy yksin ja aivan kuin valittaa hätäänsä metsän vuorille ja puille - niin on Herran vastaus kuin kaiku vuorilla. Siion kuulee äänen, mutta ei näe puhuvaa. Nythän tiedämme, että kaiku vastaa viimeiselle eikä ensimmäiselle sanalle. Niin on tässäkin. Siion on sanonut: Herra hylkäsi minut. Herra unohti minut! Viimeiseen sanaan Herra tarttuu. »Mitä sanot? Unohtanutko sinut? Unohtaako vaimo lapsukaisensa?»

Hän ei vastaa ensimmäiselle sanalle: hylkäsit minut. Sillä on hyvin mahdollista, että Herra ajaksi voi hylätä - tai oikeammin sanoen on hylkäävinään lapsensa, kätkiessään heiltä kasvonsa, kätkeytyessään hädän aikaan. Mutta on aivan mahdotonta että hän silmänräpäystäkään voisi heitä unohtaa.

Ensimmäistä valitusta: Herra hylkäsi minut, ei siis Herra ihmettelekään. Mutta hän ei siedä Siionin sanovan samalla: Herra unohti minut. Se puhe on sopimaton. Siitä hän kääntyy pois. »Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso käsiini olen minä sinut piirtänyt!»

Siispä näissä sanoissa Herra selvästi ilmoittaa, ettei hän voi eikä tahdokaan unohtaa Siioniansa. Hän ei voi. Yhtä vähän kuin äiti voi unohtaa lapsensa, yhtä vähän hänkin sen tekee. Jos äiti niin tekisikin, ei kuitenkaan Herra tahdo unohtaa. Vaikka äiti unohtaisikin, en minä kuitenkaan sinua unohda. Hän osoittaa vielä syyn, miksi hän ei tahdo eikä voi unohtaa, sillä hän sanoo: »Käsiini olen minä sinut piirtänyt!» Kuinka silloin voisin, kuinka tahtoisin sinut unohtaa?

Hän osoittaa toisin paikoin, että hänellä on isänkin rakkaus, mutta tässä ei ole kyllin, hänessä on enemmän, hänellä on hellempi äidin rakkaus: »Unohtaako vaimo lapsukaisensa?» Vieläpä hän osoittaa, että hänen rakkautensa on suurempi kuin äidin: »Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda.» Hän osoittaa rakkautensa olevan vertaansa vailla, koska se on rakkauttakin suurempi.

Tämä on nyt kaiken hyvyyden, armon ja laupeuden syvin perustus, jota Herra on osoittanut ihmissuvulle aina luomisesta alkaen. Hänen oman olemuksensa erityinen rakkaus – rakkaus, jota ei vielä kukaan ihminen ole voinut käsittää, koska kenelläkään ei ole kokemusta mistään tämän rakkauden kaltaisesta. Sillä se on samoin kuin koko Jumalan muu olemus, mittaamaton, ääretön ja käsittämätön. Tästä korkean olentonsa rakkaudesta Jumala loi ihmisen, oivallisesti varustetun ja niin rikkaat lahjat saaneen, joista koko luomakunta puhuu.

Tästä rakkaudesta hän lähetti ihmiselle Poikansa Vapahtajaksi, kun ihminen rikoksellaan Luojaansa kohtaan oli saattanut itselleen vanhurskaan kadotustuomion. Tästä sanoo Kristus: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa."

Tämä rakkaus saa hänet ei vain vastaanottamaan suurimpia syntisiä, vaan vieläpä itse heitä etsimään. Kuten Kristus sanoo isän juosseen kelvotonta tuhlaajapoikaansa vastaan, langenneen hänen kaulaansa ja suudelleen häntä sanoen: »Nyt on meidän iloittava ja riemuittava, sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon.» Tämä Jumalan rakkaus puhuu sanoissa: »Unohtaako vaimo lapsukaisensa? » Mutta ken voi käsittää tai tulkita tämän rakkauden?

Johannes ei tästä osannut lausua ajatuksiaan muuten kuin sanomalla, että Jumala on itse rakkaus - Jumala on rakkaus. Tämä on ensimmäinen syy, miksi Jumala ei ainakaan koskaan voi unohtaa meitä tai lakata meitä ajattelemasta.

Toinen seikka, johon rakas Jumala tässä kohdistaa surevan Siioninsa mieltä on, että lapsi on tullut äitinsä kohdusta. Hän sanoo: »Eikö äiti armahda kohtunsa poikaa?» Ajatus oli täydellisesti ilmaistu lapsukais-sanalla. Tuo lisäys kohtunsa poika tarkoitti vain muistuttaa äidin sydäntä hyvin likellä olevasta asiasta. Tässä meillä on nyt mitä merkillisin ja lohdullisin muistutus Herran omasta sydämestä ja suhteesta ihmiseen. Ihminen on suuren, rakkauden täyttämän Jumalan kohdun poika. Tai mistä ihminen on lähtöisin? Mistä me olemme? Mistä on alkuisin ihmeellinen ihmissuku? Eikö ihminen ole Jumalan kohdun poika? Tämä on nyt tuo syvä syy, miksi ei Jumala voi meitä kokonaan unohtaa.

[rita4]

KESÄKUUN 27. PÄIVÄNÄ

Harrastakaa sitä, mikä on ylhäällä, älkääkä sitä, mikä on maan päällä. Kol. 3:2.

Aivan kuin apostoli tahtoisi sanoa: Te ette ole täällä kotonanne, vaan vaeltajina ja kulkijoina vieraassa maassa, vieläpä vihollismaassa, missä ei koskaan Herrallanne tai muulla hengellisellä suvullanne ole ollut rauhaa tai omaisuuksia. Sen läpi he ovat ahdistettujen pakolaisten lailla ovat rientäneet. Sen takia pitää kaiken sen hyvän, mitä teille maan päällä suodaan, olla teille kuin matkailijalle jokin viihtyisä majapaikka, jonne hän ei pysähdy eikä asetu asumaan, vaan pyrkii matkallaan toiseen päämäärään.

Jokainen, joka nyt tietää itsessään, että on tullut kurjaksi syntiseksi, uupuneeksi, epäileväksi, vieläpä lain kuolettamaksi, mutta on saanut lohdutuksensa, vanhurskautensa ja elämänsä Kristuksesta ja nyt elää sellaisessa uskossa ja elämässä, ettei voi saada rauhaa maailmassa ja synnissä - huomaa, sinä, joka tiedät itsestäsi tämän, sinulle kuuluu tuo suloinen varoitus: Etsi sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus on! Älä koskaan enää anna pettää itseäsi koettaaksesi valmistaa itsellesi paratiisia maan päälle!

On vain luulottelun petos, kun kristitty toivoo maan päällä jossakin maallisessa voivansa löytää suurta iloa, sitten kuin hän kerran on saanut ilonsa Jumalassa. Ei, jos jokin muu tulee suuremmaksi viehätykseksi ja iloksi kärsii kohta Hengen elämä. Jos siis tahdot sinulla olevan rauhallisen ja autuaan elämän maan päällä säilyttäen Isän rakkauden, koeta vain kasvattaa hengellistä mielialaasi, yhä enemmän ja enemmän unohtaa kaiken muun voiton ja ilon ja vain harrastaa sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus on, niin ettei mikään maallinen saa vallata sydäntäsi. Sillä niin kauan kuin Jumalan kylvö sinussa pysyy, ja sinä elät totista elämää Jumalassa, vie sinua kaikki maallinen onni ja ilo sekä pelkoon että vaaraan, pelkoon, säilyykö sinussa Hengen elämää. Sillä silloin et saa koskaan rauhaa, niin kauan kuin löydät enemmän iloa ja viihtymystä jostakin muusta kuin Jumalasta.

Jos sinulla voi olla suurempi huvi, rakkaampi aarre ja ilo jossakin maallisessa kuin Jumalassa ja hänen ystävyydessään ja kuitenkin voit olla rauhallinen ja iloinen, niin ei ole elämäsi Kristuksessa hyvällä kannalla. Sinun on työtä tehtävä ja vaellettava täällä alhaalla, sinun, on käytettävä tätä maallista. Mutta vain ruumiilla, sydämen on oltava taivaissa, missä Kristus on. Sinun sielusi yljän rakkaus vaatii sen.

Kun Jumala antaa sinulle jotakin hyvää, ota se, vastaan kiitollisesti, mutta myös peläten, ettei se valtaa sydäntäsi. Paitsi Jumalaa itseään ja hänen armoaan ei mikään muu saa olla sydämen aarteena ja lohdutuksena. Hyvä aineellinen toimeentulo, rikkaus, mukavuus, arvonanto ja kunnia tai henkiset lahjat, ymmärrys, kokemus, hyvä elämänmeno, veljien luottamus - kaikki nämä ovat kallisarvoisia Jumalan lahjoja, joista sinun kyllä tulee kiittää. Mutta samalla varo sitä, ettei mikään tuollainen lahja tule sydämen parhaimmaksi iloksi ja turvapaikaksi.

Kun siis kristityllä kaikissa tapauksissa pitää olla Jumalassa korkein ilonsa ja onnensa, ei juuri ansaitse etsiä mitään maallista onnea ja iloa. Sillä jos sen saavutan, on se minulle vaarana. Jollen saavuta, se minua vaivaa. Jos jostakin maallisesta tulee sydämelleni suurempi onni ja ilo, kuin on onneni ja iloni Jumalassa, niin koituuhan se ikuiseksi onnettomuudekseni. Jos taas en saa suurempaa iloa ja riemua, kuin mitä minulla Jumalassa on, ei maksa vaivaa niitä etsiä, koska kuitenkin ennestään minulla on suurempi ilo.

Kun tähän lisäksi tulee, että ihmissydämellä on loppumaton jano saada vain jokin muu aarre ja ilo kuin on ilo Jumalassa, on todennettava Pretoriuksen sanat: »Kristittyjen suurin onni on olla omistamatta mitään onnea maan päällä.» Niin on sen, joka todella tahtoo tulla taivaan kansalaiseksi, pian jouduttava siihen, että hän rakastaa köyhyyttä enemmän kuin rikkautta, ylenkatsetta enemmän kuin kunniaa, kärsimystä enemmän kuin nautintoa, vieläpä kuolemaa enemmän kuin elämää. Teille kuulukoon: Te olette kuolleet ja ristiinnaulitut Kristuksen kanssa. Tämä on lihalle liian katkera asia.

Tässä jokaisen on huomattava, kuinka välttämätöntä on sen, joka tahtoo seurata näitä lakeja, omistaa toinen elämä kuin vain luonnollinen, olla Jumalasta syntynyt ja Jumalassa onnellinen, niin omata taivaanvaltakunta sydämessään, niin että Kristus on elämämme - aarteemme ja ilomme. Sillä muutoin meille tulee liian sietämättömäksi, mahdottomaksikin totuudessa ja jatkuvasti harrastaa sitä, mikä on ylhäällä eikä sitä, mikä on maan päällä, jos sen sanommekin suulla, valehtelemme sielussamme. Sydän harrastaa kuitenkin sitä, mikä on maan päällä, omaa kunniaa, hekumaa, rikkautta, niin kauan kuin riemumme ei ole Herrassa tai elämämme, ilomme Jumalassa.

Oikeilla kristityillä on tosin maallinen, turmeltu liha, haluja ja himoja täynnä. Mutta he ovat kuitenkin ristiinnaulitut Kristuksen kanssa. Aasaf tunnustaa, että hänelle teki pahaa ja koski hänen sisimpäänsä nähdä jumalattoman kaikessa menestyvän vanhurskaan täytyessä paljon kärsiä. Mutta hän lisää, »kuitenkin pysyn aina sinussa, Herra. Kun sinä minulla olet, niin en sitten välitä mistään taivaassa taikka maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni vaipuisikin, niin olet sinä, Jumala kuitenkin aina minun sydämeni ilo ja minun osani.»

[rita4]

HEINÄKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Jumala on meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet. Room. 5:11.

Apostoli yhdistää tässä kaiken, mikä autuaallista voi olla, itse kaiken ikuiseen lähteeseen ja alkuun, nimittäin itse Jumalaan ja sanoo: Jumala itse on meillä, Jumala itse on ystävämme ja Isämme. Tästä täytyy kaiken turvan ja autuuden seurata.

Ensiksi Jumala on itse paljoa enemmän kuin kaikki hänen lahjansa. Jumalan ystävyys on taivaan autuutta enemmän. Jumala itse on taivaan aurinko ja autuus, kuten jo täälläkin hänen ystävyytensä on uskovien oikea ilonlähde. Toiseksi kaikki lahjatkin ovat häneen sisältyviä. Hänessä on kaikki vanhurskautemme ja voimamme, hänessä rauhamme ja lohdutuksemme. Jumala on Isämme ja lasten kaikki rikkaus ja turva on Isässä. »Jos olemme lapsia, niin olemme myös perillisiä.» »Kun ei Jumala armahtanut omaa Poikaansa, vaan antoi hänet kaikkien meidän edestämme eikö hän sitten antaisi meille kaikkea hänen mukanaan?»

Ajattele: kun olet suuren kaikkivaltiaan Jumalan ystävyydessä, niin täytyyhän sinun olla joka hetki onnellinen. Jos muutoin oletkin kaikkein köyhin, silloin olet rikkain. Jos oletkin vähin ja halveksittavin, nautit silloin suurinta kunniaa. Jos yksinäinen ja hyljätty, sinulla on nyt kunniallisin seura. Niinpä näemme Daavidinkin ja muiden pyhien riemuinneen itse Jumalassa, joka oli heidän oikea lohdutuksensa ja ylistyksensä. »Minun sieluni iloitsee Herrassa.»

Tahdomme lakkaamatta kerskata Herrasta, sillä hänessä on kaikki, mitä tarvitsemme, niin että sydämissämme sanomme: »Herra, minun kallioni, linnani, lunastajani, minun Jumalani, lohdutukseni, johon minä uskallan, kilpeni, autuuteni sarvi ja varjelukseni.» Täten on kaikkien vanhurskasten tunnettava Jumalansa ja ylisteltävä Hänessä kuten profeetta sanoo: »Herrassa on kaikki Israelin siemen vanhurskautettu ja sen pitää hänestä kerskata.»

»Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet». Apostoli toistaa yhtenään, että meillä on kaikki tämä armo, turva ja kerskaus vain Herramme Jeesuksen Kristuksen ja hänen sovituksensa kautta. Sangen tarpeellista onkin aina muistaa tätä. Koko meidän lohdutuksemme ja kerskauksemme Jumalasta, hänen ystävyydestään ja iankaikkisesta autuudesta on heti kadonnut, kun käännämme katseemme tästä ainoasta autuutemme kestävästä perustuksesta ja alamme katsoa itseämme. Silloin meidän syntimme ja moninainen kelvottomuutemme kohta esiintyvät. Alakuloisuus valtaa meidät, ilomme ja ylistyksemme Jumalasta ovat lopussa.

Muista siis aina ja alati sitä, että kaikki armo, josta me kerskaamme Jumalassa, että hän kaikkinensa on meidän, perustuu kokonaan Kristuksen lunastukseen, ei meidän hyvyyteemme eli ansioomme. Se perustuu kokonaan iankaikkiseen rakkauteen, että Jumala antoi meille Poikansa meidän vielä ollessamme syntisiä, jumalattomia ja vihamielisiä. Ajattele, mitä merkitsee se, että Jumala ensin luotuaan meidät lapsikseen ja perillisikseen, itse antoi meille Poikansa Vapahtajaksi meidän ollessamme jumalattomia ja vihamielisiä ja että me siten saimme sovituksen hänen Poikansa kuoleman kautta. Tämä on todella syntisraukalle ikuinen lohdutus, joka ei horju eikä häily meidän horjuessamme ja häilyessämme, vaan pysyy lujana aina.

Helpostihan tuon käsittänet, että hän tehtyänsä, mikä on suurempaa, tehden meidät vihollisista ystäviksi, on paljoa ennemmin tekevä vähemmän, nimittäin, koska olemme niin kalliisti sovitetut, on myös meitä kohteleva sellaisina. Ei siis ole katsova syntejämme ja tuomitseva meitä lain mukaan, vaan on oleva meille aina laupias ja armollinen ja myös johtava meidät siihen autuuteen johon hän ensin on luonut meidät ja sitten niin kalliisti lunastanut.

Niin tarpeellista kuin siis ylistys Jumalassa on, t.s. oikean uskonluottamuksen, iloisen ja sydämellisen turvaamisen häneen säilyttäminen on, josta kristityn koko hengellinen elämä riippuu, niin välttämätöntä on myös yhäti vahvistuminen tässä tunnustuksessa: »Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta nyt olemme saaneet sovituksen.» Varsinkin kun sydämemme on jääkylmä Jumalaa kohtaan, kun joudumme hajamielisiksi ja oudoiksi hänelle, ja samalla joku hätä kohtaa meitä ja meidän tarvitsee rukoilla silloin luulemme myös Jumalan olevan jääkylmän meitä kohtaan, luulemme, ettei hän huoli meistä, ei katso meihin eikä kuule rukoustamme. Silloin on tarpeellista muistaa, että tämä kuva Jumalasta on aivan nurja, kauhea irvikuva, syntynyt meidän kylmästä, epäuskoisesta sydämestämme ja perkeleen petoksesta.

Sillä Herra Jumala on ilmoittanut itsensä kokonaan toisin, iankaikkisena äärettömänä rakkautena, joka on antanut oman rakkaan Poikansakin edestämme ja joka nyt ainiaan rakastaa uskoviaan. Hän on laupias Isä, joka on aina meitä läsnä, näkee kaikki tarpeemme ja huolemme ja, vaikka hän toisinaan salaa itsensä ja hänen apunsa viipyy, niin on kuitenkin hänen oma ilonsa tehdä meille hyvää. Jumala ei koskaan voi olla kylmä ja välinpitämätön rakkaan Poikansa kalliisti lunastamista ja hänen vanhurskauttamistaan sieluista.

Herra Jumala, rakas taivaallinen Isä! Sinä, joka meitä olet niin rakastanut, että annoit ainoan Poikasi Jeesuksen Kristuksen meidän edestämme kärsimään ja kuolemaan, sytytä meihin suurempi usko, palavampi rakkaus, vahvista meissä taivaallista mieltä, että ainoastaan sinusta, Herra Jumala, kerskaisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta ja sinussa Jumalamme eläisimme ja sinulle kuolisimme. Amen.

[rita4]

HEINÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Pyhitettäköön sinun nimesi. Luuk. 11:2.

Tällä rukouksella lienee varmaan syvempi merkitys ja suurempi paino kuin se, minkä heti käsitämme, koska Kristus on tehnyt sen ensimmäiseksi rukoukseksi. Tähän tulee vielä lisäksi, että tämä rukous nähtävästi tarkoittaa samaa kuin toinen käsky Jumalan laissa: Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä. Tähänhän käskyyn on yhdistetty kauhea uhkaus: »Herra ei jätä sitä rankaisematta, joka turhaan lausuu hänen nimensä.» Kun nyt näin erinomainen paino pannaan tähän käskyyn ja tähän rukoukseen, pitäisi jokaisen alkaa käsittää, että tässä on suuri salaisuus kätkettynä, kun sentään sama käsky ja rukous tavalliselle ihmisajatukselle näyttävät vähimmin tärkeiltä.

Mitä tarkoittanee Herra Kristus rukouksella: »Pyhitettäköön sinun nimesi?» Mitä on siis Jumalan nimi? Jumalan nimi on kaikki, mikä sanoo meille Jumalasta, mitä hän on kaikkine jumalallisine ominaisuuksineen ja täydellisyyksineen. Mutta voidaksemme sanoa, mitä Jumala on, tarvitsemme siihen kaiken Jumalan ilmoituksen maan päällä - ja sittenkin me voimme vain mitä vajavaisimmin häntä käsittää.

Nyt Jumala on ensiksi ilmoittanut itsensä luomissaan mutta tästä ilmoituksesta havaitsemme, jos niin saa sanoa, vain hänen ulkonaisen puolensa. Hänen sydämensä ajatukset, hänen jumalallinen vanhurskautensa ja laupeutensa, hänen tahtonsa ja neuvonsa meihin ihmisiin nähden jäisivät meille kuitenkin ikuisesti kätketyiksi salaisuuksiksi, ellei hän olisi itseään ilmoittanut myös sanassa, ensiksi kirjoitetussa ja vihdoin olennollisessa, joka tuli lihaksi ja asui keskuudessamme Jumalan kunnian kirkkautena ja hänen olemuksensa juurikuvana.

Kaikki Jumalan sana onkin tarpeen oppiaksemme hänet tuntemaan. Lyhyesti: Jumalan nimi ei ole nopeasti lausuttu, kuten liiton enkeli itse ilmoitti Manoaan kysyessä hänen nimeänsä. Hän vastasi: »Miksi kysyt nimeäni, joka on ihmeellinen.» (Tuom. 13:18.) Niin kysyi myös Mooses hänen nimeänsä ja sai vastaukseksi: »Minä olen se, mikä olen» ja taas: »Minä olen.» Tämä on Jahve nimen merkitys. Tämä on hänen majesteettisen olentonsa nimi, johon hän on vielä liittänyt monta lisäystä, jotka kuvaavat sekä hänen peljättäviä että lempeitä ominaisuuksiansa.

Niin esimerkiksi tuo nimi voi käydä läpi luittemme ja ytimiemme, kun hän sanoo: »Minä Herra, sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan», kun häntä nimitetään »kuluttavaksi tuleksi» hirmuiseksi Jumalaksi kaikille jumalattomille - kaikkivaltiaaksi, vanhurskaaksi, pyhäksi, suureksi. Mutta Jumalan sanassa on myös viljalti lempeitä, autuaaksitekeviä nimiä Jumalastamme.

Hän kutsuu itseään myös laupiaaksi, armolliseksi, kärsivälliseksi, hurskaaksi, uskolliseksi. Erityisesti kutsutaan Jumalaa lihassa pelastukseksemme ilmestyneenä Immanueliksi, Jumala kanssamme, sekä ihmeelliseksi neuvonantajaksi, väkeväksi Jumalaksi, iankaikkiseksi Isäksi, rauhanruhtinaaksi. Hän kutsuu itseään myös lohduttajaksemme, ystäväksemme, paimeneksemme, yljäksemme, veljeksemme, isäksemme.

Mutta kuka voi luetella kaikkia Korkeimman nimiä, jotka suloisena balsamina leviävät yli kaiken Jumalan sanan, kuten Salomo sanoo: *Vuodatettua voidetta on nimesi.» Lyhyesti, kaikki Jumalan sana on tai opettaa Jumalan nimeä.

Mutta kuinka unohtaisimme erityisesti mainita sitä nimeä, joka on yläpuolella kaikkien nimien, joka on syntisille suloisempi kaikkia nimiä, mitkä koskaan voidaan mainita taivaassa ja maan päällä, sitä nimeä, jossa yksin me tulemme autuaiksi nimeä, joka virvoittaa työtätekevät ja raskautetut, lohduttaa murheelliset, parantaa haavoitetut, vapauttaa vangit, tekee köyhät rikkaiksi, poispyyhkii synnit, tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi! Se on tuo kallis nimi, jolla Jumala on nimittänyt itsensä Pojassaan - lohdullinen Vapahtajanimi Jeesus.

Tähän nimeen Jumala on sulkenut koko sydämensä tunteen syntisiä kohtaan iankaikkisen pelastuspäätöksensä, iankaikkisen rakkautensa, laupeutensa, kärsivällisyytensä, uskollisuutensa - kaiken, mikä voi tehdä syntisen autuaaksi, on Jumala sulkenut nimeen Jeesus. Tuo lyhyt nimi on kokonainen evankeliumi. Se merkitsee syntisten pelastusta.

Muta nyt huomaamme tutkiessamme näitä merkillisiä Jumalan nimiä, kuten muitakin pyhiä Jumalan sanoja, Jumalan itsensä kirkastuvan sieluillemme suureksi, ihanaksi, pyhäksi, armolliseksi, aina niiden nimen ja sen selityksen mukaan hänestä, jota me tutkimme. Tästä johtuu, ettei ole vain heprealainen puheentapa sanoa: Jumalan nimi tarkoitettaessa Jumalaa itseään, vaan sitä käytetään meilläkin, kun me jonkun puhuessa pahaa lähimmäisensä persoonasta, hänen sanoistaan ja teoistaan sanomme: »Se häpäisee hänen nimeänsä.»

Ajatellessamme kaikkea tätä huomaamme, että Jumalan nimen pyhittämiseen kuuluu kaikki, mikä tekee Jumalan ihmisille kirkastetuksi, oikein tunnetuksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi. Sitävastoin kaikki, mikä on omiaan väärentämään Jumala-käsitettä tai vähentämään hänen ja hänen sanojensa, hänen työnsä ja asiansa kunnioittamista maan päällä, on Jumalan nimen häpäisemistä.

[rita4]

HEINÄKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Kiitä, sieluni, Herraa… joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi. Ps. 103: 2.

Niin, sanot sinä, kyllähän minäkin uskoisin syntieni anteeksisaamisen, jollei minulla olisi erityistä syntiäni, joka on kovin töykeä ja sopimaton. Sinulla on siis sydämelläsi salainen paino. Tämä tosin on vaikeaa, mutta huomaa juuri mainitut sanat: Joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi.

Tosin on olemassa kuolemansynti, jota ei koskaan anneta anteeksi, »Pyhän Hengen herjaus» mutta ne, jotka tähän ovat tehneet itsensä syypäiksi, eivät tavallisesti koskaan tavoittele anteeksiantoa. Kristuskin nimenomaan sanoo tämän synnin olevan ainoan, jota ei milloinkaan anneta anteeksi. Muuten hän sanoo kaiken synnin ja pilkan annettavan ihmisille anteeksi, vieläpä sellaisenkin raskaan synnin kuin Jumalan pilkan, hirveimpienkin syntien, niin kuin Herra itse juhlallisesti vakuuttaa: »Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. - vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.»

Pysähdy! Etkö kuullessasi tämän suurenmoisen Jumalan laupeuden vakuutuksen tekisi hänelle otollista tekoa uskomalla hänen sanansa, vaikka et mitään tunnekaan sydämessäsi? Vai tahdotko vielä kiistää Herraa vastaan ja olla uskomatta tällaisia hänen yleviä ja lohdullisia sanojaan? Sillä tavoin voisit tehdä hirveän synnin, tekisit Jumalan valehtelijaksi. Tahdotko vielä hetkeäkään kulkea loitolla Jumalaasi epäuskossa, kylmin, kankein ja ynsein mielin?

Mutta, sanot, minäkin olen kerran kokenut ja uskonut anteeksiantamuksen, mutta olen taas tehnyt syntiä. Jumala ei voine lakkaamatta antaa anteeksi! Se että olet syntiä tehnyt armon valistuksen saatuasi, on tosin suuri synti, mutta ota kuitenkin näistä sanoista tarkka vaari. Tässä ei ole: on antanut anteeksi, niin kuin se olisi tapahtunut vain kerran, vaan antaa anteeksi, alinomaa ja loppumatta antaa anteeksi. Ellei Jumala alinomaa jakaisi anteeksiantamustaan, niin ei hänen anteeksiantonsa ollenkaan hyödyttäisi, eikä pelastusta olisi yhdelläkään sielulla, sillä silloin kaikki olisi tuomittu hukkumaan, koska lihassamme on alituisesti syntiä, alati ilmenevää syntisyyttä.

Tähän liittyvät Lutherin painokkaat sanat: »Koska lihaamme rasittaa ikuinen synti, niin kauan kuin maan päällä elämme, eivätkä virheemme ja erehdyksemme lopu, niin on todella tarpeen, että meitä varten on olemassa ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus, ettemme syntimme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan että pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavina.»

Tämä Herran iankaikkinen liitto vaikuttaa sen, ettei synti saata meitä kadottaa. Ota tässä Daavid todistukseksi! Hän oli Jumalan armosta pitkän aikaa nauttinut sanomattoman suurta armoa. Varhaisesta nuoruudestaan saakka hänellä oli Jumalan sanan ja Hengen valistus. Lammaspaimenesta hänet valitaan ja voidellaan Jumalan kansan kuninkaaksi. Hänet siunataan suurilla voitoilla ja kunnialla, niin että hänestä tulee suuri Herran profeettakin. Ja kuitenkin hän kerrallaan lankeaa kahteen hirmuiseen syntiin: aviorikokseen ja murhaan. Ne olivat varmaan veriruskeita syntejä ja, huomannet, suurimman valistuksen ja armon saanut mies oli ne tehnyt ja kuitenkin hän sai ne anteeksi!

Hänelle omistettiin ihana lupaus ja anteeksianto, heti kun hän Herran edessä oli tunnustanut rikoksensa. Mitä hän oli tehnyt lepyttääkseen Jumalan ja anteeksi saadakseen? Hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän oli vain paljon vastusteltuaan vihdoinkin hätänsä pakottamana keskellä häpeää tullut Jumalan luo ja tunnustanut syntinsä saaden ne silloin kohta anteeksi. Hän sanoo itse: *Kun minä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani, sillä sinun kätesi oli yöt ja päivät raskaana päälläni. Mutta minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»

Tässä näen nyt, mitä merkitsee Jumalan ikuinen liitto, joka saa aikaan sen, ettei mikään synti voi meitä kadottaa! Tässä näen, että vaikka synnit olisivat veriruskeat, ne kuitenkin pestyinä Karitsan veressä tulevat lumivalkeiksi. Tässä näen, että »Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikista synneistämme.» Tässä näen, että valistuksen ja armoituksenkin saaneelle synti kuitenkin annetaan anteeksi.

Teen tästä yksinkertaisen ja terveen johtopäätöksen: Koska Jumala antoi anteeksi Daavidille, joka oli saanut niin suuren armon ja valistuksen ja kuitenkin niin törkeästi teki syntiä, niin en tahdo hetkeäkään epäillä ja kulkea erossa Jumalastani. Minun tulee, voin ja saan olla varma siitä, että hän yhtä hyvin antaa minullekin anteeksi. Muuten lisään syntieni lukua vielä sillä jumalanpilkalla, että sanoisin hänen vastoin sanaansa katsovan henkilöä ja rikkovan sanansa. Jumala minua varjelkoon sellaisesta epäuskosta!

Olenhan minäkin ihminen, kuten Daavid. Olenhan minäkin Kristuksen kalliilla verellä sovitettu yhtä hyvin kuin Daavid. Olihan Daavid törkeä syntinen kuten minäkin. Kun hän, kumminkin huolimatta ylen raskaista synneistään sai armon, niin en saata minäkään epäillä varsinkaan, kun suuri, laupias Jumala itse sanoo: »En tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa» - »tunne ainoastaan pahat tekosi» - »vaikka sinun syntisi olisivat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi!»

[rita4]

ELOKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki. 1 Joh. 3:20.

Huomaa nämä sanat: Jumala tietää kaikki. Siksi hän on tuomitseva toisin kuin meidän sydämemme. Miten tämä on ymmärrettävä? Sitä meidän nyt on katseltava. Kristus sanoo, että hänen ruumiinsa ja verensä ovat meidän edestämme annetut. Eikö ole totta, että jos voisit oikein uskoa ja ajatella, miten painavaa se on, että Jumalan Poika on antanut ruumiinsa ja verensä puolestamme, niin alkaisit huutaa ilosta ja sanoa: Kaikki synnit ovat sen rinnalla niin vähiksi arvattavat kuin pisara suuren meren rinnalla. Mutta niin juuri Herra alati asiaa katsoo.

Taivaassa pidetään Kristuksen veri aina suuressa arvossa, siellä se on kalliimpi koko maailmaa. Meidän sydämemme ovat niin niin viheliäiset, ettemme hetkeäkään voi tajuta asiaa, mikä arvoltaan on kuitenkin koko maailmaa korkeampi. Pimentyneille ja raadollisille sydämillemme Kristuksen veri on hyvin vähäarvoinen, mutta Jumalalle sen arvo on aina korvaamaton, mittaamaton. Sen Kristus tietää. Sen takia hän saattoi sanoa: »Kylpenyt on kokonaan puhdas, ja te olette puhtaat.» Sinä ja minä, me emme oikein voi uskoa, mutta Kristus uskoo täydellisesti hänen verensä kelpaavan lunastushinnaksi. Siksi hän saattaa tuomita, niin kuin olemme nähneet.

Ajattele tätä tarkoin, niin voit suurimmassa synninhädässäsi sanoa Jumalalle: Pyhä Isä, jos nyt aiot hylätä minut, niin täytyy sinun ensin hylätä rakas Poikasi, hänen ruumiinsa ja verensä, jonka olet ottanut lunastushinnaksi minun puolestani. Et voi minua hylätä, niin kauan kuin hyväksyt lunastushinnan.

Tämä on armon muuttumattomuuden varsinainen perustus. Mutta Johannes sanoo: Jumala tietää ja joiden vuoksi armo on järkähtämätön. Luuk. 22 luemme Kristuksen jo edeltä käsin tietäneen Pietarin lankeemuksen ja kieltämisen. Siis päätän näin: Jos Pietarin heikkous olisi Kristukselle ollut syynä hänen hylkäämisensä olisi hän jo ennen hylännyt opetuslapsensa, ei hän olisi koskaan hetkeäkään antanut hänelle armoaan, sillä hän tiesi jo alusta kaikki Pietarin heikkoudet, hän ei uskonut hänestä parempaa.

Ajatuksen erehdystä meissä on, kun luulemme Jumalan joskus huomaavan syntejämme, sillä hän on jo alusta ne kaikki nähnyt. Hän näkee silmänräpäyksessä kaiken, mikä meissä asuu, kaiken pahan, mikä on esiintyvä koko elämässämme. Jos hän joskus tämän tähden hylkäisi meidät tai kyllästyisi meihin, ei hän sitten koskaan olisi ryhtynytkään meitä vapahtamaan, luokseen vetämään ja armahtamaan. Hän tietää meidän oikeastaan olevan samat kaikkina hetkinämme, parempina ja huonompina.

Kristityllä on kaksi luontoa, liha ja henki, jotka aina sotivat toisiaan vastaan. Niinpä näyttäytyy henki välistä niin valtaavana, että tuskin huomataankaan mitään lihasta, vaan ainoastaan elämää, rauhaa, rakkautta ja jumalisuutta. Välistä taas liha ja perkele näyttäytyvät niin kauheina, että tuskin huomataankaan henkeä.

Kuka saattoi seulomisen hetkellä nähdä henkeä Pietarissa? Mutta taas toisena hetkenä henki näyttäytyi, kun hän »meni ulos ja itki katkerasti». Kristus kuitenkin tietää kyllä kaikin ajoin meidän olevan samoja kaikissa näissä vaiheissa. Hän ei anna pettää itseään. Sillä hetkellä kun Pietari näyttäytyy niin vahvana ja uskollisena yrttitarhassa, Kristus kuitenkin tietää, kuinka hän samana iltana on uskollinen ystävä. Millä hetkellä hän sitten hylkäisi Pietarin? Tämän käsittäminen on salattua viisautta.

Mutta vielä kerran: »Jumala tietää kaikki.» Kristus sanoo samojen heikkojen opetuslasten, jotka seulomisen hetkellä jättivät hänet, kerran olevan taivaassa, istuvan istuimellaan ja hänen kanssaan tuomitsevan kahtatoista Israelin sukukuntaa. Silloin ei mikään synti eikä heikkous ole heissä asuva. Kristus tietää, kuinka me kerran äärettömässä iankaikkisuudessa olemme olevat aivan puhtaat, ihanat ja hyvät, rakkauden ja pyhyyden täyttämät, hänelle loppumatonta ylistystä kantaen.

Ajattelen, kuten muuan vanhempi opettajakin kirjoittaa meidän voivan kaikella turvallisuudella sanoa hänelle: Oi, rakas Jumalain! Rukoilen sinua, että sinä lankeemukseni hetkellä katsoisit minua siinä tilassa, missä kerran olen oleva taivaassa, missä en millään tavoin tee syntiä sinua vastaan, vaan rakastan ja ylistän sinua loppumattomasti. Jos sitävastoin tahdot katsoa minua siinä tilassa kuin olen maan päällä, niin tapaat syntisen, joka aina uudelleen jollain synnillä sinua vihoittaa. Mutta jos katselet minua paratiisissa, niin näet loppumatonta iankaikkisuutta viettävän pyhän, joka milloinkaan sinua vihoittamatta, lakkaamatta ja täydellisesti rakastaa ja ylistää sinua. Näe minut siinä tilassa äläkä vihastu, vaikka sinun täytyy kolme-, neljä- tai viisikymmentä vuotta – se on. kaksi tai kolme pitkän iankaikkisuuden sekuntia – nähdä minut heikkouden ja kurjuuden alaisena.

Lävistäköön tämä sanomaton armo vahvistaen ja ilahduttaen kaikki uskolliset sydämet, etteivät he mitään rakastaisi enemmän kuin rakasta, armollista Vapahtajaa. Silloin on tuo rakkaus oleva oikean pyhityksen lähde ja voima. sillä rakkaus tekee kaiken keveäksi, »ja rakkaus on lain täyttymys». Jumala rakkautensa tähden enentäköön meille uskoa ja rakkautta!

[rita4]

ELOKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsessään, ellei se pysy minussa. Joh. 15:4.

Sinä valitat: Minä olen niin kylmä, niin voimaton taistelussani kiusauksia vastaan, minä näen vaaran ja torjun sitä voimieni takaa, luen varoituksen sanoja, mutta kaikki on turhaa, minä olen yhtä kylmä ja heikko. Missä siis on vika? Juuri siinä, kun ensi parannuksen aikana olit samassa hädässä, epäuskossa näet, kylmässä, kuolettavassa epäuskon sumussa, joka sieluasi ympäröi. Et tunne Vapahtajaa oikein, et saa elämän lämpöä hänen sydämestään, mistä ennen sait lämpöä ja elinvoimaa.

Tässä olisi taaskin apukeino se, että sellaisena kuin olet, heittäytyisit vain anteeksiantaumuksen helmaan ja pysyisit siinä, kunnes lämpenisit ja vahvistuisit. Se on kääntäisit katseesi pois omasta itsestäsi, omasta huonoudestasi ja synneistäsi ja vain katsoisit Jumalan sydäntä ja Kristuksen sovittavaa verta ja esirukousta, kunnes jälleen saavutat sen ilon ja rauhan, joka ennen antoi sinulle rakkautta ja pyhitysvoimaa.

Jospa voitaisiin kultakirjaimilla kirjoittaa kaikkien uskovien sydämiin, että koko autuutemme aina on yhdessä ainoassa kohdassa, nim. pysymisessä hänessä, joka on meitä rakastanut. Silloin kyllä on keinoja, syntiä vastaan. Ota tässä langenneen ihmisen onnettomista koetuksista oppia! Hän lankesi ensin huolettomuudesta syntiin, joka ehkä oli vähäpätöinen, jos siksi voi mitään syntiä nimittää, joka sittenkin turmeli hänen uskonsa ja rauhansa. Hän koetti korjata ja palauttaa rikotun hyvän välin itsensä ja Vapahtajan parannuksella, joka hänen mielestään oli siinä, että hän ensin jonkin aikaa katui ja teki parannuskokeita ja sitten viimein pyysi armoa ja anteeksiantamusta. Mutta miten kävi?

Kiusaus samaan syntiin tulee yhä voimakkaammaksi, ja samassa etenee epäusko ja sitä seuraava väsymys niin, että hän lankeaa taasen ja saa siitä uutta syytä epätoivoon ja pelokkaaseen pakenemiseen puhtaasta, pyhästä Jumalasta. Niin kulkee ihmisparka epäuskossaan askel askeleelta poispäin ainoasta Vapahtajastaan, kunnes hän vihdoin pitää kaiken kadotettuna. Ja nyt hän rauhoittaakseen levotonta, huutavaa omaatuntoaan alkaa etsiä jotakin väärää lohdutusta, jotakin puolustusta häntä voimallisemmalle synnille tahi yleisessä epäuskossa ja maailman hyörinässä pyytää haihduttaa viimeiset ajatukset siitä, mitä hänellä on ollut ja mitä hän on kadottanut. Ja siinä on loppu. Hän on kuollut.

Mikä tässä nyt oli ratkaisevana kuolemansyynä? Se vain, ettei hän heti, syntiin langettuaan, etsinyt sovintoarmoa, puhdistusta Karitsan veressä, vaan meni pois itse vammaansa parantamaan. Sillä huomaa: hänen syntiinlankeemuksensa oli tietysti paha, hänen olisi ennemmin pitänyt valvoa ja taistella vereen asti pahaa vastaan. Mutta katso, lankeemus olisi tullut armolla parannetuksi, jos hän heti olisi siihen turvautunut. Sillä Kristus on hankkinut lahjoja langenneillekin. Mutta kuolema tuli siitä, että hän tässä kohdassa antoi järjen ja perkeleen pettää itsensä ja eksyi parannuksen tieltä.

Tässä on taas edessämme tuo kaita tie, se näet, että meidän ennen syntiä, se on kiusauksen hetkellä, taikka ennenkin on pelättävä ja varottava, »vaellettava pelossa», mutta synnin tehtyämme, se on langettuamme, käytävä uskalluksella armoistuimen luo, ummistettava silmämme ja korvamme järjeltä ja tunteelta ja vain heittäydyttävä armonvirtaan ja siinä pestävä saastaisuutemme.

Vaarat syntyvät siitä, että ennen synnintekoa olemme kovin rohkeat ja suruttomat, mutta synnin tehtyämme kovin arat ja epäröivät. Valvomiseen kuuluisi lankeemuksen pelko ensimmäisen itserakkaan kuvittelun tullessa. Pelko ja avunhuuto heti kiusauksen saapuessa sekä, mikäli kutsumuksesi sen myöntää, kaikkien tilaisuuksien, paikkojen, henkilöiden ja olosuhteiden välttäminen, joiden tiedät kiusaukseen vetävän.

Sillä rukoileminen: »Älä johdata meitä kiusaukseen», mutta samalla vapaaehtoisesti sen syliin heittäytyminen on Herran pilkkaamista ja itsensä tahallista pettämistä. Mutta uskoon kuuluu, että niin pian kuin olet langennut, et itsestäsi etsi apua, vaan juuri kuin ensi kertaa olisit armoa anomassa, heti menet tahroinesi puhdistavan sovitusveren luo ja siinä peset vaatteesi. Tämä harjoitus kukistaisi järkesi, särkisi ja sulattaisi sydämesi ja pakottaisi sinua joka päivä viljelemään sanaa ja rukousta.

Mitä näillä keinoilla ei saada aikaan, sen tekee hän, Uskollinen ja Ihmeellinen ristin kautta häneltä sen ottaessasi. Vilpitön sielu huokaa useinkin: En välitä siitä, mitä minun pitää kärsiä, kunhan vain Jumalan työ minussa edistyisi. Ei, että Jumala itse kuolettaisi lihani, sillä minä olen siihen liian heikko! Tällaisia huokauksia uskollinen Jumala suopeasti kuulee! Siitä tulee, että jos esimerkiksi epäjumalanasi alat pitää jotakin maan päällä, hän ottaa sen sinulta pois niin tuntuvasti, että ehkä sen takia itket ja valitat tai taas antaa hän sinulle sen, mitä pyydät, vaan tekee sen samalla katkerimman surusi aiheeksi.

Jollet voi pysyä nöyryydessä, vaan alat ajatella itsestäsi korkeasti, laskee hän päällesi paholaisen, antaa sinun joutua koviin kiusauksiin, langeta syntiin ja saada häpeää osaksesi. Sen kautta hukkaat vähemmän, kuin jos jäisit ylpeyteesi, sillä siten olisi kaikki hukassa. Jonka vuoksi sääntönä on: niin paljon kuin ihminen voittaa nöyryyttä, niin paljon hän myöskin saa pyhyyttä ja armolahjoja.

Jos alat ylenkatsoa sanaa ja tulla sille tottelemattomaksi, antaa Jumala sinun joutua siihen helvetintuleen, että epäilet sen Jumalallista alkuperää jne. Jos vain olet vilpitön tahtoessasi tulla pyhitetyksi, niin on Jumalasi sen kyllä tekevä, vaikka toisella tavalla kuin sinä luulit.

Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. Sillä ilman minua ette voi tehdä mitään.

[rita4]

ELOKUUN 17 PÄIVÄNÄ

Meillä on yhteytemme Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kanssa. 1 Joh. 1:1

Tämä on suuri kätketty salaisuus, jota kutsutaankin salaiseksi yhdistykseksi, mutta joka kuitenkin on täysi todellisuus. Se on perustettu jo Jumalan iankaikkisessa päätöksessä ihmisestä ja hänen luomisestaan. Apostoli sanoo: »Me olemme Jumalan sukua.» Se on ensi perustus. Mutta tämä syntiinlankeemuksessa rauennut yhdistys Jumalan kanssa sai uuden, vielä ihanamman perustuksen Kristuksen lihaan tulemisessa. Hänessä Jumala ja ihminen yhdistyivät yhdeksi persoonaksi. Hänen nimensä on oleva Immanuel, Jumala meidän kanssamme, Jumala lihassamme. Sen kautta ihminen on korotettu siihen arvoon ja kunniaan, että hän on mahdollinen olemaan Jumalan asuntona ja seuralaisena, yhtenä ruumiina ja henkenä Herran kanssa.

Tämä yhdistys alkaa silloin, kun särjetty henki isoaa ja janoaa Herraa ja hänen vanhurskauttaan. Silloin sydämen ovi on avoinna ja silloin, sanoo Herra, »minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.» Ylkä etsii morsianta ja morsian häntä ja kuka voisi silloin yhdistymistä estää? Kristus sanoo tahtovansa asua sellaisessa sielussa. Kuka voi uskoa sellaista kunniaa?

Se on kovin suuri, ja sydämemme ovat sangen pienet ja ahtaat. Järki kiistää: Ei, se ei ole mahdollista! Mikä auttaa! Se on Herran oma, ihmeellinen neuvo. Hän itse on sen sanonut: »Jos joku rakastaa minua, niin hän on pitävä minun sanani, ja Isäni on rakastava häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja teemme itsellemme asumuksen hänessä.» Ellet käsitä, miten tämä on mahdollista, niin ajattele vain, mikä Herra tämän sanoo. »Hänelle ei mikään ole mahdotonta.» Huokea on kaikkivaltiaan tehdä, mitä hän tahtoo! Oman tahtonsa päätöksestä ja vapaasta suosiostaan hän tahtoo uudestaan yhdistyä ihmisen kanssa, asua ja elää lapsissaan maan päällä.

Jeesus puhuessaan Isänsä kanssa sanoo: »Minä heissä, ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi.» Niin todellakin on kirjoitettu. Voiko mikään olla selvempää? Ja Paavali sanoo: »Me olemme elävän Jumalan temppeli, niin kuin Jumala on sanonut: Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään.» Tämän likeisen yhdistyksen kautta me Pietarin sanojen mukaan tulemme osallisiksi Jumalan luonnosta.

Tämä on nyt ensimmäinen, mikä kuuluu yhteyteemme Isän ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa. Tätä yhdistystä seuraa toiseksi myös Kristuksen tavarain, hänen valtakuntansa ja hänen lahjojensa osallisuus. Kaikesta Jumalan evankeliumista tiedämme Herramme, Jeesuksen Kristuksen hyvän suosion, että hän rikkaana ollen tuli meidän tähtemme köyhäksi, että me hänen köyhyytensä kautta rikkaiksi tulisimme. Eipä hän totisesti oman itsensä tähden tullut ihmiseksi. Kaikkihan tapahtui meidän tähtemme ja meidän hyväksemme. Niin kuin Raamattukin selvään todistaa ja sanoo: »Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän edestämme teki synniksi, jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.»

Katso, mikä kallis vaihdos! Hän ottaa meidän syntimme ja antaa meille vanhurskautensa. Morsian oli köyhä ja velkaantunut, mutta ylkä ottaa hänen velkansa ja antaa hänelle rikkautensa. Tämähän on koko evankeliumin pääsisällys. Mutta toiseksi se sisältää, että jokainen Kristukseen uskova ja hänen kanssaan yhdistynyt on samalla osallinen kaikesta siitä, minkä Kristus on meille ansainnut. Hänen kuuliaisuutensa, hänen pyhyytensä ja vanhurskautensa, hänen kärsimyksensä ja kuolemansa ansio, kaikki tulee niin kokonaan omaksemme, niin kuin itse olisimme olleet tekemässä ja kärsimässä, mitä hän teki ja kärsi.

Kun köyhä syntinen alkaa isota ja janota tätä armoa ja joltisellakin sydämen uskolla turvaa siihen, niin kaikki tämä Kristuksen ansio lahjoitetaan ja luetaan hänelle ansioksi ja vanhurskaudeksi, josta hän saa kaiket elinpäivänsä lohduttautua ja kerskata jokapäiväisiä syntejään ja puutteitaan vastaan.

Huomaa: ei ensinkään riitä, että tiedät tämän ja olet usein siitä kuullut, vaan sitä täytyy niin kauan tarkastaa, katsella ja tutkia, että sydämesi saa siitä osan ja todella voi sanoa: Se on minun! Silloin vasta sinä elvyt, ja silloin vasta alkaa autuas seurustelu morsiamen ja yljän välillä. Mikä ihmeellinen ja ylevä lohdutus, kun sydämen uskolla voi sanoa: Kaikki minun on hänen, ja hänen on minun. Minun syntini on hänen syntinsä. Minun hätäni oli hänen hätänsä, mutta hänen vanhurskautensa on minun. Hänen verensä on minun puhdistukseni, hänen kuolemansa on minun elämäni! Ylistetty olkoon hänen nimensä.

Saastaisuuttani vastaan panen hänen vanhurskautensa. Kylmyyttäni vastaan hänen rakkautensa. Heikkouttani vastaan hänen väkevyytensä ja sanon näin: Vaikka minä olen syntinen, niin on Kristus palava. Vaikka minä olen pelkuri ja hätääntynyt niin ei Kristuksessa ole vähääkään hätää, hän tietää neuvon. Lyhyesti, kaikki hänen on minun, ja minun on hänen. Näin hän itse tahtoo meidän uskovan!

Herra Jeesus, sinuun minä uskallan, sinun sydämesi ja sinun veresi puhdistavissa virroissa minun köyhä sydämeni puhdistuu ja lepää. Sinä, rakas Herra Jeesus, olet minun ja minä, syntinen kurja, olen sinun, tästä autuaasta yhdistyksestä minä kiitän sinua jo täällä ja ylistän iankaikkisesti! - Mutta pysy myös minua läsnä, rakas Jeesus älä minua hetkeksikään heitä, poista sydämestäni kaikki, mikä rikkoo yhdyssiteemme, mikä hävittää rauhani. Tahdon vain sinun omanasi olla, sinua palvella. Auta sinä, uskollinen halpaa morsiantasi sinussa pysymään. Amen.