C.O.Rosenius: Elämän Leipää

[rita4]

LOKAKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Jeesuksen Kristuksen kautta me olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa nyt elämme. Room. 5:2.

Sana pääsy, pääsy armoon, on sana, joka on täynnä lohdutusta kurjille syntisille. Raamattu opettaa, että meillä on ainainen pääsy tähän armoon. Apostoli sanoo toisissa paikoin: »Pääsy Jumalan luo» tai »Isän tykö Kristuksen kautta.» Hepr. 10:nnessä hän puhuu siitä, että »meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkein pyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi esiripun kautta, se on hänen lihansa kautta kulkevaksi tieksi».

Oi mikä, iäinen lohdutus, että meillä alati on tämä pääsy, vapaus tulla armoistuimen luo, että tämä uusi ja elävä esiripun kautta kulkeva tie on meille avoinna! Se auttaa kaikissa tapauksissa, mitä hyvänsä minä tilastani huomaan. Vaikka vielä havaitsisin, etten tähän asti ole uskonutkaan, vaan ollut vilpillinen ja petollinen, kuten Juudas tai Siimon velho, jolla - vaikka »oli täynnä katkeraa sappea ja kiinni vääryyden siteissä», kuitenkin oli pääsy tähän armoon, koskapa apostoli sanoo: »Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa, jos ehkä sydämesi ajatus annettaisiin sinulle anteeksi.»

Penseälläkin, jolle lausuttiin niin kovat sanat: »Olen oksentava sinut suustani», oli kuitenkin pääsy armoon, koskapa Herra lisäsi: »Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa.» Niin kauan kuin vielä sanotaan »tänään», voi siis kaikki tulla autetuksi, koskapa meillä aina on pääsy armoon, me voimme tänään paeta tähän armoon, kuten apostoli tämän pääsyn johdosta kehottaakin: »Käykäämme sen takia uskalluksella armon istuimen eteen, jotta saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan!»

Kaikki perustuu siihen, että meillä on tämä pääsy vain »Jeesuksen Kristuksen kautta», että meillä on ylimmäinen pappi, joka voi sääliä heikkouksiamme. »Iankaikkinen ylimmäinen pappi», jolla »on katoamaton pappeus, sen takia että hän pysyy iankaikkisesti, jonka tähden hän myös voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalan tykö tulevat, koskapa hän aina elää rukoillakseen heidän edestään.» Osaksi siitä, että meillä on ainainen pääsy armoon, osaksi siitä, että saamme armon vain »Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta», johtuu, että me uskon kautta voimme aina pysyä armossa.

Täten on siis tuo suuri, lohdullinen totuus varma ja Raamatun todistama, etteivät mitkään vajavaisuudet ja heikkoudet, eivät mitkään hyvien tai huonojen hetkien vaihtelut hävitä tai horjuta meidän armotilaamme, niin kauan kuin pysymme uskossa Kristukseen emmekä kokonaan luovu hänestä. Mutta kaiken vaelluksen aikana tapahtuvan synnillisen on jumalallinen armotyö, Kristuksessa perustettu armoliitto parantava ja oleva sen vastapainona. Kaiken tuo iankaikkinen ylimmäinen pappimme parantaa, joka juuri sitä varten on oman verensä kautta mennyt taivaaseen ollakseen kuten Johannes sanookin: »Lapsukaiseni, tätä minä kirjoitan teille, jottette syntiä tekisi. Mutta jos joku syntiä tekisi, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.»

Tämä puolustaja ja armoliitto ovat voimakkaammat kuin kaikki, mitä koko elämässämme saattaa tapahtua. Kun Hengen valo uskovaisissa ilmaisee ja nuhtelee kaikkea, mikä on synnillistä, nousee heissä monia ja kovia uskon koetuksia. Toisen ovat kovat kiusaukset kaataneet, hän tuntee nyt kauheita omantunnon uhkauksia ja valittaa: Olen julkisesti langennut, olen armosta erotettu. Toinen valittaa vaikeissa kiusauksissaan: Sydämeni on vilpillinen, se rakastaa syntiä, se on epävakainen ja löyhä, en valvokaan oikein jne. Eräs elää pitkällisen kuivuuden aikaa, sisäisesti tunteettomana ja kuolleena niin kuin nukkuva, valittaen ja tietämättä mitään keinoa herätäkseen ja tullakseen oikein jumaliseksi.

Hengen valaistessa ja nuhdellessa tulee kaikki Aadamilta peritty turmeluksemme monin tavoin tunnetuksi. Onko mahdollista, että armo voi peittää kaiken tämän surkeuden? On kyllä, mutta jos armo vähimmässäkään määrässä riippuisi meistä, olisi se mahdotonta. Tästä käy selville, uskotko sinä, että me pysymme armossa vain Jeesuksen Kristuksen kautta. Jos epäilet armon voivan peittää kaiken sen surkeuden, jonka viet kanssani armoistuimen eteen, täytyy sinun perustaa uskosi johonkin sinussa olevaan hyvään, tai täytyy sinun sanoa, että Jumalan Poika ei ole täydellinen Vapahtaja ja Puolustaja Isän tykönä. Niin muodoin on erittäin tärkeätä pitäytyä näihin sanoihin: »Jeesuksen Kristuksen kautta» ja kirjoittaa syvälle sydämeen tämä totuus: vanhurskautemme ja rauhamme Jumalan luona on ainoastaan hänessä, joka on puolustajanamme Jumalan edessä. Tai on kaikki menetettyä ja kaikki väärää, mitä Raamattu tästä todistaa.

Jos vanhurskaus osaksikaan tulisi laista, »niin on Kristus turhaan kuollut.» Jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi. Niin on meillä siis totisesti iäinen armo Jumalan luona, niin totta kuin me sanomme sen ainoastaan meidän Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

[rita4]

MARRASKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Isä, jos tahdot, niin ota pois minulta tämä malja älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun. Luuk. 22:42.

Oi, kun kerrankin silmäni aukenevat näkemään Jumalan suurta päätarkoitusta, Jumalan hellintä sydänasiaa, kuinka sielujen pelastus on hänelle kallis, niin että siksi tulee ihmiseksi, uhrikaritsaksi, hikoilee verta, sallii itseänsä ruoskittavan, antautuu ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi. Mikä sanomaton, voimakas lohdutus onkaan silloin saada rukoilla: »Älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.»

Meidän on ennen kaikkea tarpeellista tietää ja totisesti uskoa, jopa sydämemme syvimmässä olla siitä vakuutetut, että Jumala ei tahdo - ei iankaikkisesti tahdo mitään muuta kuin meidän autuaiksi tulemistamme. Tänään ja huomenna ja joka päivä hän ei tahdo mitään, muuta. Tämän vilpittömimmän sydäntahtonsa sielusi pelastuksen tähden hän voi antaa monien katkerien kärsimysten kohdata sinua.

Yksinomaan sielusi iankaikkisen onnen tähden hän voi antaa ulkonaisen ihmisesi menehtyä, sallien monien ajallisten murheitten kohdata sinua, vieläpä kaikkein katkerimpien, kuten rakkaimpasi menettämisen, sellaisten menettämisen, joihin olit sydämestäsi kiintynyt ja jotka olivat sinulle henkeäsi rakkaammat. Täällä kuolema tempaa rakkaan sydänystäväsi, ehkä kalliin puolisosi tai rakkaimman lapsesi. Täällä ihmiset äkkiä menettävät kaiken omaisuutensa. Täällä pahat henkilöt ryöstävät sinulta vielä kalliimman, hyvän maineesi. Täällä toiset saavat parantumattoman taudin jne.

Miten sanomattoman katkeria kokemuksia tarjoaakaan murheenlaakso vaeltajilleen! Sydän saattaa aivan pakahtua, jos se katsoo vain sitä, mikä silmäin edessä on.

Mutta jos Aasafin kanssa voit mennä »Jumalan pyhäkköön» ja nähdä elämän todellisen tarkoituksen, aavistaa iäisyyden vakavuutta ja uskollisen Jumalan lempeää kasvatuspäämäärää hänen lähettäessään nämä sinulle, tietäen hänen ajattelevan sieluasi, silloin sinä nöyrästi kunnioittaen »hiljennät sydämesi Jumalan edessä» ja pidät katkerimpiakin kokemuksiasi kaikkein suurimpana armona.

Tai tiedätkö sinä, kuinka paljon kärsimystä tarvitaan, että sielusi pelastuisi? Pysähdy tässä! Jos uskollinen Jumalasi nyt ajattelee niin lempeästi sinun parastasi, että hän aikoo tehdä sinut iankaikkisesti autuaaksi taivaassa, olisitko sinä silloin tyytymätön hänen käyttämiinsä katkeriinkin keinoihin? Ja ehkäpä sinä itsekin tuntiessasi surkean hitautesi ja heikkoutesi pyhityksessä ja lihan kuolettamisessa, olet usein syvyydestä huutanut: »Jumala, en voi valvoa ja taistella enkä kuolettaa lihaani, niin kuin pitäisi. Tee sinä se! Oi Herra, kuoleta sinä lihani, edistä sinä itse minun pyhitystäni!»

Nyt on Herra osoittanut sinulle armonsa ja kuullut rukouksesi. Nyt on hän ruvennut kuolettamaan lihaasi eikä löytänyt sen voittamiseksi parempaa keinoa kuin juuri tämän kärsimyksen. Oletko vieläkin tyytymätön? Oi ei! Rukoile Jumalalta nöyrää ja hiljaista mieltä, että sinä vanhan ihmisesi kovimmassakin kuolinkamppailussa voit rukoilla: »Isä, älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.»

Tästä vain johtuu, että voimme antautua kuolemaan, erota tästä elämästä, lakata ajattelemasta maallista onnea sekä kääntää sielumme iäisyyttä kohti. Tämä rukous on opittava Getsemanessa. Kun kärsimysten ja kuoleman kauhut pusersivat Jeesuksen sydämestä rukouksen: »Jos on mahdollista, niin menköön minulta pois tämä malja», lisäsi hän: »Kuitenkaan ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.» Se oli voitto. Sitten hän keventynein mielin sanoi: »Enkö joisi sitä maljaa, jonka Isä on minulle antanut?» Kun on antauduttu kuolemaan, on kärsimys lieventynyt.

»Mutta», sanonet, »jospa olisikin minun Isäni se, joka lähettää minulle kärsimykseni näen päinvastoin määrättyjen pahojen ihmisten aiheuttavan ne.» Näin ajatellessasi et uskokaan yhtä Jumalaa. Tässä ilmenee sydämessäsi asuva pakana, jolla on monta Jumalaa: ensin Luoja, sitten perkele ja vielä joku paha ihminen jne. Jos sen sijaan uskoisit, mitä Raamattu opettaa, että on olemassa vain yksi Jumala, joka valitsee kaikki muut voimat taivaassa, maan päällä ja helvetissä. Saatana ei voi lupaa saamatta koskea Jobiin. Maailma ei voi »pudottaa hiuskarvaakaan päästämme taivaallisen Isämme sallimatta.» Silloin näkisit, että senkin, minkä pahat ihmiset tekevät sinulle, on viisas Isä laatuun ja määrään nähden määrännyt. Niin et katsoisi lihaa, vaan näkisit Jumalan kaikessa.

Raamattu opettaa, että Herra meille kärsimykset lähettää, silloinkin kun pahat ihmiset aiheuttavat ne meille. Tämän tiesi Daavid, kun paha ihminen, Simei, häntä kiroili. »Anna hänen kirota sillä Herra on hänelle sanonut: 'Kiroile Daavidia.' Kuka voi nyt sanoa: 'Miksi niin teet.» Pahat ihmisethän Kristustakin kiduttivat ja kuitenkin hän sanoi »Isän antaneen hänelle tämän kalkin.» Ja muista Herran Kristuksen sanoja: »Mutta ei hiuskarvaakaan päästänne häviä Isänne sallimatta.»

Mitä meille sitten voisi tapahtua Jumalan tahtomatta? Mikä voisi olla meille vähäpätöisempää kuin hiuskarva? Kauhea epäusko, joka et kätke sellaisia Kristuksen omia sanoja! Hänhän on tällä tavoin ilmoittanut taivaallisen Isämme huolehtivan vähäisimmistäkin asioistamme, niin ettei mitään voi tapahtua meille hänen tahtomattaan. Emmekö siis ilomielin alistuen uskoisi kaikkea hänen käsiinsä sanoen vain: »Älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.»

[rita4]

MARRASKUUN 10 PÄIVÄNÄ

Niin Aadam sanoi: Vaimo, jonka olet minulle antanut, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin.» 1 Moos. 3:12.

Tässä Aadamin turmelus ja pahuus oikein ilmenee. Häneltä on suoraan kysytty, onko hän tehnyt syntiä. Hän ei voi olla puhumatta itse asiasta, mutta miten hän menettelee? Hänellä ei ole ainoatakaan todellisen tunnustuksen sanaa, vaan hän koettaa lykätä syyn päältään: »Vaimo, jonka olet minulle antanut, oli syypää siihen, että minä söin.» Langenneiden ihmisten ensimmäinen tuntomerkki on se etteivät he tahdo tunnustaa syntejänsä, vaan tekeytyvät viattomiksi.

Kun Herra heti kääntyi vaimon puoleen kysyen: »Miksi sen teit?» oli hänellä sama mielenlaatu kuin Aadamillakin. Hän puhuu samaan tapaan, nim. että toinen vietteli hänet - ja sanoo, »Käärme petti minut, ja minä söin.» Tämä mielenlaatu ilmaisee ihmisluonteelle niin ominaista. että me tapaamme sen jo pienissä lapsissakin, niin pian kuin he alkavat puhua. Jos on pienikin rikkomus tehty, heti koettavat he työntää syyn toisen niskoille. Tämä pahe on heissä ennen kuin he ovat sen muilta voineet oppia. Se on myötäsyntynyt.

Tämä luonteemme piirre ilmenee alinomaa suurissa ja pienissä asioissa. Ensinnäkin ihmisten edessä siten, ettei kukaan tahdo ottaa syytä päälleen, ei kukaan tunnustaa paheitansa, vaan petellä ja puolustella niitä, vaikka omatunto myöntäisikin syylliseksi.

Toiseksi Jumalan edessä siten, ettei koskaan tahdota asettautua hänen tuomioittensa alaiseksi ja tunnustaa niitä oikeiksi meidän kohdallamme, vaan alati koetetaan työntää syy pois päältään, joka seikka on kaiken suruttomuuden, katumattomuuden ja onnettomuuden syynä. Mutta jos Jumalan laki silloin lujemmin tarttuu ihmiseen ahdistaen häntä, yltyy pahuus vielä suuremmaksi. Silloin ihminen katkeroituu itse Jumalalle, joka on luonut meidät ja antanut meille lakinsa.

Tämä on toinen kohta, jonka huomaamme Aadamin vastauksessa. Hän ei vain puolustele itseään, vaan tahtoo vielä työntää syyn itse Herralle Jumalalle sanoessaan: »Vaimo, jonka olet minulle antanut.» Tästä näkyy selvästi, että hän täten tahtoo moittia Jumalaa siitä, että hän antoi hänelle vaimon. Hän olisi muuten voinut sanoa vain: Vaimo eli minun puolisoni – koskapa muuta vaimoa ei vielä ollutkaan – mutta hän lisää tahallaan: »Jonka olet minulle antanut.»

Luther sanookin: »Nämä sanat ovat täynnä vihaa ja katkeruutta Jumalaa kohtaan, ikään kuin tahtoisi hän sanoa: Tämän lian olet itse heittänyt minun päälleni. Jollet olisi minulle vaimoa antanut, vaan antanut hänelle oman paratiisin, niin ettei hän olisi asunut luonani, olisin minäkin jäänyt synnittömäksi. Mutta se, että minä nyt olen syntiä tehnyt, on omaa syytäsi, koskapa olet minulle vaimon antanut!»

Katsopa, mikä hirmuinen pahuus on vallannut tuon äsken niin puhtaan ja hyvän ihmisen. Kun Aadamin olisi pitänyt juosta laupiasta Isää vastaan, heittäytyä maahan hänen jalkojensa juureen, katumuksen kyynelin tunnustaa kauhea syntinsä ja pyytää anteeksiantamusta, alkaakin hän vastata väärin ja kierosti sanoen Jumalan ääntä ja Jumalan luomaa alastonta ruumista pakonsa syyksi. Ja kun Jumala suoraan kysyy häneltä, eikö hän ole tehnyt syntiä, aikaa hän selvin sanoin vieritellä syytä niskoiltaan, jopa syyttäen Jumalaa siitä, että hän on syypää hänen lankeemukseensa, koskapa hän antoi hänelle vaimon.

Sen sijaan että hän olisi sanonut: »Olen tehnyt syntiä», sanoo hän: »Sinä, Jumala, olet syntiä tehnyt, kun annoit minulle vaimon.» Näin me Aadamista näemme, minkälaisia kaikki ihmiset ovat ja mitä tekevät, kun ovat rikkoneet ja kuulevat lain äänen omassatunnossaan, ennen kuin evankeliumi ja usko ovat päässeet heidän sydämeensä muuttaen sen.

Jos Jumala heti olisi huutanut: »Aadam, sinulla on anteeksiantamus. Minä tiedän, mitä olet rikkonut, mutta olen antanut sen anteeksi.» Silloin Aadam olisi syvästi nöyrtyen katunut ja tunnustanut sekä mitä ankarimmin tuominnut syntinsä sanoen: »Olen tehnyt syntiä, olen tehnyt syntiä! Laupias Isä, anna minulle anteeksi!» Mutta kun ei hänellä vielä ollut anteeksisaamisen toivoa, vaan ainoastaan Jumalan vihan, pelon ja vavistuksen tunto, oli hänen sydämensä suljettu, kova ja katkera Jumalaa kohtaan.

Ja tässä ei auta, että näemme kaiken olevan pahasti - emme voi muuta, ennen kuin armo tai Jumalan anteeksiantamus ovat lämmittäneet ja nöyryyttäneet sydäntä. Eeva näki varmasti, kuinka huonosti Aadamin puolustelu onnistui, ja hänen olisi pitänyt ottaa se opikseen, niin että hän olisi antanut kunnian Jumalalle, tunnustanut synnin ja nöyrästi pyytänyt armoa ja anteeksiantamusta. Mutta ei! Hän tekee heti Aadamin tavoin, hän ei ole rahtuakaan parempi. Niin kuin Aadam oli työntänyt syyn vaimolle, syyttää tämä käärmettä, joka sekin oli Jumalan luoma. Ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: »Käärme, jonka sinä, Jumala, olet luonut ja antanut kulkea paratiisissa, petti minut.»

Näin he syyttävät Luojaa ja puolustelevat itseään. Näin tapahtuu yhä edelleenkin: Epäuskoa seuraa kaikenlainen tottelemattomuus tottelemattomuutta puolustelu. Synti ei enää ole syntiä eikä sitä rangaista syntinä, vaan sitä pidetään viattomuutena. Ja kun tämä ei käy päinsä, alkaa ihminen syyttää Jumalaa valheesta, jolloin inhimillinen synti muuttuu kokonaan perkeleelliseksi synniksi. Näin epäusko muuttuu Jumalan pilkkaamiseksi ja tottelemattomuus Luojan syyttämiseksi. Ja Jumalan pilkkaaminen ja häntä synnistä syyttäminen onkin synnin viimeinen aste. Sitä me havaitsemme Aadamissa ja Eevassa.

Oi Herra Jumala, me huomaamme taas, miten esivanhempamme, Aadam ja Eeva, syntiin langettuansa eivät tunnustaneet syntiänsä, vaan puolustivat itseänsä ja syyttivät muita rikoksestansa. Meilläkin kaikilla on sama luonteenvika voitettavana. Herätä siis, Herra Jumala, meidän omatuntomme elävään synnintuntoon ja tunnustukseen, ettemme enää syntejämme peittelisi, vaan joka päivä tunnustaisimme ne. Mutta kun Pyhä Henki on saanut tehdä sydämemme aroiksi ja vapiseviksi ja me tässä hädässä avuksi huudamme sinua, niin kuule meitä, laupias Isä, anna syntimme anteeksi ja puhdista Kristuksen verellä meidän omatuntomme kaikista kuolleista teoista palvelemaan sinua, elävää Jumalaa! Amen.

[rita4]

MARRASKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Sinun sanasi on minun jalkaini kynttilä ja valo minun teilläni. Ps. 119:105.

Ajattelehan, miten julmasti ne menettelevät sielujansa kohtaan, jotka kieltävät sieluiltansa Jumalan sanan, tuon taivaan valon. Jumala on armollisesti antanut meille taivaasta näkyvän välikappaleen, jossa hän itse asuu ja toimii ja jonka oikeasta ja ahkerasta käyttämisestä koko iankaikkinen autuus riippuu.

Ja kuitenkin näemme ei ainoastaan sokean, törkeän maailman halveksivan ja polkevan näitä kalliita helmiä, vaan mikä on vielä kauheampaa, niittenkin, jotka kerran olivat heränneet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa, antavan kokonaisen päivän, jollei viikonkin mennä menojaan käyttämättä hetkeäkään sielun ravitsemiseen. Tai jos hetkeksi asettuvatkin sanan ääreen, ovat heidän ajatuksensa ja sydämensä niin täynnä maallisia asioita, että sellaisen sananharjoituksen tuloksena on vain lisääntynyt kyllästyminen, samoin kuin auringonkaan säteet eivät saata lämmittää myrskyistä ja raivoisaa merta.

Jumalan sanaa on viljeltävä hiljaisessa, tutkistelevassa hengessä, muuten se ei sydäntä lämmitä. Mutta esteenä ovat monet maalliset asiat, joita Jeesus tarkoitti puhuessaan »orjantappuroista, jotka tukahduttivat hyvän siemenen», mm. »tämän maailman huolet ja rikkauden viettelykset», lihallisuus, hitaus ja monet huolet ja tehtävät, jotka kaikki pimitetyn sielun silmissä ovat tärkeämpiä kuin taivaalliset.

Nyt sanotaan: »Minulla ei ole aikaa niin ahkerasti viljellä sanaa, sillä se ja se on tehtävä.» Huomaa, se mikä on suoritettava, on jotakin maallista, mutta se, mikä on laiminlyötävä, on taivaallista, joka nyt on vähemmän arvoista! Näin on siis sielu pimitetty ja sokaistu! Sanonet ehkä: »Kutsumuksen velvollisuus on pyhä velvollisuus, jota ei saa lyödä laimin. Ja joka ei omasta huonekunnastaan huolta pidä, on pakanaakin pahempi.» Mutta Jeesus sanoo: »Näitä oli noudatettava, eikä noitakaan sikseen jätettävä.» Jos olet hoitanut virkasi ja taloutesi mitä täydellisimmin, mutta olet antanut armonelämäsi kuolla, ei uskollisesti suoritettu virka voi pelastaa sinua kuolemassa ja tuomion hetkenä.

Ja se, joka saa sinut luulemaan, että taloutesi tai virkasi saisi vahinkoa niistä hetkistä, jotka olet omistanut Jumalan ja rukoukselle, on vain viettelijä, vanha käärme, rinnassasi oleva pakana, sydämesi epäusko, joka ei tiedä mistään Jumalan siunauksesta, joka ei välitä taivaallisista, joka mieluummin leikkii ja lörpöttelee kymmenen tuntia kuin käyttää yhden tunnin Jumalan sanan tutkimiseen.

Oi mikä pakanallinen Jumalan ja kuolemattoman sielusi halveksiminen! Sinulla on tilaisuutta autuaalliseen, korkeaan ja kunniakkaaseen seurusteluun taivaan ja maan Herran, Vapahtajasi ja autuaaksi tekijäsi kanssa, kuulla hänen puhuvan sanassaan ja puhutella häntä rukouksessa. Ja sinä sanot, ettei sinulla ole aikaa - mutta turhuuksien kuulemiseen ja puhumiseen ihmisten kanssa sinulla kyllä on aikaa! Tätä on kai sanottava perkeleen viettelykseksi! Töittesi tähden sinulla ei ole aikaa sielun ravitsemiseksi käyttää yhtä vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista!

Mutta ajattele, jos Jumala kaataisi sinut tautivuoteelle vuoden päiviksi, kyllä maailma silti pysyisi paikoillaan! Silloin on sinulla huono kiitos maallisesta aherruksestasi, jota niin uskollisesti harrastit. Se ei nyt voi sinua auttaa. Ja Jumalaa ja hänen sanaansa olet ylenkatsonut - et suinkaan sinä nyt turvaudu tuon halveksitun apuun?

Kun Jumalan sanan laiminlyömisestä johtuu, että sinä joka päivä sisällisen ihmisesi puolesta kuihdut, että uskosi himmenee, että jumalanpelko ja kaikki armonvoimat heikentyvät, silloin ehkä valitat heikkoutta ja kiusauksia, joita et voi voittaa kuinka sellaista saattoi odottaa. Ei Jumala eivätkä ihmiset odota, että sinä ilman armonvälikappaleita voittaisit itsessäsi olevan pahan. Ei, sellaisia voimia ei ihmisessä piile, siksipä Jumala antoikin avun ylhäältä. Jos siis viljelet oikein näitä armonvälikappaleita, niin ei mikään, mikä edistää elämää ja jumalisuutta, ole sinulle mahdotonta.

Jos sanot, että olet koettanut ja lukenut Jumalan sanaa, mutta et sittenkään tullut paremmaksi, on syynä jompikumpi näistä kahdesta: joko sinä et tiedä, mitä parannus on. Sinä luulit, että sinä yhtäkkiä saavuttaisit jonkin määrätyn määrän voimaa, hurskautta ja pyhitystä, etkä tietänyt, että siihen johtava tie kulki alennuksen ja köyhyyden laakson kautta ja että siihen kuuluu myös se, ettet näe itseäsi yhä parempana, vaan päinvastoin.

Tai myös, jos todella vielä olet synnin orja, jos et vielä ole saanut uutta elämää, uutta mieltä, uusia hengellisiä voimia, niin et varmaankaan vielä ole sanaa oikein viljellyt.

Tai ehkä olet muuttanut Jumalan järjestyksen ja koettanut ensin voittaa itsessäsi olevan pahan, ennen kuin tahdoit omistaa Kristuksen ansion, kantaa hedelmää ennen kuin olet istutettu Kristukseen.

Ala nyt noudattaa Jumalan järjestystä: pakene ensin Kristuksen luo, kerjää armoa, sitten synnin voittamiseenkin voimaa saat. Luovu syvästä itsevanhurskaudestasi ja heittäydy sellaisena kuin olet kaikkine puutteinesi ja vaikeuksinesi armahtajasi syliin ja sinä saat kokea, että »missä synti on suureksi tullut, siinä myös on armo tullut ylen suureksi». Ja katso, nyt tuo ylenpalttinen armo ilahduttaa, sulattaa ja muuttaa sinunkin kurjan sydämesi, ettei se enää rakasta sitä pahaa, joka vielä äsken sinua vankina piti, ja että hyvä, jota et ennen kyennyt tekemään, tulee nyt sydämesi haluksi. Näin sana opettaa. Viljele sitä kuuliaisesti, niin ei mikään asia, joka autuuteen kuuluu, ole sinulle mahdoton.

[rita4]

MARRASKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme. Room. 4:25.

Luther sanoo, että tähän lauseeseen sisältyy koko kristinusko. Siksi hän pani tämän lauseen otsakkeeksi Schmalkaldin uskonkappaleisiin. Tämä on ensimmäisen, tärkeimmän uskonkappaleen perustuksena. Sitä ei ainoakaan kristitty voi väistää, eikä siitä voi mitään tinkiä, vaikkapa taivas ja maa kaikkinensa hukkuisivat. Apostoli on syvällisesti ajatellen kirjoittanut tämän lauseen, jonka tähden se meidän puoleltamme edellyttää syvää tutkistelua. Se on kuin lyhyt yhteenveto Kristuksen sovitustyön suurista pääkappaleista, ja siinä oleva jako ansaitsee erikoista, huomiota.

Apostoli sanoo, että Kristus on meidän rikostemme tähden alttiiksi annettu ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme. Asettaessaan vastakkain sanat, alttiiksi annettu ja kuolleista herätetty, huomaamme apostolin sanalla »alttiiksi annettu» tarkoittavan: annettu alttiiksi kuolemaan. Kun tiedämme Raamatun kaikkialla asettavan Kristuksen kuoleman meidän vanhurskauttamisemme perusteeksi, sekä myös, että hänen sovitustyönsä todella sen kautta tuli täytetyksi, kuten hän itsekin ristillä riippuessaan sanoi: se on täytetty», niin ymmärrämme, että sanat »alttiiksi annettu rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme, tarkoittavat jotain aivan erikoisesti mieleen pantavaa.

Epäilemättä ne sanat tarkoittavat, että Kristus kuolemassaan kantoi koko maailman syntitaakan, maksoi sen hengellään ylösnousemuksensa kautta hän takausmiehenämme tuli vanhurskautetuksi ja hankki maailmalle iankaikkisen vanhurskauden, elämän ja katoamattomuuden.

Kuolemallaan hän tuli synniksi meidän tähtemme ja pelasti meidät synnin velasta ja lain kirouksesta, tyydyttäen jumalallisen vanhurskauden ja kärsien kuoleman, joka oli synnin paikka.

Mutta ylösnousemisessaan, jonka kautta vanhurskaus ja elämä voittivat synnin ja kuoleman, kruunasi hän kaikkien ihmisten ja henkien nähden sovitustyönsä välimiehenämme ja takaajanamme, toisena Aadamina oli hän ottanut vastatakseen kaikista synneistämme, kärsien ansaitsemamme rangaistuksen ja täyttäen mitä jumalallinen vanhurskaus vaati. Kaiken tämän hän täytti antaessaan itsensä uhriksi ja lunastaessaan meidät verellään.

Mutta ylösnousemisensa kautta hän ei pelkästään todistanut viattomuuttaan, vaan myös että hän kärsi ja kuoli pyhänä Jumalan Poikana muiden syntien tähden. Hänen ylösnousemisensa todisti, että Isä täydelleen hyväksyi meidän syntiemme sovituksen, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, kuten Raamattu sanoo: »hän joka kyllä kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä» ja joka samalla on »vanhurskautettu hengessä» so. vapaa kaikesta velasta, rangaistuksesta ja tuomiosta, jotka hän ihmisten takuumiehenä oli ottanut kantaakseen.

Takausmiehemme oli meidän sijastamme Jumalan tuomioistuimen edessä, aivan kuin jos koko ihmiskunta olisi siinä ollut, tehnyt ja kärsinyt, mitä hän teki ja kärsi. »Olemme tulleet siihen päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.»

Tämä pitää paikkansa myös hänen ylösnousemiseensa nähden. Jumalan silmäin edessä me olimme kaikki hänessä, niin että hän nousi vanhurskaana kaikkien edestä, ikään kuin me kaikki olisimme ylösnousseet vanhurskaina. Siksi häntä nimitetäänkin »Herraksi, meidän vanhurskaudeksemme». Niinpä onkin Kristuksen ylösnouseminen meidän vanhurskauttamisemme varsinaisena perustuksena. Tätä apostoli tarkoittaa sanoessaan: »Kristus on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme.»

Ylösnousemisensa kautta on Kristus myös vihkiytynyt iankaikkiseen pappeuteen, alinomaa ollen Jumalan kasvojen edessä »vanhurskas vääräin edestä». »Mutta Kristus, kun tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsin tehty, se on, joka ei ole tätä luomakuntaa, meni kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.» »Sillä Kristus ei mennyt käsin tehtyyn kaikkein pyhimpään, joka vain on oikean kuva, vaan itse taivaaseen, nyt esiintyäkseen Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme.»

Huomaa, nyt hän Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme esiintyy! Tämä varmaankin on meidän täydellinen vanhurskautemme Jumalan edessä. Onko Kristus siis meidän puolestamme Jumalan kasvojen edessä? Onko tämä totta? Jos niin on, niin silloin todella olemme Jumalan edessä suuremman arvoiset kuin luulemmekaan. Silloin olemme täydellisesti vanhurskautetut hänen edessään. Ja hän on meidän täydellinen vanhurskautemme, koska hän meidän puolestamme on alituisesti ylimmäisenä pappina Jumalan kasvojen edessä. Siis vanhurskauttamisemme joka suhteessa perustuu Kristuksen ylösnousemiseen.

Me kiitämme sinua, vanhurskas ja laupias Jumala, kun annoit ainoan Poikasi meidän kadotettujen ja tuomittujen syntisten sovittajaksi. Hän, hurskas vääräin edestä, on meille täydellisen, iankaiken kelpaavan vanhurskauden hankkinut.

Me rukoilemme sinua, rakas isä, että antaisit Pyhän Henkesi herättää meidän sydämemme uskossa isoamaan ja janoamaan tätä vanhurskautta, jotta me ravituiksi tulisimme. Auta myös, että me uskon kautta vanhurskaiksi tulleina saisimme rauhan sydämiimme sekä halua ja voimaa sinua vanhurskaudessa ja pyhyydessä palvelemaan! Amen.

[rita4]

MARRASKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Toimita kaikki asiasi Jumalan sanan jälkeen. Syr. 9:22.

Kaikki mitä Jumala sanassaan julistaa tähtää siihen, että ihminen oppisi, miten hän saa Jumalan armon ja syntien anteeksisaamisen sekä miten ihminen tulee Jumalan lapseksi. Mutta myös siihen, kuinka ihmisen Jumalan lapsena tulee elää täällä maan päällä, palvellen taivaallista Isäänsä ja tehden hänen tahtonsa. Mutta koska nämä ovat ne kaksi pääkappaletta, joista riippuu Jumalan valta kunnan joko pystyssä pysyminen keskuudessamme, taikka sen hajoaminen, ovat ne myös samalla ne pylväät, joita vastaan perkele aina ryntää ja jotka se tahtoo ryöstää. Sekä kirkkokunnat että myös yksityiset heränneet sielut ovat silloin joutuneet harhaan.

Kun Kristus ilmestyi, nuhteli hän juuri tästä syystä kansaansa sekä opetti heille oikean tien. Hän nuhteli heitä väärän oman vanhurskauden tavoittelemisesta ja heidän väärän jumalanpalveluksensa tähden, osoittaen heille, miten he antoivat kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jättivät sikseen sen, mikä laissa oli tärkeintä, oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden.

Kun Luther pani toimeen uskonpuhdistuksen, niin se tapahtui pääasiallisesti kahta opinkappaletta teroittamalla saarnaten oikeata, Jumalalle kelpaavaa vanhurskautta, Kristuksen vanhurskautta, uskon vanhurskautta, ja opettaen mitkä todella ovat hyviä töitä, mikä on tosi jumalanpalvelusta pyhää ja Jumalalle otollista elämää, sellaista, jota Jumala itse sanassaan on käskenyt. Näin hän ahdisti katolisen kirkon vanhurskauttamisoppia, joka teroitti, että ihminen tuli vanhurskaaksi siinä määrässä kuin hänen pyhyytensä kasvoi. Myös saarnasi hän tuota väärää käsitystä vastaan, jonka mukaan ihmisen, viettääkseen Jumalalle otollista elämää ja ollakseen pyhä tuli mennä luostariin, elää naimattomana, paastota, valvoa, kiduttaa ruumistaan, tehdä pyhiinvaelluksia jne.

Syystä on siksi huomautettu, että kaksi opinkappaletta sai aikaan uskonpuhdistuksen, sekä että saamme kiittää uskonpuhdistusta kahden pääopin uudistamisesta, nim. opin oikeasta Jumalalle kelpaavasta vanhurskaudesta ja opin oikeasta pyhityselämästä.

Kuten sanottu, näitä opinkappaleita on perkele kaikkina aikoina ahdistanut ja väännellyt, mutta usein niin hienosti, niin salaa, vähitellen ja asteittain, ettei ole huomattu, ennen kuin on poikettu oikealta tieltä pois. Ovatpa järki ja tunne myös vihamieliset näitä opinkappaleita vastaan. Eihän mikään ole järjelle niin vastahakoista, kuin usko, että olen Jumalan edessä vanhurskas ja otollinen, samalla kun vielä näen ja tunnen olevani täynnä syntiä, ja usko, että toisen, minun hyväkseni ansaitun vanhurskauden tähden olen vanhurskas. En liioin voi luulla tekeväni Jumalalle otollisia, hyviä töitä ja luulla harjoittavani pyhää, totista jumalanpalvelusta perheeni keskuudessa tahi yhteiskunnassa tehdessäni vain velvollisuuteni, tahi minkä köyhän, kurjan ihmisen hätä vaatii. Tekeehän hurskas pakana ja rehellinen maailman ihminenkin sen.

En myös voi luulla siinä mitään vaaraa olevan, jos noudatan hurskaita neuvoja, jotka tuntuvat Jumalan Hengen ääniltä sydämessäni ja jotka kehottavat minua pyhempiin töihin. Järki ja tunne eivät käsitä näitä vihollisen vehkeitä, eikä liioin, että aina on Jumalan sanasta kysyttävä neuvoa. Kokemus opettaa meille kyllä, että perkele ja järki koettavat eksyttää meitä vaelluksessamme pois Jumalan sanasta.

Kuinka monta törkeätä hulluutta ja suurta vahinkoa onkaan perkele tehnyt Kristuksen seurakunnassa viemällä heidät pois Jumalan sanasta. Heränneet, etsivät sielut, jotka koko sydämestään tahtovat Herraa palvella, tulevat siten eksytetyiksi kaikenlaisiin omiin yrityksiin, töihin ja elämäntapoihin, joita väärä käsitys ja luuloteltu Jumalan ääni sydämessä on vaatinut tekemään, vaikka ei Jumalan ilmoitettu sana ole niitä käskenyt, eikä liioin puutteessa oleva lähimmäinen ole niistä hyötynyt.

Joka päivä saamme myös kokea, että niin pian kuin unohdamme sanan ja unohdamme mitä sana meiltä vaatii, teemme hitaasti ja huolimattomasti oikeita hyviä töitä. Suurimmalla halulla ja ahkeruudella sitä vastoin palvelisimme, jos ahkerasti tutkisimme sanaa ja muistaisimme, että kutsumuksemme vaatimattomimmillakin tehtävillä palvelemme Herraa, seisomme Jumalan kasvojen edessä ja täytämme hänen käskynsä.

[rita4]

MARRASKUUN 23 PÄIVÄNÄ

Sillä toivossa me olemme pelastetut. Room. 8:24.

»Me olemme pelastetut», sanoo apostoli. Miten lohdullista tämä on, mutta salattua, jonka tähden on vaikea sitä oikein uskoa. Suuren Jumalan sana, hänen valansa ja hänen Henkensä vakuuttavat sen meille, eikä se sittenkään oikein pääse sydämiimme. Mutta nämä sanat ovat jumalallista totuutta. Me olemme jo täällä pelastetut, me, joilla on Hengen esikoislahja me olemme pelastettuja vaikka se välillä ei näy eikä tunnu.

Alkutekstin sana tarkoittaa myös vapautusta, kadotuksesta pääsemistä taivaaseen korjaamista, joka käsite ei edellytä, että me sen tuntisimme. Se ei siis tarkoita yksinomaan autuuden nauttimista. Me voimme sen ainoastaan uskolla omistaa. Sen takia apostoli sanookin, että me olemme toivossa pelastetut.

Vapahdetut pelastetut, autuaiksi tehdyt, sitähän Vapahtajamme nimikin merkitsee. Se sisältää kaiken sen hyvän, minkä hän meille on hankkinut. Siis meillä on syntien anteeksisaaminen ja Jumalan ikuinen ystävyys. Olemme Jumalan lapsia. Nimemme ovat elämän kirjassa. Taivaassa meidät tunnetaan. Siellä meitä rakastetaan ja sinne meitä odotetaan. Me olemme läheisessä yhteydessä Jumalan kanssa, Pyhä Henki asuu sydämissämme. Se valaisee, pyhittää ja johdattaa meitä täydelliseen totuuteen, kunnes kotiin pääsemme.

Tämä kaikki sisältyy autuuteen. Ja apostoli sanoo, että me jo nyt autuaita olemme. Maailma luulee, että vasta kuollessamme autuaiksi tulemme.. Onhan sekin totta jos on puhe siitä, että uskolliset kuoltuaan saavat sitten nauttia autuuttaan. Mutta tekstissämme sanotaan, että he jo nyt ovat »pelastetut». He ovat jo Jumalan lapsia, perillisiä ja autuuden aarteiden oikeita omistajia. Ei Aabraham vasta kuoltuaan tullut Jumalan ystäväksi. Hän oli Jumalan ystävä jo asuessaan täällä maan päällä majoissa. Mutta tämä täällä hänen nauttimansa Jumalan ystävyys seurasi häntä myös kuolemassa iankaikkisuuteen.

Ei kukaan tule Jumalan ystäväksi kuolinhetkellään, sielun erotessa ruumiista. Ei, jo täällä on meidän päästävä ollaksemme sitä iankaikkisuudessakin. Se, joka ei jo täällä uskossa omista Jumalan Poikaa, ei näe elämää. Mutta ne, joilla täällä on Hengen esikoislahja, ne saavat myös kerran täydellisyyden. Ne, jotka täällä elävät Kristuksen yhteydessä, saavat myös hänen kanssaan olla iankaikkisuudessa. Siksi he ovat jo täällä pelastetut.

Tahi eikö se ihminen olisi autuas, joka on Jumalan rakas lapsi ja voi Jumalaa puhutella, niin kuin isäänsä? Eikö se ihminen ole autuas, josta Kristus sanoo: »Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään». Eivätkö ne ole autuaita, joista apostoli kirjoittaa: »Te olette käyneet Siionin vuoren luo ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo, ja kymmentuhantisten enkelien luo, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan luo, ja tuomarin luo joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleiden vanhurskasten henkien luo, ja uuden liiton välittäjän, Jeesuksen luo, ja vihmontaveren luo, joka puhuu paremmin kuin Aabelin veri»

Eivätkö nämä ole pelastettuja? Ja nämä, joille apostoli näin kirjoitti, vaelsivat vielä maan päällä, kantoivat vielä tätä synnin ja kuoleman ruumista ja olivat kaikkien hengellisten vihollisten saartamia. Heidän oli vielä kilvoiteltava turmelustaan vastaan ja he huokasivat lunastustaan. Ja kuitenkin sanoo apostoli heidän tulleen »Siionin vuoren luo, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo, esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan luo ja täydellisiksi tulleiden vanhurskasten henkien luo.»

Apostoli näkee tässä vain yhden ainoan suuren, pelastetun seurakunnan, jossa toiset »täydellisiksi tulleet vanhurskasten henget,» olivat jo päässeet taivaaseen, ja toiset olivat vielä täällä maan päällä »vihmontaveren» alituisessa tarpeessa. Sellainen on uskovaisten tila. Jumalan lapsina ja ystävinä he muodostavat yhden ainoan seurakunnan taivaaseen päässeiden kanssa. Sapattina näemme suuren kansanjoukon vaeltavan Herran temppeliin. Toiset ovat jo päässeet sisälle Herran huoneeseen, toiset ovat ovesta menemässä sisälle, toiset vielä ulkopuolella, mutta he kaikki kuuluvat samaan, suureen seurakuntaan. Niinpä uskovaisetkin.

Me, vielä ulkona olevat, kuulumme vapahdettujen seurakuntaan yhtä varmasti kuin ne, jotka taivaassa ovat, vaikka emme vielä ole sisälle ennättäneet. Tämä tekstimme tarkoittaa sanoessaan, sillä toivossa me olemme pelastetut.

Oi mikä siunaus meillä olisi, jos saisimme tämän totuuden, että jo täällä olemme pelastetut, syvälle sydämiimme painetuksi. Me olemme Jumalan lapsia ja perillisiä, jotka odotamme autuasta kotiin pääsyä! Tämä uskon ja toivon lohdutus on voimana kristillisyydessämme.

[rita4]

JOULUKUUN 2 PÄIVÄNÄ

Vaan pelasta meidät pahasta. Luuk. 11:4.

Kun Jumalaa pelkäävä sielu, joka ei luota omaan pahaan sydämeensä, tuntee vihollisen viekkauden ja petollisuuden, hän alkaa pelätä sellaistakin pahaa, jota hän ei vielä selvästi näe, eikä tunne. Kun hän alkaa pelätä perkeleen kavalia päällekarkauksia, ja sydämensä monenkaltaista petollisuutta, niin hän saa turvallisesti mennä kaikkinäkevän, uskollisen Jumalan tykö, rukoillen että hän valvoisi ja estäisi kaiken pahan. »Pelasta sinä meidät, sinä uskollinen, voimallinen Jumala kaikesta pahasta, siitäkin, jota emme pahaksi ymmärrä. Sinä, joka näet kaikki perkeleen, maailman ja meidän sydämemme salaiset verkot ja paulat ja joka olet käskenyt meidän sinua avuksi huutamaan kaikessa hädässä. Pelasta sinä meidät.»

Jumalan lasten tavallisimpia huolia on pelko siitä, että he pettävät itsensä. He sanovat: »En tosin tiedä tahallani olevani kavala tai suosivani pahaa, mutta pelkään sydämeni pettävän minut. Tiedän minulta puuttuvan sen tai sen voiman, mutta en ymmärrä missä vika on.» Oi, mikä sanomaton lohdutus, kun tällaisessa pimeydessä, pelätessäni pahaa, jota en, tunne, saan heittää koko murheen uskollisen Herran huostaan, hänen, joka itse on opettanut minua rukoilemaan: »Pelasta meidät pahasta.» Pelasta minut juuri siitä pahasta, jonka sinä näet ja tiedät minussa olevan, vaikka se minulta itseltäni on salattu. Ota pois se, mikä ei sinulle ole otollista, sinä uskollinen, kaikkivaltias Jumala. Anna minulle sitä, mikä minulta puuttuu!

Jumala on ainoa, joka oikein tuntee ja joka voi tutkia pahanjuonisen sydämen salaisimmatkin sopukat ja saatanan syvyydet. Ei Jumala koskaan ole sanonut, että me itse voisimme sydämiämme tutkia. Nämä ovat Herran omat sanat: »Kaikkea muuta kavalampi on sydän, ja se on turmeltunut. kuka sen tuntee? Minä, Herra, tutkin sydämen ja koettelen munaskuut»

Jumala sanoo tässä, ettei ainoakaan ihminen voi sydämiä tutkia. Hän sanoo yksin voivansa sen tehdä. Niinpä näemme, ettei Daavidkaan, jolla oli niin rikas henki, ja joka sai profeettana katsahtaa tuhannen vuotta tulevaisuuteen, ei voinut nähdä omaan sydämeensä, vaan kääntyi Jumalan puoleen ja rukoili: »Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua, tunne minun ajatukseni.»

Sitä paitsi muistakaamme myös, että Herra Jumala on ainoa, joka voi parantaa meissä kaiken väärän. Ei hän koskaan ole sanonut: »Teidän tulee luoda itseenne uusi sydän.» Päinvastoin hän sanoo: »Minä poistan kivisen sydämen teidän ruumiistanne ja annan teille sydämen, joka on lihasta.» Daavid kääntyi Herran puoleen ja rukoili: »Jumala, luo minuun puhdas sydän ja viritä minuun uusi, vakava henki!»

Koska Jumala itse on sanonut, ettemme me, vaan hän voi sekä tuntea sydämemme, että parantaa mitä siitä puuttuu ja vielä opettaa tässä meitä rukoilemaan sitä häneltä, niin tulee meidän turvallisesti tässä pimeydessä kääntyä hänen puoleensa. Ja niin totta kuin hän on uskollinen Jumala, eikä tahdo pettää sitä sielua, joka pelkää ja itse tuomitsee itsensä ja tahtoo ottaa vaarin kaikista hänen sanoistaan, niin totta tulee meidän uskoa ja tietää hänen tekevän, mitä me anomme.

Hän on itse ottava huolekseen meidän pelastuksemme ja hän on poistava kaiken pahan ja väärän, jopa senkin, jota emme itse ymmärräkään. Hän on itse opettanut meitä rukoilemaan: »Pelasta meidät pahasta.» Kiusausten aikana tavallisesti kyllä tunnemme, missä paha on, mutta emme siitä saata irtautua.

Minä näen sen tai sen olevan syntiä, näen perkeleen tekevän kaikkensa saattaaksensa minut siihen, enkä sittenkään voi siitä irtautua. Se on vanginnut minut synnin lakiin, joka jäsenissäni on. Se pitää minua niin kiinni, että vaikka minä tiedän esim. vihan, kateuden, saastaisten halujen, lähimmäisen omaisuuden himoitsemisen olevan syntiä, näen sen vaaralliseksi, tulen siitä sairaaksi, niin en kuitenkaan voi olla sydämelläni ja ajatuksillani siinä askartelematta. Saattaapa se vaivata minua, että olen joutua epätoivoon. Tunnen olevani kokonaan kadotettu, jollei Jumala itse tee minulle laupeutta ja armahda minua. Sellaisessa tilassa siis opin ymmärtämään mitä merkitsee »pelasta meidät pahasta».

Polvistu siis heti ja rukoile! Muista että kiusausten hetkinä me olemme sen vihollisen pauloissa, jota vastaan ei auta mikään muu voima taivaassa ja maan päällä kuin yksi ainoa, Kaikkivaltias, joka sen takia julistaa: »Minä, minä olen Herra, ja paitsi minua ei ole yhtään pelastajaa.» »Älä liikahdakaan siinä toivossa, että itse voittaisit synnin», sanoo Luther, »sillä silloin se liikkuu sinua vastaan, ja olet iankaikkisesti hukassa.» Tässä auttaa ainoastaan kiireellinen pako uskollisen kaikkivaltiaan Herran turviin rukoillen: »Pelasta meidät pahasta».

Tämä, että Herra itse on opettanut meitä näin rukoilemaan, on oleva meille vahvana lohdutuksena. Eihän hän tee pilaa ahdistuksessa olevasta lapsestaan opettaessaan tämän rukouksen, vaan kyllä hän todella aikoo pelastaa meitä kaikesta pahasta. Nimenomaan hän sanoo: »Huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä autan sinua ja sinä olet kiittävä minua.»

[rita4]

JOULUKUUN 8 PÄIVÄNÄ

Mutta jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla, sillä silloin armo ei enää olisikaan armoa. Room. 11:6.

Tässä on meillä Raamatun voimallisimpia ydinlauseita. Se selittää meille mitä armo on. Se onkin välttämätöntä. Tuhannet ihmiset tunnustavat koko ikänsä, että me tulemme autuaiksi ainoastaan armosta Kristuksen kautta, ja kuitenkin ovat koko sielullaan kiinni omissa töissä siten ansaitakseen Jumalan armon, tai tullakseen arvollisiksi armoa vastaanottamaan. Jos he vielä ovat sellaisessa pimeydessä, että luulevat itsessään jotain hyvää olevan, niin he myös toivovat Jumalalta kaikkea hyvää ja sanovat kuitenkin: »hänen armostaan». Niin he sekoittavat armon ja ansion.

Jos he taas ovat valveilla ja näkevät syntinsä ja pahuutensa, niin ei heillä koskaan ole oikeata rauhaa sielussaan, vaan vaeltavat alati tuskallisessa pimeydessä, puolittain tuomittuina ja epätietoisina siitä, omistavatko he Jumalan armon, koska eivät ole sellaisia kuin Jumala vaatii, eivätkä voi tehdä mitä hän rakastaa. Ja kuitenkin tunnustavat he saavansa pelastuksen ainoastaan armosta ilman töitä. Näin he sotkevat armon ja ansion, eivätkä ajattele, miten vastakkaiset nämä ovat toisilleen.

Tämä sekoittaminen on perin vaarallista, sillä se tukahduttaa kaiken hengellisen voiman. Kun näin tehden emme koskaan voi saada täyttä rauhaa ja Jumalan armon ja ystävyyden vakuutusta, niin emme silloin myöskään voi saada sitä rakkautta, halua ja voimaa hyvään, jotka saavat alkunsa täydestä luottamuksesta ja rauhasta Jumalassa.

Meidän tulee siis tarkasti tutkia tätä lausetta ja koettaa saada oikea käsitys armosta. Kuule siis, mitä apostoli sanoo: »Mutta jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla.» Jos me olemme armosta Kristuksen kautta Jumalan edessä vanhurskaat ja otolliset, niin meidän ansiomme, hurskautemme, kuuliaisuutemme, rakkautemme, katumuksemme ja rukouksemme eivät mitään merkitse. Siis armo ainoastaan, yksinomaan armo meidät pelastaa.

Eivät puutteesi liioin vähimmässäkään määrässä vähennä Jumalan rakkautta. Me emme saa sitä töidemme perusteella, ei sisäisten eikä ulkonaisten, muutoin ei armo olisi armo, muutoin ei armo olisi ansaitsematon lahja. Silloin tulisi armonkäsite kokonaan kumotuksi.

Kun Jumalan sana puhuu armosta, niin tarkoitetaan sillä todellista, puhdasta armoa, ei armon ja ansion sekoitusta, vaan armoa, joka sulkee pois kaiken meidän oman ansiomme. Sillä jos Jumala vastaanottaa ja vanhurskauttaa meidät tekojemme nojalla, niin ei se ole tapahtunut armosta. Silloin ei meidän pidä sanoa, että Jumala tekee meidät autuaiksi armosta, »koska teko ei silloin enää olisi tekoa», so. armo ja ansio ovat toisilleen niin vastakkaiset, että jos Jumala meidät vastaanottaa töidemme perusteella eli ansiosta, niin tulee meidän tunnustaa tämä ansion arvo, eikä sitä kieltää puhumalla armosta. Sillä huono ansiohan se on, jonka palkitsemiseksi tarvitaan armoa.

Niin ankarasti apostoli tässä puhuu. Hän sanoo: ainoastaan toinen niistä kahdesta, joko armo, ja silloin ei siinä ole ansiota, ei vähimmässäkään määrässä, taikka ansio, ja silloin ei siinä ole armoa, ei vähääkään. Lempeys sitä kohtaan, joka ansaitsee rakkautta, ei ole mikään armo. Armo, joka ei ole aivan ansaitsematon, ei ole oikea armo. Tämän tahtoo apostoli tässä sanoa.

Armostako Jumala todellakin tahtoo ihmisen autuaaksi tehdä? Mitä on Herra Jumala tästä päättänyt ja sanassaan ilmoittanut? Yksinomaan armostako Jumala tahtoo ihmisen autuaaksi tehdä, vai onko ihmisellä siinä myös ansiota? Tähän perustuu rauhani ajassa ja lohdutukseni kuolinhetkellä. Ja tässä erittäin tärkeässä asiassa tahdon kuulla, mitä Herra Jumala itse sanoo. Niin, mitä sanoo Herra Jumala ilmoittaessaan Pojan maailmaan tulosta? Katselkaamme sitä.

Selvin todistus siitä, että Jumala tahtoo ihmisen autuaaksi tehdä armosta, jossa meidän ansiollamme ei ole mitään osaa, on epäilemättä siinä, että hän antoi ainoan Poikansa lain alaiseksi ja uhriksi meidän synteimme edestä. Itse tämä teko ja kaikki mitä Jumala sillä on ilmoittanut, on perustuksenamme uskoon aivan ansaitsemattomasta armosta.

Ajattele, kun Jumala jo maailman alussa julisti lähettävänsä ainoan Poikansa meidän Vapahtajaksemme. Jo syntiinlankeemuksen päivänä hän puhui vaimon siemenestä, jonka piti rikki polkea käärmeen pää, ja sitten pitkänä, valmistavana aikakautena hän uudistetuilla lupauksilla ja lukemattomilla esikuvallisilla uhreilla piti yhä vireillä kanssansa luvatun Vapahtajan odotusta. Ja kun hän vihdoin tuli, josta enkelit jo etukäteen ilmoittavat voimateot todistivat ja josta Pyhä Henki, jonka hän lähetti, todistaa, kun »Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.» Me näimme hänet kuuliaisena palvelijana olevan »lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset. Kuulimme hänen julistavan tulleensa »antamaan henkensä lunnaiksi. Näimme hänen pyhänä ja viattomana meidän syntimme takia kärsivän ja kuolevan. Eikö kaikki tämä todista, että hän aivan armosta tahtoo pelastaa ihmiset.

Jokainen voi nyt tästä päättää, vaatiiko Jumala meiltä omaa mahdollisuutta ja ansiota, kun hän kerran on antanut ainokaisen Poikansa lunastajaksi, veriseksi uhriksi meidän syntiemme edestä! Apostoli sanoo: »Jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta (meidän ansiostamme) silloinhan Kristus on suotta kuollut.»

[rita4]

JOULUKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Kuulkaa, että teidän sielunne eläisi. Jes. 55:3.

Profeetta vahvistaa tässä koko Raamatun pääopetuksen, että me uskon kautta tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä. Paavali sanoo: »Usko tulee kuulosta. Kristus sanoo: »Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka olen teille puhunut». Ette ole muuta tehneet kuin kuulleet minun sanojani ja näin on usko syntynyt teidän sydämissänne ja niin te olette puhtaat. Ja tämän sanoo Kristus, hän, joka on tuomitseva viimeisenä päivänä. Koska Raamattu sitoo kaiken autuuden uskoon, tahdomme nyt koota kaiken huomiomme tähän ainoaan kohtaan: kuinka tulemme uskoon?

Mikä usko on? Jokaisen heränneen ja autuutta etsivän sielun huoli onkin lopullisesti tähän kohdistunut, ja hänen autuutensa riippuukin tästä kysymyksestä. Kuule siis, mitä Herran Henki tästä sanoo: »Kuulkaa, että teidän sielunne eläisi.» Ainoastaan: kuulkaa! Usko ei tule itsestään. Usko tulee kuulosta. Heränneet ihmiset erehtyvät suuresti ja vahingoittavat itseään, kun aina vaan ajattelevat ja tutkivat ja taas ajattelevat, eivätkä kuule mitä Jumala sanoo. Ei usko niin synny, ei pelkällä toivomisella eikä odottamalla Pyhää Henkeä, ei liioin siten, että pakotamme sydämemme uskoon. Ei, Kristus sanoo: »Minun sanojeni tähden.»

Pysähdy ja kuuntele, kuinka Jumala puhuu, tartu hänen sanoihinsa ja luota niihin, olkoon sinun ansiosi ja parannuksentekosi miten viheliäinen tahansa ja tuntukoon se sydämessäsi kuinka vähältä hyvänsä. Jos vain voit tarttua Jumalan sanaan ja sydämen uskolla omistat itsellesi hänen todistuksensa Kristuksesta, niin silloin omistat Vapahtajan kokonaan ja kaiken, minkä hän on sinulle hankkinut.

Miten valaisevasti apostoli Paavali tästä puhuu Room. 10:ssä luvussa: »Mutta se vanhurskaus, joka tulee uskosta, puhuu näin: »Älä sano sydämessäsi: kuka nousee taivaaseen?» se on: tuomaan Kristusta alas, tahi: »kuka astuu alas syvyyteen?» se on: nostamaan Kristusta kuulleista». Vaan mitä se puhuu? »Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi». se on se uskon sana, jota me saarnaamme.» Kuule sitä opetusta! Apostoli tahtoo sanoa: »Älä Kristusta hae sieltä ja täältä, älä tähystele epämääräisiin avaruuksiin! Kuule mitä Raamattu sanoo: »Sana on sinua lähellä. Sinulla on sana, uskon sana. »Entä Kristus», sanot sinä. Etkö kuule!? Sinulla on sana! Omista sana, niin saat Kristuksen.

Sinä luulet Kristuksen olevan niin kaukana, taivaassa tai syvyydessä, et tiedä, missä hän on, tahi miten ja milloin hän, omaksesi tulee. Sinä kurottaudut määrättömään etäisyyteen saavuttaaksesi hänet. Sitä ei sinun tarvitse tehdä, sanoo apostoli. Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, tuo uskon sana. Jos tartut sanaan kiinni, tartut samalla Kristukseenkin. Sillä samalla kun sana Kristuksesta pääsee sydämeesi, tulee myös Kristus ansioineen sinun omaksesi ja sen lisäksi vielä kaikki se, minkä sana sisältää. Näin usko pelastaa.

Jumala antaa sinulle sanansa, sinä tartut siihen ja samalla omistat kaiken sen, minkä sana sisälsi ja lupasi. Tämän Kristus tahtoi yhä uudelleen ja uudelleen meille opettaa, silloin kun hän kulki paikasta toiseen ja auttoi ihmisiä sanallaan. Hän sanoi sanan, he uskoivat sanan, ja kohta tuli apu.

Joh. 4:ssä luvussa on kertomus kuninkaan virkamiehestä hyvin opettavainen esimerkki. Hänen poikansa oli kuoleman sairas. Hän menee Jeesuksen luo ja pyytää Jeesusta tulemaan ja parantamaan hänen poikaansa. Mutta Jeesus alkaa nuhdella epäuskoa ja sanoo: »Ellette näe tunnusmerkkejä ja ihmeitä, ette usko.» Kuninkaan virkamies uudistaa pyyntönsä. Mutta Kristus ei mene hänen kanssaan. Mitä hän sitten teki? Hän sanoi hänelle sanan: »Mene, poikasi elää!» Ja mies uskoi sanan ja meni. Hänen ollessaan paluumatkalla hänen palvelijansa kohtasivat hänet ja sanoivat, että hänen poikansa eli. Hän tiedusteli heiltä, millä hetkellä hän oli alkanut toipua ja hän ymmärsi sen tapahtuneen samalla hetkellä, kun Jeesus sanoi: »Mene, poikasi elää.» Sillä hetkellä siis, jolloin hän uskoen oli tarttunut sanaan.

Nyt ymmärrät mitä »uskossa vaeltaminen» on. Ei mies mitään saanut nähdä, ei Kristus mennyt hänen kanssaan, eikä hän liioin saanut mitään lääkettä kotiin vietäväksi. Ei hän saanut nähtävää eikä tunnettavaa. Hän sai ainoastaan sanan. Sanan varassa hän sai olla toiseen päivään saakka. Pitkän yönkin aikana hän sai vain tyytyä sanaan. Vasta sitten sai hän palvelijain kautta tiedon pojan parantumisesta. Näin on meidänkin tyydyttävä Herran sanaan ja vaellettava uskossa, vaikka emme näkisikään sanan toteutuvan.

Tämä on painettava sydämiimme!. Pitkällistä ja kovaa vaivaa saa moni sielu kestää päästäkseen tunteistaan ja käsittääkseen tämän salaisuuden: meidän on alettava sanalla, Herran sanan kuulemisella ja kätkemisellä ja siihen on meidän luotettava. Meillä on suuri taipumus siihen, ettemme tahdo uskoa, jos emme tunne jotain sydämessämme ja jos emme tunne Hengen elämän vaikutuksia. Sitä emme voi saada ennen kuin uskolla omistamme sanan.