C.O.Rosenius: Elämän Leipää

[rita4]

LOKAKUUN 22 PÄIVÄNÄ

Sinä tyhmä, se, minkä kylvät, ei virkoa eloon, ellei ensin kuole. - Mutta Jumala antaa sille varren sellaisen kuin tahtoo. 1 Kor. 15:36,38.

Apostoli tahtoo tässä sanoa: sinä tyhmä, joka hetkenkään saatat epäillä ja pitää mahdottomana sitä, minkä kuitenkin joka päivä näet silmiesi edessä paljon vähempiarvoisissa asioissa, nim. että Jumala kuolleet kuivat siemenet eläviksi, niin että ne niitten maassa mädätessä hedelmää kantaviksi niin että ne nousevat uusin, elävin ja ihanin muodoin. Et voi käsittää, että Jumala saattaa antaa meidän haudatuille ja mädänneille ruumiillemme ylösnousemuksen, vaikka näet noille vähäpätöisille vehnän- tai muille siemenille annettavan ylösnousun kunnian.

Joka kevät sinä näet ylösnousemuksen silmien edessä - sinä näet, kuinka siemen, joka syksyllä aivan kuivana kylvettiin maahan, maaten siinä kuin poisheitettynä, turmeltuneena ja talvella paleltuneena, suuren, paksun lumi- ja jäävaipan peittämänä, vielä kovien, kylmien talvituiskujen riehuvan tällä laajalla hautakentällä, jonka vuoksi siemen talven pitkinä kuukausina ja pimeinä on sinusta kuin hävinnyt olemattomiin ja tuhoutunut. Mutta mitä tapahtuu? Vihdoinkin koittaa kaivattu kevät, aurinko säteilee kaikessa loistossaan - ja sen lämmöllä poistaa Luoja nyt kääreliinan ja herättää kuolleet siemenet uuteen elämään. Nyt nousee maasta tuhansia uusia, eläviä, raikkaita, vihreitä korsia, jotka sitten monin verroin palkitsevat peltomiehen kylvämän siemenen.

Tämän on Jumala asettanut kaikkien nähtäväksi, eikä kukaan sitä enää ihmettele, koskapa jokainen näemme sen vuosittain. Totisesti, jollemme lapsuudesta asti olisi tottuneet näkemään, kuinka tämä kuollut, kuiva, maahan heitetty siemen jälleen kesällä nousee, niin sekin olisi meistä ihmeellistä ja uskomatonta. Nyt taas vanhasta tottumuksesta johtuu, että tuskin pidämme sitä minään ihmeenä. Sanommehan vain: »Siemen itää ja orastaa.» Emmekä ajattele, että tämä kasvu oikeastaan on oikeata luomistyötä. Eihän koko maailma kaikella taidollaan voi aikaansaada ainoatakaan ruohonkortta. Mutta laihon kasvaminen maasta on sellainen luomus, jonka siemen on maassa mädänneessä kylvössä - se on siis ylösnousemista kuolleista. Koko maailma ei voi tehdä mitään sellaista, se on kaikkivaltiaan Luojan omaa työtä.

Kun nyt sama Jumala ilmaisee meille tekevänsä samalla tavalla meidän ruumiillemme, antavansa haudata nekin maahan ja mädäntyä, mutta taas kerran antavansa niiden nousta kuolleista, niin silloin, kun suuri iäisyyden kesä on tullut, ja vanhurskauden aurinko koittaa parantuminen siipensä alla - tämä kaikkivaltias Jumala sanoo meille, että hän silloin antaa kuolleitten ruumiittemme nousta, pidämme sitä luonnottomana ja mahdottomana. Emmekö ansaitse sinä tyhmä nimitystä?

Ajattele vielä kerran: kun voimme nähdä vähäpätöiset rukiin, vehnän ynnä muunlaiset siemenet itävän ja nousevan oraalle, ja kuitenkin epäilemme näiden suurien, kalliiden, ihmeellisesti luotujen ja kalliisti lunastettujen siemenjyvien, meidän ruumiittemme, ylösnousua. Emmekö silloin ole tyhmiä? Vaikka itse Jumalan Poika otti ihmisruumiin asunnokseen, niin epäilemme, lieneekö siltä sama ylösnousemuksen kunnia, kuin nisun ja rukiin jyväsellä on! Ja minkä takia? Vain sen takia, ettei kukaan käsitä, miten on mahdollista, että Kaikkivaltias voi tehdä, mitä on luvannut. Emmekö ansaitse tyhmän nimeä?

Mutta varsinainen ja suuri tyhmyytemme on siinä, ettemme pysähdy ajattelemaan, että tässä on kysymys uudesta, suuresta kaikkivaltiaan Jumalan luomistyöstä, kuten apostoli mainitseekin: »Jumala antaa sille varren sellaisen kuin tahtoo.» Jumala, et sinä, ihminen, ei siemen itse, vaan Jumala, Luoja, joka kerran loi tyhjästä koko maailman ja maailmankaikkeuden - sinä tyhmä, hänestä tässä puhutaan. »Jumala antaa sille varren sellaisen kuin tahtoo.»

Hänen vapaasta tahdostaan kaikki riippuu. Mitä kaikkivaltiaalle Luojalle on helpompaa kuin tehdä mitä hän tahtoo? Mutta huomaa, kuinka me aivan huomaamattamme tulemme tyhmiksi, kun me halveksimme Jumalaa, hänen valtaansa ja sanaansa. Me emme ennätä huomata sitä ennen kuin me hengellisesti olemme niin sokaistuneet, että olemme kadottaneet alkeellisimmatkin käsitykset Jumalasta, jotka jo pakanoillakin on yksistään luomakunnan tarkastelusta, niin että epäilemme, onkohan se tai tuo mahdollista, vaikka puhumme kaikkivaltiaasta Jumalasta. Varokaamme siis sokaistumisen rangaistusta!

Jumala on suuri ja pyhä. Sen, joka ei tahdo nöyrästi taipua hänen totuutensa ja voimansa alaiseksi, hän sokaisee. »Eikö Jumala ole tehnyt tämän maailman viisautta hullutukseksi?» Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmistyneet, tulleet todella oikein tyhmiksi, kun he saattavat kieltää sen, minkä me muuten näemme omin silmin, nim. että Jumala helposti voi tehdä kaikki, mitä hän tahtoo.

[rita4]

LOKAKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Ja ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. Gal. 5: 24.

Tämä on kiusallinen, niin, kauhea luku sille, joka ei vielä suuremmassa määrin ole kuoletettu vanhasta minästään ja kokonaisemmin puettu Kristukseen, vaan luulee vielä, että meidän on tehtävä tämä itse. Puhumattakaan niistä, joilla ei ole mitään Hengen esikoislahjaa, vaan ovat lihallisia mieleltäänkin, joka on vihollisuutta Jumalaa ja hänen lakiaan kohtaan. Älkäämme siis koskaan unohtako, että perustus ja alku vanhan ihmisen kuolettamiseen ja uuden syntymiseen on se, että me ensin olemme kuoletetut omassatunnossamme olevasta laista ja Kristuksessa vapautetut, iloiset ja autuaat, niin että hän on meidän vanhurskautemme ja pyhityksemme. Katso, tämä on alku.

Vaikka olemme heränneet, mutta emme vielä ole uskovia emmekä vapautettuja, on kaikki turhaa, tuskallista, raskasta, vastahakoista, vaikeata, mahdotonta, olemme vain kurjia orjia, kuten Paavali osoittaakin, ettemme ennen saata kasvaa hedelmää Jumalalle, emme ennen vaeltaa Hengen synnyttämässä uudessa olotilassa, ennen kuin olemme kuoletetut ja vapautetut laista, joka piti meitä vankinansa. Mutta katso, kun uskossa voin sanoa Paavalin kanssa: »Minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle.»

Kun olen koettanut täyttää lain kokonaan ollakseni vanhurskas, olenkin joutunut häpeään, yhä enemmän tuomituksi, neuvottomaksi, voimattomaksi, avuttomaksi, hämmentyneeksi, »Minä kuolin». Mutta kaiken, minkä etsin, löysin toisesta, Kristuksesta. Hänessä olen vanhurskas, puhdas, autuas. Hän on minun vanhurskauteni.

Ja ajattelin edelleen, että oma tehtäväni oli pyhittyä ja koetin sen hyväksi tehdä paljon. Koetin rukoilla, koetin taistella, huolehdin kaikesta tästä pitäen sitä omana työnäni. Mutta ei sekään menestynyt, en saanut mitään aikaan, en voinut uskoa, en edes mitään hyvää ajatellakaan, muuta kuin sen, minkä Herra kulloinkin minussa vaikutti.

Silloin huomasin, että pyhityksenikin oli Herran vapaata armoa ja lahjaa, ja minä tulin kelvottomaksi, minä kuolin. Mutta minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa, ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.

Katso, kun Kristus näin on tullut vanhurskaudekseni ja pyhityksekseni ja minä kaikessa joka hetki olen hänestä riippuvainen, silloin, ja vasta silloin tulee pyhityksestäni ja vanhan ihmiseni kuolettamisesta tosi. Silloin ei ainoastaan sen ilmaukset tule ehkäistyiksi, vaan itse vanhan ihmisen sisu, hänen sydämensä ja elämä, syvä, suunnaton itsekkyys, oma luulo ja itserakkaus kuolee.

Vanhalla ihmisellä tarkoitetaan kaikkea sitä pahaa, joka Aadamin perintönä on myötäsyntyneenä meissä. Sen ensimmäinen ja oleellisin piirre on äsken mainittu itsekkyys, itserakkaus ja hyvä luulo itsestänsä, sillä sellaisia siemeniä käärme kylvi sanoessaan ensimmäisille vanhemmillemme: »Te tulette niin kuin Jumala.» Tästä lähteestä virtaa hirmuinen synnin virta kaikkiin luonnon voimiin, jotka sitten ilmenevät mielenlaadussa, himoissa, ajatuksissa, sanoissa ja teoissa, kuten ylpeydessä, Jumalan unohtamisessa, suruttomuudessa, epäuskossa, kylmäkiskoisuudessa, tottelemattomuudessa, kevytmielisyydessä, laiskuudessa, hekumassa, saastaisuudessa, ylpeydessä, vihassa, kärsimättömyydessä, nurjuudessa, vainossa, kateudessa, ahneudessa, kavaluudessa, valheessa, panettelemisessa ym. synneissä ja paheissa. Sellaisen näköinen vanha ihminen on.

Uusi ihminen taas, jonka pitää meissä syntyä ja kasvaa, on se uusi luomus, jonka Pyhä Henki uskon kautta synnyttää sydämessämme - se on oikeastaan Jumalan luonnon osallisuutta - ja ilmenee meissä uutena lapsen suhteena Jumalaan, lapsen luottamuksena, rakkautena, lempeytenä, nöyryytenä, jumalanpelkona, ja synnin välttämisenä, Jumalan lain, pyhityksen ja vanhurskauden, kieltäymyksen, puhtauden, sävyisyyden, kärsivällisyyden, vilpittömyyden jne, rakastamisena, jonka kaiken me kaikessa täydellisyydessään näemme Kristuksessa, joka oli »Jumalan olemuksen juurikuva».

Tämä uusi ihminen meissä on tosin vähäinen, vastasyntynyt lapsi. Mutta kuitenkin pyhitetty ja Jumalalle otollinen, vähäpätöinen mutta kuitenkin Jumalan Poika, siinnyt Pyhästä Hengestä, kallis ja rakastettu Jumalan, enkelien, ja ihmisten silmissä. Ja samoin kuin tämä pyhä lapsi kasvatettiin syntisessä Nasaretissa ja kasvoi viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja saavutti vihdoin monien kilvoitusten, kärsimysten ja kiusausten alaisena elämänsä päämäärän. Samoin on uusi ihminen, meissä oleva Kristus, vanhan Aadamin jäännösten, maailman ja pahojen henkien kiusausten piirittämänä, kasvatettava. Sen on kasvaminen armossa, kunnes Kristus yhä kokonaisemmin yksin vallitsee ja hallitsee meissä, ollen meidän kaikkemme kaikessa – vanhan ihmisemme, ristiinnaulittuna kärsiessä joka päivä, tukehtuessa ja kuollessa.

[rita4]

LOKAKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Minä en häpeä evankeliumia. Room. 1:16.

Voisimme kysyä, miksi apostoli tekee tämän huomautuksen, kun evankeliumi ei ole mitään hävettävää, vaan taivaan Jumalan antamaa ja niin ollen kunniakkainta mitä maan päällä on. Miksi siis apostoli sanoo, ettei hän häpeä evankeliumia? Epäilemättä siksi, että ihmiset sitä kuitenkin häpeävät. Nyt saattaa moni ajatella, että siten saattoi olla apostolin aikana, kun epäuskoiset juutalaiset ja pakanat eivät tunteneet evankeliumin ihanuutta, vaan väärässä viisaudessaan halveksivat sitä.

Totta kyllä apostolien aikana oli niin, että Jumalan evankeliumi oli »juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta». Mutta aivan samoin on nytkin, että Kristuksen evankeliumi on pahennus ja hullutus suurimmalle osalle niistä, jotka ovat hänen nimeensä kastetut. Kaikista ulkonaisista muutoksista huolimatta on ihmisluonto kaikkina aikoina ja joka paikassa sama.

Siksi myös koko Jumalan sana soveltuu kaikkiin aikoihin ja kaikkiin kansoihin, olivat ne sitten juutalaisia tai pakanoita, muhamettilaisia tai nimikristittyjä. Kaikkialla toteutuvat apostolin sanat: »Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hullutusta, eikä hän voi sitä ymmärtää.» Eikä vain näin, vaan Kristuksen evankeliumi on kaikin puolin kovassa sodassa meissä asuvaa turmelusta vastaan. Evankeliumissa ahdistetaan sitä, mitä ihminen eniten rakastaa, omaa riippumattomuuttaan. Se vaatii ymmärryksen ja tahdon ehdotonta alistumista Kristuksen sanan alaiseksi. Se lyö maahan kaikki ylpeyden luulottelut ja itseluottamuksen. Se tekee yksin Jumalan suureksi ja ihmisen köyhäksi kerjäläiseksi.

Sellainen ei koskaan voi miellyttää ihmisluontoa, vaan on sille vain piinaa ja kuolemaa. Tämä on syy, minkä takia kaikki se, mikä ei ole Jumalasta syntynyt, aina vihaa Kristuksen sanaa ja Kristuksen tositodistajia. Sen takia Herra usein sanoikin opetuslapsilleen, että he olisivat valmiit odottamaan ihmisten vihaa hänen nimensä tähden. Ja hän selitti, että heidän tilansa ei ollut oikea. He eivät olleet hänen todellisia opetuslapsiaan, jollei heillä ollut samaa tunnusmerkkiä, nim. jollei heidän käynyt samalla tavoin kuin heidän mestarinsa.

Silloin ei Kristuksen evankeliumi totuutena ja puhtaana ilmene, jos maailma voi sitä rakastaa. Jollei sitä pilkata ja ahdisteta. Mutta kun evankeliumin vihollinen ei koskaan tahdo näyttää vihaavansa hyvää ja oikeaa, täytyy vihollisuuden aina pukeutua harrastuksen varjoon ja siten Kristuksen asia tulla hullutukseksi tai joksikin vääräksi ja pahaksi, joka ansaitsee moitetta ja inhoa. Kun nyt Kristuksen opetuslapset ja ystävät aina ovat pienin joukko, vain muutamia harvoja, halveksittuja sieluja, ja heitä pilkkaava maailma on suuri, arvossa ja vallassa oleva joukko, on helposti ymmärrettävissä, että hänen ja hänen sanansa häpeäminen aina koituu vaikeaksi kiusaukseksi.

Oi kuinka monen kristityn onkaan taisteltava sanomattoman kova taistelu voidakseen Kristuksen tähden kaikesta maailman kunniasta, muuttua tyhmäksi, tulla omaistensa ja ystäviensä ja koko yhteiskunnan halveksimaksi – koskapa kuitenkin ihmisen kunnioitus, ystävyys ja luottamus on maailman kalleimpia asioita. Nyt on meidän luovuttava kaikesta. Totisesti täytyy olla Jumalan työtä sielussa voidaksemme jatkuvasti kestää. Sillä me emme tässä puhu siitä jumalisuudesta, jonka maailma voi hyväksyä ja jota se kunnioittaa, vaan todellista, oikeasta Kristuksen seuraamisesta, joka ehdottomasti on pahennus ja hullutus koko maailmalle, niin totta kuin Kristus on sanonut: »Ei ole palvelija herraansa suurempi. Jos he ovat vainonneet minua, niin vainoavat teitäkin.» Ikään kuin tahtoisi hän sanoa: Jos he vihaavat teitä jostain syystä, esim. ettei teillä ole nöyryyttä, lempeyttä jne. niin tietäkää että minä olin nöyrä ja sävyisä sydämeltäni ja kuitenkin he vihasivat minua.

[rita4]

LOKAKUUN 31 PÄIVÄNÄ.

Jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja vangitsee minut synnin lakiin. Room. 7:23.

Tästä on meillä valitettavasti liiankin paljon esimerkkejä raadollisessa elämässämme sekä uskon että vaelluksen suhteen. Minun mielessäni on sekin laki, että minä tahdon uskoa kaikki, minkä minun kaikkivaltias Herrani on sanonut, vaikka se olisi kuinka mahdotonta sokealle järjelleni. Mutta miten käy? Sokeassa ja ylpeässä järjessäni on toinen laki, joka ottaa minut vangiksi ja sanoo: Tuo ja tuokin on mahdotonta, niin, aivan mahdotonta. Kun minä en näe asiaa mahdolliseksi, niin epäilen Jumalan sanaa ja »teen hänet valehtelijaksi.»

Onhan tämä kauhea synti, jota en koskaan tahtoisi tehdä. Mutta sen tekeminen osoittaa selvästi, että olen vangittu »synnin lakiin.» Kuinka sinä uskot esim. ruumiin ylösnousemisen? Mielesi pitää Herran tätä asiaa koskevat sanat pyhinä ja tosina ja ajattelet Jumalan voivan tehdä kaikki, mitä hän tahtoo ja on sanonut, mutta ei aikaakaan, niin sinä, katsellessasi maatuneilta luita, ajattelet: Nousevatkohan ruumiimme kuolleista? Eivät, se on mahdotonta. Silloin se laki, joka on jäsenissäsi, silmissäsi ja järjessäsi, on vanginnut sinut.

Niin, samoin käy alati myös tuon suuren opinkappaleen syntien anteeksi saamisesta. Sinun koko autuutesi tulee uskosta Jeesuksen veren voimaan, joka puhdistaa meidät kaikista synneistämme. Mutta ennen kuin huomaatkaan, olet alkanut katsoa jotakin erikoista syntiä, josta eniten kärsit, sen sopimattomuutta ja suuruutta: Taas ajattelet: Pitäisihän toki synnin kerran loppuakin. Mutta minä teen syntiä yhä edelleen. Kuinka sitten voinkaan uskoa Jumalan armoon? Ja niin olet pian epäuskon ja järjen lain vangitsema.

Samoin kun ilmaantuu jotakin muuta hätää, puutetta tai huolta, kehottaa mielesi laki sinua: Toivo Jumalaan! Hän on kaikkivaltias ja uskollinen Isä. Älä pelkää, usko ainoastaan! Mutta silloin kuulet heti toisen lain epäuskoisessa sydämessäsi sanovan: Tämähän ei ole autettavissa, se on mahdotonta, kaikki on mennyttä jne. Tällä tavoin heikko uskomme yhtämittaa saa kokea, kuinka jäsentemme laki vangitsee meitä.

Ja näin käy ei ainoastaan uskon ja toivon, vaan elämänkin suhteen. Mieleni lain mukaan pidän Jumalan käskyt ei vain pyhinä ja tosina, vaan myös sydämellisesti rakkaina. Mutta silmänräpäyksessä muuttuvat ne minulle mitättömiksi, en saata käsittää enkä kunnioittaa Jumalan läsnäoloa. Minusta tuntuu kuin ei Jumalaa olisi olemassakaan. Minulle käy apostolin sanojen mukaan: »Minä en tunne omakseni sitä, mitä teen. Sillä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan sitä minä teen.»

Tahtoisin aina olla hiljainen ja lempeä, mutta ei aikaakaan, niin viha ja kärsimättömyys valtaa minut. Tahtoisin aina olla puhdas ja vapaa kaikista synnin himoista, mutta synnin laki vangitsee minut, niin että teen sitä, mitä vihaan. Tahtoisin olla nöyrä kaikkia ihmisiä kohtaan, kärsivällinen murheessa, epäitsekäs ja taivasta ikävöivä. Mutta tuokiossa olen oikeasta mielentilastani siirtynyt tilaan, joka on minulle arvoitus ja kauhistus. Mitä tämä kaikki on muuta kuin juuri sitä, josta apostoli tässä puhuu: »Jäsenissäni minä näen toisen lain, joka vangitsee minut synnin lakiin, joka jäsenissäni on.» Ja kuka saattaa sanoa, kuinka huonosti silloin voi käydä?

Jos nyt Henki kuitenkin pysyy voitolla, johtuu se siitä, että sielu kaikissa tapauksissa yhä edelleen tahtoo taistella lihaa vastaan saaden katumuksessa ja uskossa lääkitystä armoistuimen luota, niin että taas on uutta lohdutusta, halua ja voimaa jatkamaan vaellusta Hengen mukaan. Se johtuu siitä, että sielu kaikista nöyryyttävissä kokemuksissaan muuttuu yhä jumalisemmaksi, oppii yhä paremmin tuntemaan heikkoutensa ja synnin kauhean vallan sekä alkaa yhä enemmän turvautua rukoukseen ja sanaan saadaksensa apua.

On sangen tärkeätä tarkata, miten tässä menetellään. Sillä jos käy päinvastoin, niin että sielu yhä enemmän alkaa jäädä pois armoistuimen luota, viihtyä synnissä ja puolustaa sitä, on se taantumisen merkki, vieläpä unen ja kuoleman. Mutta jos päinvastoin synti tulee yhä kauheammaksi hengelle, juuri se synti, joka on lihalleni kaikkein rakkain, niin että pidän kaikkia muita syntejä, vähäpätöisinä tämän rinnalla, pidän itseäni kelvottomimpana syntisenä, mutta armoa ja Kristusta kaikkein tarpeellisimpina, on se todistus siitä, että henki kaikissa taisteluissa tulee yhä Jumalaa pelkääväisemmäksi ja pyhitetymmäksi.

Jos taas kaikki taistelu uudelleen lakkaisi ja sielu pitäisi itseään niin hyvänä ja hurskaana kuin miksi oli aikonut, on se varma merkki siitä, että on nukuttu ja huomaamatta antauduttu viholliselle. Kun tässä elämässä käy parhaiten, tapahtuu niin, ettei synti kuole eikä ole toimeton, vaan kiusallinen ja ahdistava, koska minä en antaudu sen valtaan, vaan valvoen ja rukoillen kilvoittelen sitä vastaan. Mutta silloin taistelu on usein kovaa ja hätä suuri. Tästä eivät hairahtuneet ja nukkuneet sielut mitään tiedä. Tätä taistelua käyvät ne, jotka kilvoittelevat kruunusta ja joissa laki on herättänyt kaikkinaiset halut.

Oi armon Jumala, anna meille aina uusi tahto ja mieli että uskoisimme kaikki, mitä sanassasi meille sanot ja lupaat! Anna myös alati uudistuva halu ja voima elää sinun tahtosi mukaan! Sinä kaikkitietävä Vapahtaja, sydänten tutkija ja tuomari, joka olet ollut kaikessa kiusattu, niin kuin mekin, sinä tiedät, kuinka hengelliset vihollisemme ahdistavat uskontiellä. Auta sinä uskon alkaja ja päättäjä, meitä kilvoittelemaan hyvää uskon kilvoitusta ja tarttumaan kiinni iankaikkiseen elämään, johon meitä kutsuttu on! Anna anteeksi kaikki synnit ja rikkomukset, jotka aikomattamme tulevat tehdyiksi! Ja anna meille uutta halua ja voimaa rukoilemaan ja valvomaan sinun tulemisesi odotuksessa. Amen.

[rita4]

MARRASKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään. Room. 10:4.

Kuule! Sillä, joka Kristuksesta etsit autuuttasi, et joudu toivossasi häpeään. Kuinka pimeältä ja toivottomalta vaelluksen aikana usein näyttäneekin, on lopussa kuitenkin aina kiitos, elettyäsi uskossa häneen. Tämän me helpostikin saatamme järjellämme käsittää, mutta herättäköön Jumala meidät myös omistamaan sen! Kysymys »häpeään joutumisesta» on iäisyyskantoinen kysymys.

Sen on oltava toisille herätykseksi, toisille suureksi lohdutukseksi. Lopullisen autuuden toivo on toivo on toisille tosi, toisille väärä toivo. Ajatelkaamme, että melkein kaikilla ihmisillä on jonkinlainen toivo iankaikkisuuteen nähden. Ihmisten viimeisen toivon perusteet ovat moninaiset. Paitsi tuota yleistä perustusta, joka on Jumalan laupeuden ja oman ansion sekoitusta, on myös jokaisella uskottomallakin tavallisesti jokin erikoinen seikka, johon hän toivoo ja joka muka lieventää hänen syyllisyyttään tai vieläpä tuottaa ansiota. Mutta olkoonpa se mitä tahansa, mitä nimittää tai ajatella saatetaan, aina kuitenkin heidän toivonsa on viimeisenä päivällä häpeään joutuva. Vain ne, jotka Raamatun mukaisesti »uskovat Poikaan», saavat elämän kruunun hänen tulemisessaan.

Mutta nämähän ne juuri koettelemisen aikana joutuvatkin kiusaukseen ja pelkoon: »Kunhan en sittenkin, huolimatta kaikesta uskostani Herraan Jeesukseen, lopulta joutuisi häpeään.» Niin monet ja kovat ovat uskovien koettelemukset, niin suuri heidän sisäinen turmeluksensa, niin huolestuttavat heidän puutteensa ja heikkoutensa, niin ihmeellinen ja salattu heidän Herransa armo, niin monivaiheinen ja hämmästyttävä hänen johdatuksensa ja lopulta niin kauheat nuo perkeleen tuliset nuolet, että moni uskova sielu onkin levottomana ajatellut: »Kuka tietää, enkö minä usko uskomistani niin kauan, että viimein olen kadotuksessa?»

Toiselle tulee hänen pahimmaksi ahdistukseksensa joku hyvin itsepäinen kiusaus, josta hän kaikin rukouksinensa ja toisin armovälikappalein ei koskaan pääse täysin vapaaksi, vaan joka seuraa alati mukana. Toinen näkee koko elämänsä olevan niin täynnä syntiä, laiminlyömistä ja uskottomuutta, ettei hän voi pitää mahdollisena Jumalan Hengen asumista itsessään. Joku kärsii niin huolestuttavaa kuivuutta ja kylmyyttä, niin suurta vakavuuden, alttiuden, synninsurun ja rukouselämän puutetta, että hän pelkää olevansa ulkokullattu, nukkunut, hengellisesti kuollut.

Silloin nousee kysymys: Voisikohan vain se että minä vielä uskon Jeesukseen, riipun hänessä, enkä tule toimeen ilman häntä, turvata minua kaikelta vaaralta? Vastaus: Uskon kautta tultuasi uudeksi ihmiseksi, joka aina vain riippuu Kristuksessa, saattaa sinussa siitä huolimatta olla paljon nuhdeltavaa, valitettavaa ja parannettavaa, mutta sillä ainoalla seikalla, että sinä kuitenkin elät uskossa Kristukseen, on seurauksena, että sinä kuitenkin olet armolapsi ja taivaan perillinen.

Vaikka sinä yhä vielä tunnetkin kovan sodan vallitsevan lihan ja hengen välillä, josta apostoli puhuu Room. 7: 15-25:ssä ja vaikka sinun täytyykin hänen kanssaan huudahtaa: »Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?» Kaikki tämä surkeus ei kuitenkaan todista, että uskosi on väärä eikä liioin kumoa iankaikkista armoliittoa, johon kuulut Kristuksen uskon kautta, ja jonka voimasta kaikki kurjuus on anteeksiannon alaista. »Ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.» »Jolla Poika on, hänellä on iäinen elämä.»

Vieläpä apostoli sanoo, että kun joku sydämen uskolla rakentaa ainoalle perustukselle, Kristukselle, »pelastuu hän itse - kuitenkin ikään kuin tulen läpi», vaikkapa hän rakentaisikin niin huonosti, että hänen rakennuksensa palaa ja hän »kärsii vahingon», menettäen rakennuspalkkansa. Huomaa! Vain siitä syystä, että hän sydämen uskolla rakensi oikealle perustukselle, hän pelastuu, vaikka hän rakensikin huonosti, vaikka opinkin suhteen rakensi huonosti.

Paljoa enemmän on se vajavuus, jota me (ei vain oikean opin mukaan, vaan pyhitetyn mielen mukaan) itsessämme moitimme, tuomitsemme, valitamme ja nuhtelemme, oleva ainaisen anteeksiannon alaisena Herran Kristuksen ansion ja puolustuksen tähden, johon me uskomme. Sitä todistaa Raamattu kauttaaltaan. Sitä vakuuttaa meille tämäkin lause: »Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään.»

Vain hänen kauttaan meillä on ikuinen armo, vieläpä armovaltakuntakin, joka on voittava kaikki meissä olevat ja meitä huolestuttavat vajavuudet. Sitä varten Kristus onkin lähetetty, että hän olisi todellinen Vapahtaja ja puolustaja, ei vain ajateltujen ja kuviteltujen, vaan todellisten syntien. Ylistetty olkoon hänen nimensä! »Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään».

[rita4]

MARRASKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Joh. 18:36

Omin silmin näemme, mitä tämän maailman valtakunta on. Se esiintyy ulkonaisin toimenpitein, näkyvällä loistolla ja arvolla, voimalla, sotaväellä, aseilla, kunnialla, arvonimillä ja kaikenlaisin laitoksin, joita tämä ulkonainen, ruumiillinen elämä tarvitsee. Kristuksen valtakunta taas on hengellinen ja näkymätön valtakunta, jota ihmissilmä halveksii ja pitää kurjana, ja joka ei ole tätä elämää varten, vaan on olemassa ikuiseksi parhaaksemme ja toista aikaa varten.

Meidän kaikkein suurinta pahaamme, hengellistä ja iankaikkista vaaraamme vastaan ei kaikista maailman valtakunnista ole mitään apua. Synti sortaa voimakkaimmatkin kuninkaat valtansa alle. Perkele, »tämän maailman ruhtinas», pakottaa kaikki kuninkaat ja hallitsijat häntä palvelemaan, jolleivät ole paenneet Kristuksen turviin ja tulleet hänen lunastamikseen. Kuoleman edessä laskee joka kuningas valtikkansa ja antaa viedä itsensä hiljaa pois. Iankaikkinen kadotus kohtaa yhtä varmasti katumatonta kuningasta kuin ketä muuta ihmistä tahansa.

Siis tätä iankaikkista pahaa vastaan ei maailman valtakunnista ole mitään apua, vaan tässä me tarvitsemme Kristuksen valtakuntaa. Kristuksen valtakunnalla ei tosin maailmassa ole mitään arvoa. Se on ihmisten silmissä kurja ja viheliäinen, kuten sen kuningaskin seistessään ruoskittuna, häväistynä ja pilkattuna Pilatuksen edessä. Hänen valtakuntansa näyttää siis sangen kurjalta, se ei suojele maailman ylenkatseelta, ei ihmisten sorrolta, ei ristiltä ja kärsimyksiltä, ei edes synnin ja saatanan kiusauksilta ja ahdistuksilta, ei, vaan päinvastoin se ennemmin johtaa ne meidän kohdallemme.

Mutta Jumalan vihalta ja iankaikkiselta kuolemalta se suojelee synnistä, sekä sen rangaistuksesta että vallasta se vapauttaa, se pelastaa perkeleen koko hallituksesta ja ylivoimasta. Se varjelee helvetistä ja iankaikkisesta tulesta. Ne ihmiset, jotka uskovat Kristukseen ja kuuluvat hänen valtakuntaansa, eivät kuole iankaikkisesti, vaan kun ruumiillinen kuolema tekee lopun kurjasta maallisesta elämästä, silloin vasta he alkavatkin oikein elää – niin kuin Kristuskin vasta kuoltuaan siirtyi kunniaansa. Tällainen on Kristuksen valtakunta, tätä hän tarkoittaa sanoessaan: »Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.»

Mutta parhaiten tämän kirkastaa meille itse kuninkaan kuva. Sillä sitä varten piti Kristuksen syvän alennuksen ja kärsimisen niin järkyttävin piirtein tulla kuvatuksi meidän eteemme, että kaikkien aikojen uskovat hänessä näkisivät esikuvan osoituksen siitä, että heidän tiensä kulki kärsimysten kautta kunniaan.

Tämä tie eli Kristuksen valtakunta maan päällä tekee meidät usein niin masentuneiksi ja kummallisiksi, että sen valistuneimmatkin kansalaiset hämmentyvät siitä. Siksi sinun onkin huolellisesti ja ahkerasti tarkattava kuningasta, valtakunnan ominaisuuksien edustajana. Harjoittaudut silloin erityisesti yhdistämään Kristuksessa olevat suuret vastakohdat, nim. olemuksen ja ulkonäön vastakohdat.

Katso, kuinka suuri ja ylevä henkilö! Katso, miten syvä alennus, kuinka surkea ulkonäkö! Henkilöön nähden hän todellisuudessa on suuri »kunnian kuningas», Isän ainosyntyinen Poika, jolle Isä ihmisenäkin on antanut »kaiken vallan taivaassa ja maan päällä» ja »nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikki polvet notkistukoot Jeesuksen nimeen, sekä niiden, jotka ovat taivaissa, että niiden, jotka ovat maan päällä, ja niiden, jotka ovat maan alla, ja jokainen kieli tunnustakoon Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.» Sellainen kuningas on todellisuudessa.

Mutta katso, mitä tästä kaikesta näkyy hänessä. Hän syntyy tallinseimessä, hän on koko elämänsä ajan »ylenkatsottu ja halveksittu, kipua ja sairautta täynnä». Hän oli niin köyhä, että »vaikka ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesänsä, niin Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.» Ja kun hän panee toimeen tuon tärkeän, profeettojen ennustaman ratsastuksen Jerusalemiin, niin hän ratsastaa lainatulla työaasilla, köyhien opetuslastensa vaatteet satulana.

Tämäkö on se suuri kunnian kuningas, jota profeetat ovat ylistäneet maailman alusta? Kyllä, hän se on, »kunnian kuningas, Herra, sotasankari». Mutta niin mitättömältä hän näyttää, ettemme voi ihmetellä, että kaikilla ihmisillä on halu pilkata hänen kuningas nimeänsä ja sanoa: Hän on varmaankin kerjäläiskuningas.

Sovittakaamme nyt tähän tarkoitettu opetus, että sellainen kuin kuningas, sellainen on myös hänen valtakuntansa - jyrkimpien vastakohtien valtakunta, jolla on mitä suurin kunnia ja arvo Jumalan edessä, mutta joka meidän ja muiden ihmisten mielestä on mitä surkein. Hänen valtakuntansa on vanhurskauden ja rauhan valtakunta, mutta samalla vallitsee siinä ainainen synti, taistelu ja levottomuus. Hänen uskovaisillansa on suurin armo ja kunnia Jumalan edessä, ovatpa vielä Jumalan lapsia, »poikia ja tyttäriä, sanoo kaikkivaltias Herra».

Niin, me olemme Kristuksen veljiä ja kanssaperillisiä, jotka loistavat kuin aurinko Isämme valtakunnassa.» Kuitenkin vaellamme täällä maailmassa usein kuin Jumalan hylkääminä, kuin hänen vihansa alaisina syntiemme tähden. Muistakaamme silloin kuninkaamme olentoa ja hänen valtakuntansa erikoisuutta, että suuri armo ja kirkkaus ovat täällä ajassa kätkettyinä kaikkeen kurjuuteen ja surkeuteen, että uskolla olisi alituisen kilvoituksen aihetta.

[rita4]

MARRASKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme. Room. 4:25.

Luther sanoo, että tähän lauseeseen sisältyy koko kristinusko. Siksi hän pani tämän lauseen otsakkeeksi Schmalkaldin uskonkappaleisiin. Tämä on ensimmäisen, tärkeimmän uskonkappaleen perustuksena. Sitä ei ainoakaan kristitty voi väistää, eikä siitä voi mitään tinkiä, vaikkapa taivas ja maa kaikkinensa hukkuisivat. Apostoli on syvällisesti ajatellen kirjoittanut tämän lauseen, jonka tähden se meidän puoleltamme edellyttää syvää tutkistelua. Se on kuin lyhyt yhteenveto Kristuksen sovitustyön suurista pääkappaleista, ja siinä oleva jako ansaitsee erikoista, huomiota.

Apostoli sanoo, että Kristus on meidän rikostemme tähden alttiiksi annettu ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme. Asettaessaan vastakkain sanat, alttiiksi annettu ja kuolleista herätetty, huomaamme apostolin sanalla »alttiiksi annettu» tarkoittavan: annettu alttiiksi kuolemaan. Kun tiedämme Raamatun kaikkialla asettavan Kristuksen kuoleman meidän vanhurskauttamisemme perusteeksi, sekä myös, että hänen sovitustyönsä todella sen kautta tuli täytetyksi, kuten hän itsekin ristillä riippuessaan sanoi: se on täytetty», niin ymmärrämme, että sanat »alttiiksi annettu rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme, tarkoittavat jotain aivan erikoisesti mieleen pantavaa.

Epäilemättä ne sanat tarkoittavat, että Kristus kuolemassaan kantoi koko maailman syntitaakan, maksoi sen hengellään ylösnousemuksensa kautta hän takausmiehenämme tuli vanhurskautetuksi ja hankki maailmalle iankaikkisen vanhurskauden, elämän ja katoamattomuuden.

Kuolemallaan hän tuli synniksi meidän tähtemme ja pelasti meidät synnin velasta ja lain kirouksesta, tyydyttäen jumalallisen vanhurskauden ja kärsien kuoleman, joka oli synnin paikka.

Mutta ylösnousemisessaan, jonka kautta vanhurskaus ja elämä voittivat synnin ja kuoleman, kruunasi hän kaikkien ihmisten ja henkien nähden sovitustyönsä. välimiehenämme ja takaajanamme, toisena Aadamina oli hän ottanut vastatakseen kaikista synneistämme, kärsien ansaitsemamme rangaistuksen ja täyttäen mitä jumalallinen vanhurskaus vaati. Kaiken tämän hän täytti antaessaan itsensä uhriksi ja lunastaessaan meidät verellään.

Mutta ylösnousemisensa kautta hän ei pelkästään todistanut viattomuuttaan, vaan myös että hän kärsi ja kuoli pyhänä Jumalan Poikana muiden syntien tähden. Hänen ylösnousemisensa todisti, että Isä täydelleen hyväksyi meidän syntiemme sovituksen, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, kuten Raamattu sanoo: »hän joka kyllä kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä» ja joka samalla on »vanhurskautettu hengessä» so. vapaa kaikesta velasta, rangaistuksesta ja tuomiosta, jotka hän ihmisten takuumiehenä oli ottanut kantaakseen.

Takausmiehemme oli meidän sijastamme Jumalan tuomioistuimen edessä, aivan kuin jos koko ihmiskunta olisi siinä ollut, tehnyt ja kärsinyt, mitä hän teki ja kärsi. »Olemme tulleet siihen päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.»

Tämä pitää paikkansa myös hänen ylösnousemiseensa nähden. Jumalan silmäin edessä me olimme kaikki hänessä, niin että hän nousi vanhurskaana kaikkien edestä, ikään kuin me kaikki olisimme ylösnousseet vanhurskaina. Siksi häntä nimitetäänkin »Herraksi, meidän vanhurskaudeksemme». Niinpä onkin Kristuksen ylösnouseminen meidän vanhurskauttamisemme varsinaisena perustuksena. Tätä apostoli tarkoittaa sanoessaan: »Kristus on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme.»

Ylösnousemisensa kautta on Kristus myös vihkiytynyt iankaikkiseen pappeuteen, alinomaa ollen Jumalan kasvojen edessä »vanhurskas vääräin edestä». »Mutta Kristus, kun tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsin tehty, se on, joka ei ole tätä luomakuntaa, meni kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.» »Sillä Kristus ei mennyt käsin tehtyyn kaikkein pyhimpään, joka vain on oikean kuva, vaan itse taivaaseen, nyt esiintyäkseen Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme.»

Huomaa, nyt hän Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme esiintyy! Tämä varmaankin on meidän täydellinen vanhurskautemme Jumalan edessä. Onko Kristus siis meidän puolestamme Jumalan kasvojen edessä? Onko tämä totta? Jos niin on, niin silloin todella olemme Jumalan edessä suuremman arvoiset kuin luulemmekaan. Silloin olemme täydellisesti vanhurskautetut hänen edessään. Ja hän on meidän täydellinen vanhurskautemme, koska hän meidän puolestamme on alituisesti ylimmäisenä pappina Jumalan kasvojen edessä. Siis vanhurskauttamisemme joka suhteessa perustuu Kristuksen ylösnousemiseen.

Me kiitämme sinua, vanhurskas ja laupias Jumala, kun annoit ainoan Poikasi meidän kadotettujen ja tuomittujen syntisten sovittajaksi. Hän, hurskas vääräin edestä, on meille täydellisen, iankaiken kelpaavan vanhurskauden hankkinut.

Me rukoilemme sinua, rakas isä, että antaisit Pyhän Henkesi herättää meidän sydämemme uskossa isoamaan ja janoamaan tätä vanhurskautta, jotta me ravituiksi tulisimme. Auta myös, että me uskon kautta vanhurskaiksi tulleina saisimme rauhan sydämiimme sekä halua ja voimaa sinua vanhurskaudessa ja pyhyydessä palvelemaan! Amen.

[rita4]

MARRASKUUN 24 PÄIVÄNÄ

Mikä taas orjantappuroihin kylvetään, on se, joka kuulee sanan, ja tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahduttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi. Matt. 13:22.

Puhuessaan siitä, mikä tukahduttaa sanan, sydämessä itäneen hyvän siemenen, mainitsee Kristus ainoastaan maailman, huolen ja rikkauden viettelyksen. Ei hän mainitse törkeitä syntejä ja rikoksia, viekkautta, varkautta petosta, ym. syynä sielun hukkaan joutumiseen, vaan ainoastaan sanan tukahduttamisen sydämessä. Tässä voimme siis huomata milloin muutoin luvallinen huolehtiminen maallisista asioista muuttuu kuoleman syyksi.

Vilpitön kristitty tuntee surukseen, ettei hän ole vapaa maallisista huolista. Silloin kysyy hän: Onko minulla elämä Jumalassa? Jokohan nämä maalliset ovat minulle kuolemaksi? Huomaa silloin Kristuksen vastaus: Silloin se on sinulle kuolemaksi, kun se tukahduttaa sanan sinun sydämestäsi. Mutta milloin ja miten tämä tapahtuu? Koska hyvä siemen on Jumalan sana niin ensin huomaamme mitä hedelmä Jumalan sana sydämessä tekee.

Sanaa on kahta lajia: laki ja evankeliumi. Sen vaikutus sydämessä on myös kahdenlainen. Lain työtä on herännyt ja särkynyt sydän, joka tuntee syntinsä ja tuntee sen niin, että se tekee koko maailman ahtaaksi, pakottaa ja ajaa häntä etsimään pelastusta ja rauhaa Kristuksessa. Uskon herättyä me jokapäiväisen parannuksen harjoituksessa emme voi elää maailman mukaan iloisina ja vapaina synnissä, emme voi kulkea tuulien mukaan, vaan olemme Hengen ohjauksen, nuhteen ja ristiinnaulitsemisen alaisia. Aina vain tunnemme vielä syntimme siinä määrässä, että meidän on sangen työlästä uskoa ja Kristus ja hänen evankeliuminsa ovat meille välttämättömät ja suloiset. Tämä on sekä lain että evankeliumin työtä.

Yksinomaan evankeliumin vaikutusta on se, että särjetty sydän saa rauhan Kristuksessa, saa evankeliumista elämän, lohdutuksen ja ilon. Saa siitä uuden rakkauden, joka puhkeaa iloiseen, yksinkertaiseen tunnustukseen ja rakkauden palvelukseen. Siis, parannuksen teko, usko. Ja pyhitys ovat sanan vaikutusta sydämessä.

Meidän on nyt helppo käsittää, että tämän maailman huoli, rikkauden viettelys ja elämä hekuma tukahduttavat hyvän siemenen. Tämä tapahtuu siten, että saat niin paljon ajateltavaa, joko köyhyyden murheita, tahi voiton ja rikkauden tyydytystä ja nämä niin täyttävät ja voittavat sydämesi, että huoli Jumalan armon ja ystävyyden omistamisesta jää syrjäiseksi.

Silloin ei Jumalan sana saa vaikuttavaa voimaa sydämessäsi. Synti ei silloin vaivaa eikä masenna sinua, tuskin sitä huomaatkaan, sillä on ainoastaan höyhenen keveys. Sinulla on muita huolia ja iloja. Sinulla ei ole aikaa syventyä mihinkään hengelliseen huoleen. Maallinen onnesi on rauhaisi pehmeä, untuvainen päänalunen. Siksi olet kristillisyydessäsi aina rohkea ja vahva, et enää murru ja tule kurjaksi, vaivaiseksi syntiseksi. Et ole milläsikään synneistä, jotka ennen huolestuttivat sinua ja jotka todella ovat syntejä. Ei niiden harjoittaminen enää masenna sinua, päinvastoin, alat niitä suosia ja puolustella. Siis on lain työ tukahdutettu, sinun sydämesi ja omatuntosi on nukutettu ja paadutettu.

Mutta kun laki näin on menettänyt voimansa sinussa, synti kun ei enää masenna ja huolestuta sinua, - mitä on siis usko, Kristus ja evankeliumi sinulle? Ei muuta kuin päähän päntätty ulkoläksy jonka hyvin osaat mutta joka ei mitään sinussa vaikuta. Sillä siellä, missä laki ei muserra ja kuoleta, ei siellä evankeliumikaan voi elämää ja voimaa antaa. Itseäsi katsellessasi et muserru ja tule heikoksi, etkä liioin oikein iloiseksi ja väkeväksi Herrassa.

Ja jos sen et tunnusta tilasi olevan arveluttavan, vaan vielä evankeliumista kerskailet, niin silloin joudut ulkokultaisuuden valtaan, joka lopullisesti paaduttaa sinut ja tekee lopun viimeisestäkin armotyön kipinästä. Sellaiset sydämet muistuttavat noita sileitä, liukkaita ja kovia rantakiviä, joita meren aallot ja hiekka hiovat. Kun pauhaavat maailman murheet toiselta puolen ja toiselta puolen ulkokultainen sanaan turvautuminen sydämen oikein silittävät ja hoivat, niin se on viimein niin kova ja liukas, ettei siihen enää mikään pysty. Ja kuitenkin oli tämä sydän kerran avonainen armon hengelle, se tunsi syvästi syntinsä, Mutta armon Kristuksessa ylenpalttisesti. Ja kuitenkin ovat maailman ohdakkeet tukahduttaneet tämän taivaan siemenen. Oi, kuinka olet taivaasta pudonnut, sinä kaunis kointähti!

[rita4]

JOULUKUUN 2 PÄIVÄNÄ

Vaan pelasta meidät pahasta. Luuk. 11:4.

Kun Jumalaa pelkäävä sielu, joka ei luota omaan pahaan sydämeensä, tuntee vihollisen viekkauden ja petollisuuden, hän alkaa pelätä sellaistakin pahaa, jota hän ei vielä selvästi näe, eikä tunne. Kun hän alkaa pelätä perkeleen kavalia päällekarkauksia, ja sydämensä monenkaltaista petollisuutta, niin hän saa turvallisesti mennä kaikkinäkevän, uskollisen Jumalan tykö, rukoillen että hän valvoisi ja estäisi kaiken pahan. »Pelasta sinä meidät, sinä uskollinen, voimallinen Jumala kaikesta pahasta, siitäkin, jota emme pahaksi ymmärrä. Sinä, joka näet kaikki perkeleen, maailman ja meidän sydämemme salaiset verkot ja paulat ja joka olet käskenyt meidän sinua avuksi huutamaan kaikessa hädässä. Pelasta sinä meidät.»

Jumalan lasten tavallisimpia huolia on pelko siitä, että he pettävät itsensä. He sanovat: »En tosin tiedä tahallani olevani kavala tai suosivani pahaa, mutta pelkään sydämeni pettävän minut. Tiedän minulta puuttuvan sen tai sen voiman, mutta en ymmärrä missä vika on.» Oi, mikä sanomaton lohdutus, kun tällaisessa pimeydessä, pelätessäni pahaa, jota en, tunne, saan heittää koko murheen uskollisen Herran huostaan, hänen, joka itse on opettanut minua rukoilemaan: »Pelasta meidät pahasta.» Pelasta minut juuri siitä pahasta, jonka sinä näet ja tiedät minussa olevan, vaikka se minulta itseltäni on salattu. Ota pois se, mikä ei sinulle ole otollista, sinä uskollinen, kaikkivaltias Jumala. Anna minulle sitä, mikä minulta puuttuu!

Jumala on ainoa, joka oikein tuntee ja joka voi tutkia pahanjuonisen sydämen salaisimmatkin sopukat ja saatanan syvyydet. Ei Jumala koskaan ole sanonut, että me itse voisimme sydämiämme tutkia. Nämä ovat Herran omat sanat: »Kaikkea muuta kavalampi on sydän, ja se on turmeltunut. Kuka sen tuntee? Minä, Herra, tutkin sydämen ja koettelen munaskuut»

Jumala sanoo tässä, ettei ainoakaan ihminen voi sydämiä tutkia. Hän sanoo yksin voivansa sen tehdä. Niinpä näemme, ettei Daavidkaan, jolla oli niin rikas henki, ja joka sai profeettana katsahtaa tuhannen vuotta tulevaisuuteen, ei voinut nähdä omaan sydämeensä, vaan kääntyi Jumalan puoleen ja rukoili: »Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua, tunne minun ajatukseni.»

Sitä paitsi muistakaamme myös, että Herra Jumala on ainoa, joka voi parantaa meissä kaiken väärän. Ei hän koskaan ole sanonut: »Teidän tulee luoda itseenne uusi sydän.» Päinvastoin hän sanoo: »Minä poistan kivisen sydämen teidän ruumiistanne ja annan teille sydämen, joka on lihasta.» Daavid kääntyi Herran puoleen ja rukoili: »Jumala, luo minuun puhdas sydän ja viritä minuun uusi, vakava henki!»

Koska Jumala itse on sanonut, ettemme me, vaan hän voi sekä tuntea sydämemme, että parantaa mitä siitä puuttuu ja vielä opettaa tässä meitä rukoilemaan sitä häneltä, niin tulee meidän turvallisesti tässä pimeydessä kääntyä hänen puoleensa. Ja niin totta kuin hän on uskollinen Jumala, eikä tahdo pettää sitä sielua, joka pelkää ja itse tuomitsee itsensä ja tahtoo ottaa vaarin kaikista hänen sanoistaan, niin totta tulee meidän uskoa ja tietää hänen tekevän, mitä me anomme.

Hän on itse ottava huolekseen meidän pelastuksemme ja hän on poistava kaiken pahan ja väärän, jopa senkin, jota emme itse ymmärräkään. Hän on itse opettanut meitä rukoilemaan: »Pelasta meidät pahasta.» Kiusausten aikana tavallisesti kyllä tunnemme, missä paha on, mutta emme siitä saata irtautua.

Minä näen sen tai sen olevan syntiä, näen perkeleen tekevän kaikkensa saattaaksensa minut siihen, enkä sittenkään voi siitä irtautua. Se on vanginnut minut synnin lakiin, joka jäsenissäni on. Se pitää minua niin kiinni, että vaikka minä tiedän esim. vihan, kateuden, saastaisten halujen, lähimmäisen omaisuuden himoitsemisen olevan syntiä, näen sen vaaralliseksi, tulen siitä sairaaksi, niin en kuitenkaan voi olla sydämelläni ja ajatuksillani siinä askartelematta. Saattaapa se vaivata minua, että olen joutua epätoivoon. Tunnen olevani kokonaan kadotettu, jollei Jumala itse tee minulle laupeutta ja armahda minua. Sellaisessa tilassa siis opin ymmärtämään mitä merkitsee »pelasta meidät pahasta».

Polvistu siis heti ja rukoile! Muista että kiusausten hetkinä me olemme sen vihollisen pauloissa, jota vastaan ei auta mikään muu voima taivaassa ja maan päällä kuin yksi ainoa, Kaikkivaltias, joka sen takia julistaa: »Minä, minä olen Herra, ja paitsi minua ei ole yhtään pelastajaa.» »Älä liikahdakaan siinä toivossa, että itse voittaisit synnin», sanoo Luther, »sillä silloin se liikkuu sinua vastaan, ja olet iankaikkisesti hukassa.» Tässä auttaa ainoastaan kiireellinen pako uskollisen kaikkivaltiaan Herran turviin rukoillen: »Pelasta meidät pahasta».

Tämä, että Herra itse on opettanut meitä näin rukoilemaan, on oleva meille vahvana lohdutuksena. Eihän hän tee pilaa ahdistuksessa olevasta lapsestaan opettaessaan tämän rukouksen, vaan kyllä hän todella aikoo pelastaa meitä kaikesta pahasta. Nimenomaan hän sanoo: »Huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä autan sinua ja sinä olet kiittävä minua.»

[rita4]

JOULUKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Kuinka hän voisi olla lahjoittamatta meille kaikkea muutakin hänen kanssaan. Room, 8:32.

Tämä on selvä johtopäätös edellisestä. Kun Jumala oli antanut meille suurimman lahjan, ei hän kiellä meiltä pienempiäkään. Hänen oma Poikansa on suurin lahja, mitä koskaan voitiin antaa. Siis ei mitään, joka on hyvää ja hyödyllistä, kielletä niiltä, joille Jumala on tahtonut tällaisen lahjan antaa. Hän on lahjoittava meille kaikkea hänen kanssaan. Sanat hänen kanssaan osoittavat, että me saamme kaikki Kristuksen tähden, sekä että kaikki meille annetaan sillä perustuksella, että hän meille annetaan. samoin kuin morsian tulee osalliseksi koko yljän omaisuudesta.

Jo täällä on Isä Pojassaan antanut meille suurimmat lahjat: iankaikkisen armon ja syntien anteeksiantamuksen, vapauden lain liitosta ja kaikesta kirouksesta, iankaikkisen vanhurskauden Jumalan edessä, Pyhän Hengen sydämeemme, pyhien enkelien palveluksen ja suojeluksen, rukouksen kuulemisen avun kaikissa murheissa, ja vihdoin voiton kuolemasta ja perintöosan taivaalliseen kunniaan. Oliko tämä liian paljon? Voimmeko odottaa niin paljoa? Päinvastoin sanoo apostoli:»Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestä, kuinka hän voisi olla lahjoittamatta meille kaikkea muutakin hänen kanssaan?»

Tämä sana kuinka antaa meille varmuuden siihen että Jumala tahtoo antaa meille kaikkea hänen kanssaan. Tätä suloista, horjumatonta lohdutuksen perustusta on meidän nyt tutkisteltava ja käytettävä Jumalan armoa ja apua tarvitessamme. Olet esim. syvässä synnin ahdistuksessa, lankeat ja rikot usein ja ajattelet, että Jumala väsyy sinuun ja hylkää sinut, niin että jäät nurjaan mielentilaasi.

Mutta sinä etsit apua ja anteeksiantamusta armoistuimen edessä. Eikö sinulle antaisi sitä hän, joka ei omaa Poikaansakaan säästänyt, meille hankkiakseen iankaikkisen armon? Eikö hän antaisi sinulle alinomaa syntejäsi anteeksi niin täydellisesti, että ettei hän enää ikinä niistä sinua soimaa. Sellaisena kuin olet, kantaa hän sinua armonsa käsivarsilla ja puolustaa sinua.

Kuinka hän ei antaisi sinulle sellaista armoa, kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kaikkien meidän edestämme silloin, kun vielä olimme syvälle vajonneet kaikkiin synteihin kun ylenkatsomme hänen vihollisiansa! Kuinka hän nyt hylkäisi sinut, kun olet katunut syntejäsi? Ehkä murehdit ja kauhistut epäuskoasi ja sydämesi kovuutta. Et voi uskoa ja iloita Jumalan rakkaudesta ja siitä, että hän on antanut Poikansa alttiiksi ja huokaat: »Oi, jospa minulla olisi enemmän uskoa ja elämää sielussani!» Kuinka ei Jumala tätäkin sinulle antaisi, kun hän on oman Poikansakin edestäsi antanut. »Kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat.»

Mutta jos valitat, ettei osaa niin ahkerasti ja hartaasti rukoillakaan kuin tulisi, vaan olet rukouksessa hidas ja kylmä ja pyydät tähän Jumalan apua, niin kuinka ei hän, joka ei omaa Poikaansakaan säästänyt, antaisi tätäkin sinulle? Jos sitä paitsi rukoilet suurempaa hengen köyhyyttä, syvempää heikkoutesi ja viheliäisyytesi tuntemista, antaisiko hän sinulle suuremman hengellisen lahjojen tuntemisen? Ei, vaan hän kuulee tämänkin rukouksen ja antaa sinun yhä syvemmin tuntea heikkoutesi ja viheliäisyytesi, mutta antaa sinulle kuitenkin niin paljon armoa uskoon ja rukoukseen, ettet joudu häpeään, ettei sinun tarvitse hukkua, vaan saat iankaikkisen elämän.

Jos taas epäilet sielun tilaasi ja pelkäät, että kaikista hengellisistä kokemuksistasi huolimatta petyt ja joudut iankaikkiseen kadotukseen ja Daavidin kanssa rukoilet: »Tutki minua Jumala, ja tunne sydämeni», eikö hän myös kuulisi sellaista rukousta ja pitäisi huolta siitä, ettet saa jäädä siihen tilaan, hän, joka ei omaa Poikaansakaan säästänyt, vaan, vielä ollessasi ylenkatsoja, antoi hänet sinun edestäsi. Eikö hän nyt kuulisi rukoustasi, kun sinä ahdistuksessasi huudat häntä ja rukoilet hänen armoaan voidaksesi olla vilpitön ja uskollinen häntä kohtaan.

Ehkä tunnet tai näet edessäsi pelättäviä kiusauksia, etkä näe, miten niistä onnellisesti suoriudut, mutta toivot ja rukoilet Jumalalta apua. Tai on sinulla aineellista ahdinkoa, köyhyyttä tai sairautta, tai ehkä sinua panetellaan ja epäillään, etkä tiedä kenen puoleen hädässäsi maan päällä käännyt. Kun silloin käännyt taivaallisen Isäsi puoleen, niin eikö hän sinua kuulisi ja antaisi sinulle armoa ja apua, jota tarvitset. hän, joka ei omaa Poikaansa säästänyt, vaan antoi hänet kaikkien meidän edestämme?

Siis, kun tunnen ulkonaisten ja sisäisten kiusausten heittelevän sydäntäni kuin pyörremyrskyssä, enkä tiedä, mitä Jumala minusta ajattelee, kun omatunto tuomitsee minua synnin ja epäuskon tähden, kun ehkä elän epätietoisuudessa sieluni tilasta, mikä sanomaton lepo ja lohdutus, jos silloin saatan nostaa silmäni hänen puoleensa, hänen, joka meidän tähtemme ei omaa Poikaansa säästänyt. Pojan tähden maailman alusta hän on kuullut jokaista, joka häntä avukseen on huutanut.

Kun viime hetkeni lyö ja iankaikkisuuden pimeys ehkä minut piirittää ja sieluni on levoton sekä entisyyteen että tulevaisuuteen nähden, mikä lohdutus minulle, jos silloin joku kuiskaa korvaani: »Hän, joka ei omaa Poikaansa säästänyt, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestä, eikö hän sinua nyt auttaisi?» Eikö hän kuolemassa olisi yhtä uskollinen ystävämme ja auttajamme, kuin elämässäkin? Eikö hän, kun koetusaikamme päättyy, antaisi meille koko armonsa ylenpalttisuutta ja tämän sanan syvimmässä merkityksessä antaisi meille kaikkea muutakin Poikansa kanssa?